1. K. Cilnius Maecenaalle.
2. Koronkiskoja Alfiukselle.
3. K. Cilnius Maecenaalle.
4. Kohtuuttomasta kohoamisesta.
5. Velhotar Kanidialle.
6. Kassius Severukselle.
7. Roman kansalle.
8. Hekumalliselle akalle.
9. K. Cilnius Maecenaalle.
10. Runoilija Maeviukselle.
11. Pettiukselle.
12. Hekumalliselle akalle.
13. Ystäville.
14. K. Cilnius Maecenaalle.
15. Neaeralle.
16. Roman kansalle.
17. Kanidialle.
Alkulause.
"Quisque suorum verborum interpres."
Kun nyt tässä julkaisen tämän pienen tutkimukseni tuloksen, olen
täysin vakuutettu siitä, ett'en ole saavuttava läheskään kaikkein
vanhan klassillisuuden ihailijain yksimielistä hyväksymistä. Ainakin
ahdasmielisemmät heistä katselevat karsain silmin tällaisen teoksen
ilmestymistä, koska muka tämän kautta alkukieltä opiskelevain hieno
kieli-aisti ja itseensäluottamus voivat pilaantua. Minä puolestani,
yhtyen muutaman entisen etevän opettajani mielipiteisin ja perustuen
omaan pieneen kokemukseeni, uskallan asiasta arvella päinvastoin ja
luulen siis tällä pienellä teoksellani saavani alkukielen tutkijan
ainakin perinpohjaisemmin asiaa ajattelemaan sekä siitä ehkä enempi
innostumaan, kuin kuivan sanakirjan selailemisesta.
Sen vaikeuden helpoittamiseksi, joka sen ajan oloja, Roman historiaa
ja muinaistiedettä tarkemmin tuntemattomalle tällaisen teoksen
käyttämisestä luonnollisesti voi syntyä, olen varustanut tekstin
selityksillä. Nämä olen koettanut saada niin monipuolisiksi, kuin
suinkin mahdollista, tietysti siitä syystä, että jokainen muukin,
paitsi juuri tämän aineen varsinainen harrastaja, viljellessänsä
näitä harvinaisen viehättäviä ja opettavia runotuotteita, ehkä
suorasanaisessa asussa, saisi luettavastansa niin selvän kuvan,
kuin mahdollista. Ikäväkseni vaan, ehkä liian myöhään, olen nyt,
teosta lopullisesti valmistaessani, huomannut sen epäkohdan, että
toiset selityksistä ovat tulleet liian laveiksi, toiset taas
jääneet ehkä liian niukoiksi. Vieläpä on sattunut niinkin, että
helposti-ymmärrettäviä kohtia on selitetty, vaikeita taas jäänyt
selittämättä.
Mitä itse teoksen suomalaiseen asuun tulee, niin olen sitä koettanut
saada niin umpisuomalaiseksi, kuin suinkin mahdollista. Siinä
tarkoituksessa olen muutamia kohtia suomentanut jotenkin vapaasti,
jos ehkä johonkin kohtaan taas liiallinen alkukielen noudattaminen on
saattanut tehdä kielivirheenkin. Ominaisnimien oikeinkirjoittamisessa
en ole seurannut mitään erityistä teosta -- koska tähänastiset
tutkimukset sillä alalla ovat vielä jotenkin häilyväisiä -- vaan
olen siinä suoraan käyttänyt omaa, osaksi korvakuulooni perustuvaa
menetystapaa.
Mutta missä määrin minun on onnistunut päästä tarkoitusteni perille,
sitä en saata itse arvostella, se jääköön asiantuntijain tarkemmin
punnittavaksi. Etukättä tunnustan kuitenkin ujostelematta sen,
ett'en parhaimmalla taidollanikaan ole voinut teokseeni saada sitä
viehättävää maukkaisuutta, joka alkuperäisessä on ihailtavana tahi
toisin sanoen, en ole voinut luoda sellaista mestariteosta, jossa
"Ei tunnu vasaran jälki,
Eikä pihtien pitimet."
Suomennoksen olen parhaasta päästä tehnyt C. H. Weisen (Leipzigissä
1873) stereotypeeratun painoksen mukaan. Apulähteinäni olen,
mainitsematta muita, käyttänyt seuraavia arvokkaita teoksia,
nimittäin:
Bojesen, C. F., Handbok i Romerska Antiqviteterna.
Fjerde upplagan. Örebro, 1868.
Broman, A. Th., Handbok i Romerska Litteraturens Historia.
Andra upplagan. Stockholm (Falun), 1871.
Freund, Schüler-Bibliothek. Präparation zu Horaz' Werken.
Dritte Auflage. I. Oden, Säculargesang, Epoden.
Kumlin, L. F., Horatii Oden, Epoder och Sekularsång.
Andra, öfversedda upplagan. Stockholm, 1865.
Mellin, R., Q. Horatius Flaccon Valittuja Lauluja.
Oulussa, 1866.
Nauck, C. W., Des Q. Horatius Flaccus Oden und Epoden.
Zwölfte Auflage. Leipzig, 1885.
Rothsten, F. W., Latinais-Suomalainen Sanakirja.
Toinen painos. Helsingissä, 1884.
Stoll, H. W., Fornromerska Bilder.
Stockholm, 1882.
Weber, G., Yleinen Ihmiskunnan Historia. Vanha aika.
Porvoossa, 1883.
Lopuksi pyydän saada lausua kiitokseni kaikille niille, jotka
tavalla tahi toisella ovat olleet minulle avuksi työssäni. Näiden
joukossa olen kiitollisuuden velassa erittäinkin professoreille
A.O.G. Genetz'ille ja O.E. Tudeer'ille, jotka hyväntahtoisesti
käsikirjoituksena silmäilivät teostani ja tekivät siinä tarpeellisia
huomautuksia, samoin, enkä suinkaan vähimmässä, kustantajalle, h:ra
K. E. Holm'ille, jonka ansio on teoksen painosta ilmestyminen.
Muistaessani, että intoa ja ahkeruutta ei suinkaan ole puuttunut,
vaan että työ on ollut paljoa vaikeampi, kuin mihin voimani
oikeastansa ovat riittäneet, voin nyt jättää teokseni yleisön
käytettäväksi, siinä toivossa, ett'ei työni ole aivan turhaan mennyt.
Helsingissä Marraskuulla 1891.
_A. Leino_.
Kvintus Horatius Flakkuksen lyhyt elämäkerta.
Kvintus Horatius Flakkus oli erään vapautetun orjan poika Apulian
Venusia-nimisestä pikkukaupungista, joka oli eräs Romalaisten
uudisasutuksia lähellä Lukanian rajaa. Hän oli syntynyt 8 p:nä
Joulukuuta v. 65 e.Kr. Lucius Manlius Torkvatuksen ja Aurelius
Kottan konsuleina ollessa. Venusiassa oli hänen isällänsä, joka
viraltansa oli huutokauppa-kassööri, pieni maatila, ja siellä
sitten runoilijakin lapsuutensa herttaiset hetket vietti. Perheen
varallisuus näyttää muuten olleen kohtalaisen hyvä, joten siis
pikku Horatiuksellakin oli jo pienokaisesta tilaisuus saada
kyllin kaikenlaista sen ajan hienompaa koti-opetusta. Muun muassa
todistaa hänen kotinsa kunnollista asemaa sekin seikka, että hän
jo pienuudesta näkyy osanneen Kreikan kieltä, jota siihen aikaan
pidettiin Roman ylimysperheiden hienomman sivistyksen merkkinä.
Koulu-ikään tultuansa lähetettiin hän Roman hienosti-sivistyneihin
piireihin. Siellä hän kävi sen ajan kuuluisimman opettajan, Orbilius
Pupilluksen, koulua ja sai kunnollisen kasvatuksen. Opin tietä
kulkiessansa mielistyi hän erittäinkin runouteen ja filosofiaan.
Pitkittääksensä näitä harrastuksiansa lähti hän, kahdenkymmenen
vuoden isässä, Kreikanmaalle Athenaan, kuten sen ajan ylhäisempäin
romalaisten nuorukaisten tapa oli, siellä kuunnellaksensa Kreikan
kuuluisimpain filosoofein, Theomnestuksen ja Kratippuksen, mainioita
luennoita. Mutta täällä hän ei saanut rauhassa työskennellä kauempaa,
kuin vuoden ajan, ennenkun hän v. 44 e.Kr. tasavaltalaisten johtajan,
Markus Junius Brutuksen, kehoituksesta palasi jälleen isänmaahansa,
jossa silloin oli tapahtunut huomattavia seikkailuja (Caesarin murha
y.m.) tasavaltalaisten ja yksinvallan-puolustajain metelöivissä
riveissä. Horatius nimitettiin nyt sotatribuuniksi ja hän taisteli
urhollisesti tasavaltalaisten johtajana isänmaansa vapauden
puolesta tuossa Filippin kuuluisassa tappelussa v. 42 e.Kr. Mutta
kun tasavaltalaiset joutuivat tässä tappiolle, ja heidän etevimmät
johtajansa (Brutus ja Kassius) kaatuivat, hylkäsi Horatiuskin
kilpensä, kuten hän itse leikillisesti sanoo, sai voittajalta armon
ja läksi Romaan.
Aineellisessa suhteessa oli Horatius nyt joutunut milt'ei
täydelliseen rappiotilaan. Hänen isänsä oli tällä välin kuollut ja
tämän perinnöksi jättämä maatila omaisuuksinensa oli maanjaossa
joutunut sotilasten eli veteraanein haltuun. Varattomuus pakoitti
Horatiusta etsimään jotakin sopivaa tointa henkensä elättämiseksi.
Sen hän saikin, kun hän rupesi erään kvaestorin kirjuriksi. Mutta
tämä virka ei häntä miellyttänyt, ja senvuoksi hän jonkun ajan
kuluttua otti eron siitä. Senjälkeen sai hän viran valtionrahastossa,
mutta tämäkään ei ollut hänen mieleisensä, eikä hän siinäkään kauan
ollut. Hän päätti vihdoin heittää koko virkamiesuran.
Samaan aikaan oli Horatius herättänyt yleistä huomiota, julkaisemalla
muutamia runotuotteitansa. Nämä saattoivat hänet piankin silloisten
runoilijain, P. Vergilius Maron ja L. Variuksen, tuttavuuteen
ja suosioon. Vergilius esitti hänet v. 39 e.Kr. tuolle suurelle
seuramiehelle, tiedetten ja taidetten innokkaalle suosijalle,
Maecenaalle. Jonkun ajan kuluttua tuli Horatiuksesta ja Maecenaasta
eriämättömät ystävät. Maecenaan luona Horatius tutustui aikakautensa
etevimpien miesten kanssa, mainitsematta muita, myöskin Roman
mahtavan hallitsijan, Augustuksen. Sittemmin kun Horatius,
luultavasti Maecenaan välityksestä, oli täydellisesti luopunut
tasavaltalaisista mielipiteistänsä, pääsi hän Augustuksen sisimpään
suosioon. Tämä, joka tahtoi Horatiuksen erottamattomasti yhdistää
omaan persoonaansa, aikoi tehdä hänet käsikirjuriksensa; mutta
Horatius ei siihen suostunut. Hän halusi mieluummin yksinäisyydessä
viettää elämänsä hetkiä ja muista erillänsä harjoitella
lempityötänsä, runoilemista. Hänen jalo ystävänsä Maecenas teki sen
vuoksi hänelle mieluisan työn, kun hän lahjoitti hänelle pienen
maatilan Sabinilaisten maassa, Tiburin läheisyydessä.[1] Täällä
hän hiljaisuudessa sai kehittää neronsa tuotteita ja täälläpä hän
useimmat teoksensa valmistikin.
Luonteeltansa oli Horatius erittäin vilkas, iloinen ja leikkisä mies,
jonka huulilta usein hieno iva ja pistävä pilkkakin pujahtivat. Hänen
periaatteensa oli: "ihmisen pitää olla iloinen ja kohtuudella käyttää
hyväksensä kaikkea, mitä Onnetar antaa, niin kauan kun se on hänelle
luvallista." Hän eli yksinkertaista elämää ja rakasti ahkeruutta,
paheksui taas ylellisyyttä ja velttoutta. Suoralla ja rehellisellä
käytöksellänsä hankki hän itsellensä useita ystäviä, joitten
seurassa vietti sitten monta hupaista hetkeä, keskustellen tärkeistä
ihmiselämää koskevista asioista. -- Uskonnosta Horatius ei juuri
välittänyt. Ensiksi suosi hän epikurolaista oppia, mutta vieraantui
siitä vähitellen, kääntyen Stoalaisten puoleen.
Vähän jälkeen ystävänsä Maecenaan kuoleman muutti runoilijakin
Marraskuun 25 p:nä v. 8 e.Kr., lyhyen taudin sairastettuansa, Manalan
majoille, viidenkymmenen seitsemän vuoden iässä, ja koska hän oli
naimaton, eikä hänellä ollut rintaperillisiä, määräsi hän Augustuksen
perilliseksensä. Hänen ruumiinsa haudattiin Eskvilian kummun
kupeesen, Maecenaan hautakummun viereen, siis sen maan poveen, jota
hän sydämestänsä rakasti ja josta hän lauloi:
"Dulce et decorum est pro patria mori."
* * * * *
Runoilija Horatiuksen teokset ovat seuraavat:
I. _Oodit_, joista tiedemiehet käyttävät tavallisesti nimeä
_Carmina_. Näistä ilmestyi kolme ensimmäistä kirjaa vv. 41-24
e.Kr. ja neljäs vv. 18-13 e.Kr. Oodinsa Horatius on kirjoittanut
kokonansa kreikkalaiselle pohjalle. Mestarimaisesti kuvaa hän niissä
perinpohjaisiin tutkimuksiin perustuvaa kreikkalaista elämänviisautta
ja runoutta, ehkä se tapahtuu puhtaasti romalaisessa puvussa.
II. _Karmen-Seekulaare_ eli _Vuosisataislaulu_, kirjoitettu v. 17
e.Kr. pidettävää, Roman seitsemättä Vuosisatais- eli sovitus- ja
kiitosjuhlaa varten.
III. _Epoodit_, joita Horatius itse kutsui nimellä _Iambi_, mutta
joille myöhemmin tiedemiehet antoivat nimen _Epodi_ (εποδοι),
sepitettiin vv. 41-30 e.Kr. Nämä, samoin kuin Ooditkin, ovat hedelmiä
Kreikan kirjallisuuden perinpohjaisesta tutkimisesta.
IV. _Satiirat_, joita myös kutsutaan nimellä _Sermones_, ovat
sepitetyt vv. 41-30 e.Kr. Satiirat ovat kirjoitetut puhtaasti
romalaiselle pohjalle. Niitä on kaksi kirjaa, jotka kumpikin
sisältävät hauskoja kuvauksia sen ajan tapauksista, opetuksia
ihmiselämästä, luonteista y.m. Satiireissa on huomattava varsinkin se
iloinen, leikillinen esitystapa, jolla Horatius suorittaa tehtävänsä,
tahi, käyttääksemme runoilijan omia sanoja: _"ridendo dicere verum."_
V. _Epistolat_ eli _Runokirjeet_, joista ensimmäinen kirja on
nähtävästi sepitetty vv. 24-20 e.Kr. ja toinen vv. 17-10 e.Kr., ovat
sekä kirjoitustavaltansa että sisällykseltänsä jotenkin samaa laatua,
kuin Satiiratkin.
VI. _Ars-Poetika_ eli _Runousoppi_ on jonkunlainen kirje Lucius Pison
pojille. Tässä runoilija lausuu mielipiteensä sekä runousopista
ylipäänsä että erittäinkin draamallisesta runoudesta. Sepitysvuotta
ei tarkemmin tunneta.
Lyhennyksiä.
C. l. Carm. I = Ensimmäinen | C. l. Carm. II = Toinen | Kirja Oodeja.
C. l. Carm. III = Kolmas | C. l. Carm. IV = Neljäs | C. S. l. Carm.
S. = Karmen-Seekulaare (Vuosisataislaulu). E.Kr. = Ennen Kristuksen
syntymää. Ep. = Epoodi. Eritt. = Erittäinkin. J.Kr. = Jälkeen
Kristuksen syntymän. Kts. l. ks. = Katso. N.k. = Niin kutsuttu. Nim.
= Nimittäin. S.o. = Se on. V. = vuonna. Vrt. = Vertaa. VV. = Vuosina
l. vuosien välillä. Ylim. = Ylimalkaan.