Harvemmin vallattomat pojat tiheillä koputuksillansa kolkuttelevat
sinun suljetuille akkunoillesi,[2] eivätkä riistä sinulta unta;
sitäpaitsi tuo ovi, joka ennen hyvin helposti liikkui saranoillansa,
pysyy nyt mielellänsä suljettuna. Vieläpä sinä harvaa harvemmin
kuulet tämän valituksen: "Makaatko sinä, oi Lydia, minun, lemmittysi,
kiusautuessa[3] täällä ulkona kaiket yökaudet?" Sinä taas
vuorostasi olet vanhoilla päivilläsi ja halveksitussa tilassa,[4]
kun Thrakiasta puhaltava tuuli[5] uudenkuun vaihtuessa raivommin
riehuu, yksinäisessä loukossa itkevä kopeita kosioitasi: kun palava
rakkaus ja kiihko, joka tavallisesti emähevoset vimmastuttaa,
riehuvat haavoitetun[6] maksasi ympärillä, katkerasti valittaessasi
sitä, että iloinen nuoriso pitää enemmän vihreästä muratista, kuin
tummanvärisestä myrtistä, mutta pyhittää kuivat lehdet Eurukselle,[7]
talven seuralaiselle.