Tuulilakkoa rukoilee jumalilta tuo aavalla Aegaean ulapalla
hätääntynyt merimies, kun synkkä pilvi on pimittänyt kuun, eivätkä
taatut[2] tähdet tuika merimiehille; rauhaa rukoilevat nuot
sodassa raivot Thrakialaiset,[3] rauhaa nuot viineltänsä komeat
Medialaiset,[4] tuota rauhaa, oi Grosfus, joka ei ole kaupan
kalliilla kivillä, ei purpuralla, eikä kullalla. Sillä eivät mitkään
aarteet, eikä konsulin henkivartija[5] kykene karkoittamaan mielen
surkuteltavaa levottomuutta, eikä noita huolia, jotka leijailevat
pitkin korukattoja.[6] Onnellisesti elää niukastakin se, jonka
yksinkertaisella pöydällä heloittaa kotoinen[7] suolakuppi[8] ja
jolta ei pelko, eikä ahnas voitonhimo riistä keveää unta. Miksi
puuhailemme paljon tämän lyhyen aikamme varaksi?[9] Miksi vaihetamme
isänmaamme toisen auringon lämmittämän maihin? Kuka maanpakolainen
saattaisi paeta omaa itseänsä? Kalvava huoli kiipee vaskivaruisiin
laivoihinkin, eikä jätä ratsastajainkaan laumoja, vikkelämmin kuin
hirvi tahi nopeammin kuin pilviä-nostava Eurus.[10] Nykyiseen
tilaansa tyytyväinen mieli ei huolehdi siitä, mitä tulevaisuudessa
on tapahtuva, ja tukahuttaa elämän katkeruudet hienolla hymyllä.
Ei mikään ole kaikin puolin onnellista. Aikainen kuolema tempasi
mainehikkaan Akhilleen;[11] pitkä ikä riudutti Tithonuksen;[12] mutta
aika on kentiesi antava minulle sen, jonka sinulta on kieltänyt.
Sinun ympärilläsi määkii satoja lammaslaumoja ja mylvii Sicilian
lehmiä; sinulle hirnuu nelivaljakoksi luonteva tamma;[13] sinua
vaatettavat kahdesti Afrikan purpuralla punatut villat; minulle taas
on sanansa-pitävä Parka[14] suonut pienet tilukset ja kreikkalaisen
Kamenan[15] hienon hengen sekä kyvyn halveksia pahanilkistä rahvasta.