Oi puu! Sekä onnettomana päivänä on sinut istuttanut se, kukatahansa
sen ensiksi lienee tehnytkin, että jumalattomalla kädellä hoitanut
jälkeläisten turmioksi ja seudun häpeäksi; hänen voisin uskoa sekä
murtaneen isältänsä niskan että öistä aikaa tahranneen sisäkammiot
kesti-ystävän verellä; hän on käytellyt sekä kolkhilaista myrkkyä[2]
että mitä törkeätä tahansa missäkin voitaneen keksiä, joka istutti
alueelleni sinut, oi katala puu, joka olit kaatumaisillasi
viattoman herrasi päähän! -- Mitä kunkin pitää välttää, siitä
ei ihminen milloinkaan joka hetki ole kyllin varma. Punilainen
merimies[3] kammoksuu Bosporusta,[4] eikä varo kovia kohtauksia
muualla kauempana olevankaan: sotilas[5] pelkää Parthialaisen[6]
nuolia ja nopeaa perääntymistä, Parthialainen taas kahleita ja
Italian sotavoimaa: mutta odottamaton kuolon voima on temmannut
ja tempaa vastakin sukukunnat mukaansa. -- Miten näkemäisilläni
olin synkän Proserpinan[7] valtakunnan, tuomio-istuimella istuvan
Aeakuksen[8] autuasten etäiset asunnot,[9] tuon aeolialaisella[10]
kitaralla kotiseutunsa neitosia vaikeroitsevan Sapfon[11] ja sinut,
oi Alcaeus,[12] juurin-jaksain kultakanteleellasi lauleskelevan
hirveistä haaksirikoista, paon kovista kohtauksista ja sodan
raakamaisista rasituksista! Ihmetellen kuuntelevat varjot
näiden kummankin[13] laulavan kaikkea sellaista, joka ansaitsee
pyhää hiljaisuutta; mutta harrasta hartaammin kuuntelee[14]
tuo hartioiltansa taaja joukko[15] kerrottavan taisteluista ja
hirmuhallitsijain karkoittamisista. Mitä kummaa? Heti kohta, noista
lauluista ällistyneenä, laskee tuo satapäinen peto[16] mustat
korvansa lotkollensa ja nuo Eumenidein[17] kiharoihin kiemuroitut
käärmeet tointuvat jälleen. Vieläpä sekä Prometheus[18] että Pelopsin
isä,[19] tuon suloisen soiton hurmaamina, unhoittavat vaivansa, eikä
Orionkaan[20] huoli hätyytellä jalopeuroja, eikä arkoja ilveksiä.