Aivan oudon ja tukevan siiven avulla leijailen minä, kaksimuotoinen
runoilija,[2] läpi selkeän ilmakehän; enkä viivy kauemmin
maailmassa, vaan, kateutta kopeampana, jätän sen kaupungit. Minä,
köyhäin vanhempain jälkeläinen, jota sinä, oi rakas Maecenas,
kutsut luoksesi; minä en kuole, eikä minua vangitse stygilainen[3]
aalto. Pian, pian karkea nahka liittyy säärieni ympärille ja
minä muutun yläpuoleltani[4] valkeaksi linnuksi[5] ja hienot
höyhenet kasvavat pitkin sormiani ja hartioitani. Pian käyn minä,
sulosti-laulavana lintuna, nopeammin kuin Daedaluksen poika
Ikarus,[6] pauhaavan Bosporuksen[7] rannalla, gaetulilaisilla
Syrteillä[8] ja hyperborealaisilla[9] kentillä. Minut oppii tuntemaan
Kolkhilainen[10] ja Dakialainen,[11] joka salaa pelkonsa Marsin
laumain[12] suhteen, ja kaukaiset Gaelonit;[13] minut oppii tuntemaan
taitava Iberialainen[14] ja Rhodanuksen[15] ääreinen asukas.
Älköön kuuluko kalmanlauluja, älköön noita häpeällisiä murhe- ja
valitusvoivotuksia tyhjissä[16] hautijaisissani! Hillitse huutoasi ja
jätä joutavat vainajain[17] jumaloitsemiset siksensä!