Muukalainen, joka viipyy päivän Veronassa, ei läheskään saa
kaikenpuolista käsitystä tämän pohjois-italialaisen kaupungin
kauneudesta eikä ennätä tutustua sen mahtaviin muistomerkkeihin.
Siitäpä syystä näitten rivien kirjoittaja pystyykin vain piirtämään
pintapuolisen pikakuvan siitä vaikutuksesta, minkä ensimmäinen
italialainen kaupunki jätti ohikulkijan mieleen. Veronan nimi on
ehdottomasti yhdistynyt Italian historiaan, ja tämän nimen ympärille on
runouskin valanut lumoavaa loistettaan. Täällä asui kansainvaellusten
levottomana aikana itägoottien suuri kuningas _Theodorik_, jonka
muinaissaksalainen runous tuntee "Dietrich von Bernin" (Veronan
Theodorikin) nimellä. Täällä longobardien hurja hallitsija _Alboin_
juopuneena pakotti puolisonsa Rosamundan juomaan juhlamaljan oman
isänsä pääkallosta, ja Rosamunda siitä katkeroittuneena murhautti
Alboinin. Täällä maanpakoon ajettu Dante sai turvapaikan, täällä ovat
jo pakanuuden aikana asuneet useat suuret miehet, joille kiitollinen
kotikaupunki on pystyttänyt muistopatsaita. Tutuimpia ovat runoilija
_Catullus_, elämäkerran kirjoittaja _Cornelius Nepos_ ja arkkitehti
_Vitruvius_. Muuan renesansiajan loistavimpia mestareita, _Paolo
Veronese_, kantaa taiteilijana kotikaupunkinsa nimeä.
Mutta Veronan nimen on kauimmas kantanut, syvimmälle sydämiin
syövyttänyt Shakespearen kuolematon murhenäytelmä _Romeo ja Julia_.
Tuhannet muukalaiset vielä tänäkin päivänä hartaudella katselevat
erästä Veronan vanhaa taloa, jota sanotaan Julia Capulettin
kotitaloksi, ja vuodattavat kyyneleitä "Julian ruumis-arkun" ääressä,
jossa, kuten taru kertoo, armaansa ruumiin viereen vaipuneen Romeonkin
luut ovat levänneet. Tätä vanhaa marmoriarkkua on ajan hammas
armottomasti kuluttanut: kansi siitä on vuosisatoja sitten kadonnut,
laita on haljennut. Kauan sitten sitä käytettiin vesisäiliönä, kunnes
se vihdoin pelastettiin erään entisen fransiskaani-luostarin kappeliin.
Ei ole aika Julian kotitaloakaan säästänyt. Katto vuotaa, seinät ovat
tahratut ja rakennuksen alakertaan on sijoitettu huonoon maineeseen
joutunut kapakka.
Toverillani ja minulla ei ollut aikaa käydä kaikkia Veronan
merkkipaikkoja katsomassa, sillä meitä ajoi kiihkeä kaipaus Venetsiaan
ja Roomaan. Tahdoimme vain nähdä pari mahtavaa muistomerkkiä ja nousta
jollekin korkealle paikalle, josta näkisimme viehättävän Veronan
ympäristöineen.
Ensimmäiseksi suuntasimme kiireisen kulkumme amfiteatteriin, joka
on Veronan mahtavin muinaisaikainen rakennus. Luullaan että se on
rakennettu keisari Gallienuksen aikana (260—268) tahi jo varhemmin,
ja tutkijat ovat todistaneet, että se on kalliimmasta aineesta kuin
yksikään amfiteatteri koko maailmassa; se on näet melkein kokonaan
punaista marmoria. Muut antiikkiset rakennukset Italiassa ovat
tavallisesti tiiltä tai jotakin halvempaa kivilajia ja marmorilevyillä
verhotut.
Mutta marmorin kiilto on aikoja sitten vanhojen rakennusten seiniltä
kulunut. Harmaana kuin kallio kohoaa Veronan amfiteatterikin kaupungin
keskuksessa olevan suunnattoman suuren Viktor Emanuelin torin varrelta.
Se on vuosisatojen kuluessa ollut hävityksen alaisena, sen kivistä on
rakennettu linnoituksia, käsityöläiset ovat sijoittaneet sen holveihin
työpajojaan ja rosvot ja muut huonotapaiset ihmiset ovat pitäneet sen
luolamaisia komeroita piilopaikkoinaan, joista yön kamalina hetkinä
ovat kaupungin rauhaa häirinneet.
Vasta 100 vuotta sitten julistettiin amfiteatteri rauhoitetuksi
alueeksi, jota kukaan ei saanut rikkoa. Sen komerot puhdistettiin, sen
portaita korjattiin ja pääoven yläpuolelle hakattiin kultakirjaimin
nimi "Napoleon Bonaparte", sillä hän oli v. 1805 käynyt tätä vanhaa
rakennusta ihailemassa ja ottanut sen suojelukseensa.
Kunnioituksen ja kammon tunne mielessä me ostimme sisäänpääsyliput ja
kiipesimme jykeviä portaita ylös teatteriin. Eteemme avautui soikean
pyöreä areena, jonka joka puolelta kohoavat porrasmaiset istumasijat.
Rakennus vaikuttaa valtavasti vielä raunioinakin. Koko amfiteatteri
on yli 435 metriä ympärimitattuna ja sen läpileikkaus 152 metriä.
Istumasijat kohoavat 45 pengermäisenä portaana 32 metrin korkeuteen.
Niillä kuuluu aikoinaan olleen tilaa 20,000 katsojalle, jotka tulivat
sisään 72 eri ovesta. Jotta yleisö mukavasti saattoi muutamassa
silmänräpäyksessä hajota ympäri koko teatterin, oli istuinrivien
välille rakennettu kapeita käytäviä, jotka ympyrän säteitten lailla
kohosivat areenalta ylimpiin kerroksiin.
Kaikkialla ulkomuurin ja areenan välillä oli korkeita holvikäytäviä,
suuria saleja ja lukematon joukko ahtaita komeroita. Niistä on
aikoinaan kuulunut kahleitten kalinaa ja petoeläinten kiljuntaa.
Se aika on jo mennyt. Tiikerien, jalopeurain sekä miekkailu-orjain
ja marttyyrien veri on lähes kaksi vuosituhatta sitten kuivunut
ruohottuneella areenalla, nuo sadat tuhannet roomalaiset, jotka
voimansa päivinä suu vaahdossa vaativat "leipää ja huvituksia", ovat
sukupolvi toisensa perään muuttaneet haudan hiljaisuuteen. Mutta pienet
punaiset kukkaset, jotka nyt vihertävällä areenalla kasvavat, näyttävät
muukalaisen silmissä hyytyneeltä vereltä, ja ilma tuntuu vieläkin
värähtelevän kuolevien tuskanhuudoista ja kansanjoukon kiljunnasta.
Äänettöminä me kiipesimme rakennuksen ylintä kerrosta kohden, josta nyt
on jälellä ainoastaan muutamia holvikaaria.
Sieltä avautui eteemme ihana näky. Pohjoisessa taivaan rannalla
kohosivat Alpit, joiden lumihuippuja edellisenä päivänä olimme
ihailleet. Lounaispuolella siinsi toisia vuoria; ne arvasimme
Apenniineiksi. Ja jalkaimme juuressa yltympäri oli Verona.
Ensikertalaisen silmä tavallisesti kiintyy kaikenlaisiin
vähäpätöisyyksiin, jotka ovat katselijalle outoja. Niinpä mekin
ensimmäiseksi huomasimme punaiset, puoleksi mustuneet ja sammaltuneet
tiilikatot, jotka antoivat kaupungille omituisen vanhuuden leiman.
Talot eivät olleet tasaisen korkeita, kuten uudenaikaisissa
kaupungeissa. Korkean talon vieressä saattoi seistä matala hökkeli,
jonka ikkunat olivat pienet ja seinät haljenneet. Jopa oli samassa
talossakin eri korkuisia rakennuksen osia, ja melkein joka rakennuksen
katolla oli joku tasainen parveke eli "terassi", jolla kasvoi kukkasia,
kukkasten suojassa näkyi iloisia ihmisiä.
Kaikkialla, talojen pihoillakin, oli puutarhoja, jotka punakattoisten
rakennuksien välissä näyttivät viehättäviltä. Sieltä täältä kohosivat
korkeat tummat sypressit, ja niiden välillä oli matalampia puita:
kuvittelimme tietysti näkevämme palmuja, laakereita ja oranssi-puita.
Kaupungin ympäristö näkyi olevan täynnä kukkuloita, joiden rinteillä
runollisen näköisiä huviloita puutarhoineen, kukkulain välillä
viljeltyjä laaksoja, ja kaiken tuon kauneuden keskellä kierteli
välkkyvä virta, eilinen tuttavamme Etsch (italiaksi Adige). Tästä
virrasta sanoo muuan kirjailija, että "satu on sen aateloinut ja
kansan rakkaus pyhittänyt, sen rantoja vartioivat sankarien haamut
ja sen aalloissa piilevät kultaisten muistojen aarteet". Sankareiden
veri on vuosisatojen kuluessa kostuttanut maissivainioita ja
viinitarhoja Adigen laaksossa. Veronan ympäristöllä on monta tunnettua
taistelutannerta. Mainittakoon vain Custozza, Solferino, Novara,
Montebello ja Arcole, sekä vähän etäämpänä Villafranca ja Mantova!
Kesken vakavia muistoja kiintyy huomio erääseen pikkuseikkaan:
amfiteatterin läheisyydessä olevan talon ikkunasta liehui valkoisia
lippuja. Samallaisia lippuja liehui miltei joka talossa: niitä oli
puutarhan pensas-aidoissa, terasseilla, talojen seinillä, mutta eniten
niitä riippui ikkunoista. Olipa erään kapean kadun poikki jännitetty
nuora ja siitä liput liehuivat tuulessa ihmisten päitten päällä.
Minä kaivoin kiikarini esille. Silloin huomasin, että nuo "liput"
olivat pestyjä vaatteita, joita oli ripustettu kuivamaan. Ihan
ujostelematta heiluivat paidat, aamuröijyt ja kaiken nimiset
valkoiset vaatteet kadullakävijöitten katseltavina. Tuo oli meistä
pohjoismaalaisista hyvin hassunkurista, mutta muutamia päiviä Italiassa
oltuamme totuimme siihen, että kadun varrella liehuvat pesuvaatteet
välttämättömästi kuuluvat italialaiseen näköalaan, yksinpä Roomassakin.
Tämä arkipäiväinen piirre siirsi ajatuksemme entisyydestä nykyisyyteen,
ja meissä heräsi äkkiä halu tutustua Italian ihmisiin ja päivän
pikkuharrastuksiin. Lähdimme katuja kiertelemään. Elämä siellä oli
meistä hyvin hauskaa. Kaikki oli toisellaista kuin meillä, yksinpä
katujen kivityskin. Kadut olivat neliskulmaisilla laakakivillä
laskettuja. Katukäytäviä ei kaikin paikoin ollut, vaan ihmiset kulkivat
vilkkaasti puhellen, laulaen ja viheltäen keskellä katua hevosten ja
aasien joukossa. Aasit olivat hyvin huvittavan näköisiä; korviaan
luimoillen ne juosta hölköttivät kirjavilla tupsuilla koristetuissa
valjaissaan, niin että rattaat hyppivät kuopikkaalla kadulla. Ajajia
katsellessa vain pyrki sisu kuohahtamaan, sillä heissä ei näkynyt
olevan sääliväisyyttä eläinparkoja kohtaan, huolettoman näköisinä ne
läimähyttelivät piiskojaan ilmassa ja istua retkottivat kuormalla,
vaikka se jo muutenkin oli liian raskas.
Kurkistimme kauppapuoteihin. Niiden avarat ovet olivat kadulle
avoimina; oli kuin kauppaa olisi käyty katukäytävällä. Olivatpa
ravintolainkin ovet aamusta iltaan auki ja muutamien ravintoloitten
vieraat söivät ja joivat kadulla. Eipä ollut ihme, jos tyhjät lasit ja
kahvikupit olivat paksun pölyn peitossa!
Vilkkahin oli liike Piazza d'Erbe-nimisellä torilla. Rooman
maailmanvallan aikana se oli ollut kaupungin foorumi, paikka, jossa
kansankokoukset pidettiin ja johon keskittyi julkinen toiminta. Nykyään
se on hedelmä- ja vihannestorina, kuten nimikin osoittaa.
Tori on täynnä pyöreitä liinaisia telttakattoja, jotka näyttävät
valkoisilta sateenvarjoilta. Niiden alla on mahdottoman suuret läjät
hedelmiä ja vihanneksia, ja ympärillä häärää kirjava joukko vilkasta
väkeä. Telttojen välissä tunkeilevat katukauppiaat, jotka kantavat
tavaroitaan raskaissa vasuissa päälaellaan ja huutamalla houkuttelevat
ostajia luokseen.— "Herneitä, papuja, kukkakaalia!" huutaa yksi,
"oransseja, sitrooneja, omenia!" vastaa toinen, ja kolmas säestää
kimakalla äänellä: "ruusuja, kauniita ruusuja, rouvat ja neidit —
ostakaa ruusuja!"
Kauppiaat näyttivät hauskoilta. Etelämaalaisten iloinen mieli tarttuu
meihinkin, me nauramme kuin lapset kaikellaisille pikkuseikoille
ja elämä tuntuu vapaalta ja onnelliselta. Vihdoin lähenemme erästä
appelsiini-kauppiasta ja olemme hyvin riemuissamme, kun saamme
tingityksi puolet pyydetystä hinnasta.
Mutta samassa kuulemme vieressämme kohinaa. Se kiinnittää huomiomme
hyvin kauniiseen vanhaan marmoriseen suihkukaivoon, jonka huipulla
on naisen kuva. Matkakirja tietää, että tuo kuva on antiikkinen, ja
esittää kaupungin haltiahengetärtä Veronaa. Kuva on vanha, muinaisten
Rooman keisarien ajoilta. Kaivon läheisyydessä on yhdestä ainoasta
marmorilohkareesta hakattu pylväs, jonka päässä on jalopeuran kuva.
Jalopeura on uusi, mutta pylväs on vanha. Se on muistona Venetsian
suurvallan ajoilta, jolloin koko Koillis-Italia oli "Adrian meren
kuningattaren" alaisena. Siihen aikaan oli Veronassakin, juuri tämän
pylvään päässä, Markuksen jalopeura Venetsian sortovallan merkkinä.
Suuren vallankumouksen päivinä (1797) jalopeura syöstiin alas
jalustaltaan ja pilari oli lähes 100 vuotta tyhjänä.
Siihen aikaan kaikkien italialaisten mieltä kuohutti sama tunne: viha
vierasta sortoa vastaan. Ja tähän tunteeseen vastasi toinen tunne, yhtä
voimakas ja syvä: rakkaus yhteistä kauan kärsinyttä isänmaata kohtaan.
Ja vihdoin nämä kaksi tunnetta kokosivat hajanaisen Italian lapset
Alppien juurilta, Adrian meren rannoilta, Arnon ja Tiberin laaksoista
ja Etnan hehkuvilta rinteiltä...
Nyt Italia on vapaa.
Toinen kunta ei sorra toistaan, kaupungit eivät keskenään kamppaile
vallasta. Viktor Emanuelin ja Garibaldin kuvat ovat kaikkialla
Italiassa kunniapaikalla. Kauneimmat kadut, suurimmat torit nimitetään
heidän nimillään. Niinpä Veronassakin. Katkerat muistot pakenevat
yhteistunnon tieltä. Siksipä on nykyinen sukupolvi nostanut tuon vanhan
marmoripylvään päähän uuden jalopeuran — ei enää Venetsian sortovallan
merkiksi, vaan yhteisten kärsimysten muistoksi.
Veronan kaduilla ja toreilla matkustajassa jo herää eräs tunne, joka
sitten Venetsiassa kasvaa, Firentsessä vahvistuu ja Roomassa valtaa
mielen: se tunne että hän on tullut maahan, jossa kivet puhuvat. Joka
ainoalle seinälle, joka portin pieleen, joka pilariin on piirrettynä
palanen Italian historiaa.
Näissä vanhoissa kaupungeissa vanha-, keski- ja uusi-aika antavat kättä
toisilleen. Piazza d'Erben rakennuksia hallitsevat keskiajan muistot.
Samaten on laita viereisen torin, jonka nimenä on Piazza dei Signori.
Siellä on jykevän kauniiden keskiaikaisten rakennusten joukossa vanha
raatihuone Palazzo del Consiglio, jonka loggiassa eli kaarikäytävässä
on suuri joukko uudenaikuisia kuuluisien veronalaisten kuvapatsaita.
Keskellä toria on Danden synkän kaunis marmorikuva.
Me lähenemme uteliaina palatsia, jonka oven vartija kohteliaasti avaa.
Kukaan ei osaa elävämmin kertoa isänmaansa suurista muistoista kuin
innostunut italialainen. Sellainen on meidän oppaamme.
Palatsien loistavien salien läpi kuljettaessa hän on usein ylpeydellä
lausunut nimen _della Scala_.
Me katsomme kysyvästi.
Veronalainen näyttää hämmästyneeltä. Me luemme hänen silmistään
halveksivan kysymyksen: "Ettekö Te tunne della Scalan nimeä? Jokainen
lapsikin Veronassa Scalojen uhka-uljaan tarinan tuntee. Heidän
mainettaan kertovat kirkot ja palatsit, heidän hautamerkkejään
katsomassa käyvät kaikkien maiden taiteilijat."
Niin. Uhka-uljas on della Scala-suvun historia! Kanta-isä oli
alhaissukuinen tikapuitten kauppias, ja hänen Veronaan muuttaneet
jälkeläisensä olivat halpaa porvarisväkeä. Mutta heidän eläissään
oli ristiretkien rohkea aika, jolloin porvarit saivat rikkautta ja
ryhtyivät aateliston kanssa vallasta kilpailemaan. Aatelispuolue
kukistui Veronassa ja kansa (v. 1260) valitsi kaupungin ylimmän
hallitusmiehen (podestàn) omasta keskuudestaan. Valittu oli Mastino
della Scala. Mastino sai surmansa, mutta hänen veljensä Alberto hankki
itselleen rajattoman ruhtinasvallan Veronassa. Alberton vanhimman pojan
Bartolomeon hallitessa kertoo taru Veronassa tapahtuneen sen surullisen
rakkauden näytelmän, josta Shakespeare on saanut aiheen Romeoon ja
Juliaan.
Alberton nuorin poika oli Cangrande, Hohenstaufien kannattaja, jonka
aikana Verona levitti valtaansa naapurikaupunkeihin, jopa sai voiton
Paduastakin. Mutta ymmärsipä Cangrande kirjallisuuden, tieteiden ja
taiteenkin arvon. Anteliaalla kädellä hän kannatti taiteilijoita,
runoilijat olivat tervetulleita vieraita della Scalan palatsissa.
Niihin aikoihin sai Firentsestä karkoitettu Dantekin turvapaikan
Veronassa.
Mutta Cangranden kuoltua päättyi Veronan lyhyt loistoaika. Hänen
sukunsa kävi samaten kuin muittenkin Italian ruhtinassukujen: rikkaus
vietteli nautintoihin, yksinvalta kiihotti tyranniuteen, kunnes murha
ja nautinnot hävittivät koko suvun.
Tämän rohkean suvun korkealle pyrkivää voimaa ja samalla sen omituista
taideaistia todistavat della Scalojen hautamerkit.
Muukalainen, joka odottaa, että hänet opastettaisiin hiljaiselle
hautausmaalle tahi hautatemppelin hämäriin holveihin, joissa
marmorilohkareet vainajien lepopaikkaa vartioivat — hämmästyy
suuresti, kun rautaristikon kevyt ovi avautuu ja hän huomaa seisovansa
avonaisella pihalla, keskellä katuelämän melskettä. Kauniin
rautaristikon takana meluaa kansa, huutavat kauppiaat, pitävät iloa
ilveilijät. Ja rautaristikon sisällä olevat hautamerkit, ne eivät
ole kömpelöitä kivilohkareita, vaan keveitä monihuippuisia, sirosti
koristettuja korkeita katoksia, suippoja, kuin goottilaisen kirkon
tornit. Kaikkiin koristuksiin on omituisen kauniisti sovitettu suvun
vaakuna: tikapuut (latinaksi scalae) ja niiden yläpäässä Scalojen
liittolaisen, Saksan keisarin kotka. Ruumisarkut eivät ole maan
povessa, vaan ylhäällä ilmassa, melkein kattojen tasalla, kaiken
kansan nähtävinä. Korkein ja komein on Mastino II:n hautamerkki, jonka
huipulla vainaja on pronssiin valettuna ratsastajana hurjan hevosen
selässä. Sieltä hän uhkamielisenä katselee yli kaupungin.
Intohimoisesti tosiaan mahtoi tämä suku rakastaa elämää, koska ei se
kuoltuaankaan ole tahtonut paeta haudan hiljaisuuteen!