Mikä kammo tahi mikä suhta olisi kaipuulla näin rakkaasen mieheen?[2]
Opeta minulle surulauluja, oi Melpomene,[3] sinä, jolle Yli-isä[4]
on lahjoittanut juoksevan äänen sekä kitaran. -- Siis painaa
umpinainen uni[5] Kvintiliusta! Milloin todellakin on Häveliäisyys[6]
ja Oikeuden sisar, lahjomaton Rehellisyys, sekä suora Totuus
keksivä jonkun hänen kaltaisensa? Hän on kuollut monen kunnon
miehen kaipaamana, mutta ei kukaan ole itkenyt häntä enemmän, kuin
sinä, oi Vergilius! Turhaan sinä helleydessäsi vaadit jumalilta
takaisin Kvintiliusta, jota -- voi! -- ei sinulle näillä ehdoilla
uskottukaan. Mutta joskin thrakialaista Orfeusta[7] viehättävämmin
soittelisit lyyryä, jonka säveliä puutkin kuuntelivat; niin veri ei
kumminkaan palaa takaisin tuohon varjokuvaan, jonka Merkurius,[8]
rukouksista heltymättä peruuttamaan Sallimuksen määräyksiä, on kerran
hirvittävällä sauvallansa työntänyt haahmuin mustaan laumaan.[9]
Kovaa kyllä! Mutta se, jota on mahdoton muuttaa, tulee helpommaksi
kärsivällisyydellä.