Kun sinä, oi Lydia, ylistät Telefuksen ruusunkarvaista kaulaa ja
vahanvalkeita käsivarsia -- voi! -- silloinpa tulistuu minun maksani
kiehumaan hurjasta kiukusta.[2] Silloin ei mieleni, eikä kasvojeni
väri ole enää oikeassa olossansa ja salavihkoa viruvat kyyneleet
poskilleni, ilmoittaen, miten perinpohjin minä kuihdun pitkällisistä
rakkauden kipinöistä. Minä palan,[3] joko viinistä ylenmääräiset
riidat[4] ovat rumentaneet sinun hohtavanvalkeat hartiasi tahi raivo
poika[5] on hampaallansa painanut muistomerkin sinun huulosillesi.
Sinun ei pidä, jos vaan kyllin kuulet minua, toivoa sen olevan
alituisesti uskollisen,[6] joka on raa'asti loukannut niitä sulo
huulia, jotka Venus on mehustanut viidennellä osalla nektariansa.[7]
Kolmesti ja enemmänkin onnelliset ovat ne, jotka katkaisematon
side[8] yhdistää, eikä katkerain soimaustenkaan pakahuttava rakkaus
ole toisistansa eroittava ennenkuin elämän viimeisenä päivänä.