Sinä väistät minua, oi Khloë, nuoren metsäkauriin tavoin, joka
etsii vauhkoa emäänsä etäisillä vuorenharjanteilla, vavahdellen
turhaan[2] tuulenpuuskia ja metsän huminaa. Sillä joko se on
hätkähdellyt[3] keväisen tuulen mukaan lentelevistä lehdistä tahi
siitä, että viheriänvoivat sisiliskot ovat liikuttaneet karhunvattua,
niin värisee se sekä sydämestänsä, että polviltansa. Mutta minä en
kuitenkaan ahdislele sinua repiäkseni, kuten julma tiikeri tahi
gaetulilainen jalopeura.[4] Luovu vihdoinkin seuraamasta äitiäsi,
ollessasi jo mieskuntainen![5]