Iloisessa päiväpaisteessa kiiti höyryhepo vasta kylvetyiltä Baijerin
pelloilta Tyrolin alppiseutuun. Silloin minä ensi kerran eläissäni näin
Alpit!
Millaiset olivat Alpit?
Eivät ne olleet aivan sellaiset kuin minä ennen luulin. Olin retkeillyt
Norjan tuntureilla ja kuvittelin mielessäni kolkkoja kosteita
kallioseinien päätä huimaavia huippuja, jotka äkkijyrkkinä laaksotien
vierestä kohoovat, kuten Troldtinderne ja Romsdalshornet. Mutta Alpit
eivät näyttäneetkään sellaisilta. Eivät ne äkkijyrkkinä ja hirvittävinä
kohoa korkeuteen. Alppimaa ylenee hiljalleen. Köykäisten pehmeitten
laineitten lailla nousevat vuorten huiput vihannasta seudusta,
kasvavat, kohoavat vähitellen, varovaisesti, niin ettei vieraan silmä
niiden hirmuista korkeutta huomaakaan.
Ei ole maa karua ja köyhää kuten Norjassa, jossa pienet vaivoin
viljellyt peltotilkut tunturien rinteillä ovat aivan kuin
vuorenpeikolta anastettua omaisuutta. Ei! Rikas ja rehevä on alppimaa.
Vuorten rinteillä rehottavat lehtevät puut, muhevasta mullasta kasvaa
vihanta vilja, ja viinitarhat hohtavat päivänpaisteisilla jyrkänteillä.
Jos ylemmä silmäät, silloin huomaat viljelysten vähitellen lakkaavan,
puitten pienenevän, ja huipuilla, siellä missä päivä paistaa ja pilvet
leikkiä lyövät, siellä on ikuinen, hohtavan valkea lumi.
Ei ollut tunnelitiekään sellainen miksi sitä ennen kuvittelin. Pienenä
tyttönä minä luulin, että Alppien läpi johtava tunneli on monen
penikulman pituinen vuoreen porattu suora reikä, jonka alkuaukko on
Saksassa, loppupää Italiassa, ja juna kaiken aikaa kulkee pilkko
pimeässä vuoren sisällä. Aikaihmisenä olin saanut tarkempia tietoja
tunneleista, mutta tuo lapsena saatu mielikuva ei sittenkään ottanut
oikein haihtuakseen. Nyt näin, että tunnelitie oli vallan toisellainen.
Brennerin tiellä on 27 eri tunnelia. Pisin on 850 metrin pituinen, ja
lyhimmissä tunneleissa juna viipyy vaan muutaman sekunnin. Tunnelin
välimatkoilla höyryhepo juosta jolkottaa Inn-virran viljavata laaksoa,
mutkittelee, kiertelee, kaartelee vuoren rinnettä yhä ylöspäin.
Joskus ovat tunnelit niin lähellä toisiaan, että viimeisen vaunun
ilmestyessä edellisestä tunnelista, veturi jo on seuraavassa. Milloin
on juna itäpuolella, milloin länsipuolella samaa vuorenhuippua, ja
jos äkkinäisen käänteen kohdalla katsot ulos ikkunasta, niin saatpa
nähdä pari, jopa kolmekin tunnelin aukkoa yhtaikaa, ja rautatien näet
kiiltävän käärmeen lailla kiemurtelevan ylös huippua kohden.
Hämmästyt, huomatessasi kuinka jyrkkää tietä höyryhepo kiipeää
korkeutta kohden. Siksipä ei olekkaan vauhti hurja. Vahva vetojuhta
huokailee, ähkää, puhkaa, kulkee paikkapaikoin hyvinkin hitaasti, niin
että uteliaat ulkomaalaiset voivat vaunun isoista ikkunoista tyystin
tarkastella lumoavia näköaloja.
Alituisena silmän ilona ovat nuo kuvaisat alppikylät. Eivät ne ole
sellaisia kuin meidän vanhanaikaiset hämäläiskylät, joissa tallit,
halkovajat ja harmaat hökkelit ovat sikin sokin, ja lantakasa portin
pielessä ensimmäisenä tulijaa tervehtimässä. Ei! Alppikylässä on kaikki
siistiä, sievää ja hyvin järjestettyä. Noita valkoiseksi rapattuja
pikku kivitaloja katsellessa pyrkii vallan naurattamaan. On kuin
silmäin edessä olisi Saksasta tuotu kaunis kiiltokuva, sellainen,
jommoisia koulutytöt minun nuorena ollessani antoivat toisilleen
nimipäivälahjaksi, ja joiden kulmassa oli kirjoitus: "kaikkea hyvää
tänäpäivänä!" Korkeudesta katsoen noita talonpoikaistaloja totta
tosiaankin luulisi lasten leikkikuviksi tahi paperinukkien kartanoiksi!
Huomasimme selvään, että Tyrolin alppimaassa asuu harrasta
katolis-uskoista kansaa. Täällä on joka kivenheiton päässä
soma suippokattoinen kirkko, torni terävä kuin parsinneula, ja
kirkkojen välimailla teitten varsilla vielä pyhän neitsyen kuvia ja
korkeita puuristejä. Monin paikoin näimme viljelysmaiden kohoavan
pengermäisesti, niin että samassa laaksossa näki pari, kolme
kyläkerrosta melkein päällekkäin rakennettuina. Eräässä paikassa olivat
kirkot toistensa kohdalla. Jos jättiläinen olisi heittänyt yläkylän
kirkontornista kuperkeikkaa, niin se olisi pudonnut suoraa päätä
alakylän kirkon katolle.
Entäs alppimaan ilma! Siitä saimme aavistuksen Brennerin asemalla,
jossa rautatie on kohonnut 1,370 metriä merenpinnan yläpuolelle, ja
jossa ei kasva muuta kuin ruohoa ja mataloita havupuita.
Siellä sai hepo hetken hengittää. Asemalle jäi joukko väkeä: työstä
väsyneitä pohjoismaalaisia, juhlallisia englantilaisia, pari hienoa
amerikkalaista ladya ja joku kaukaisen Lännen kohtelias gentlemanni.
Tämän aseman läheisyydessä on näet kuuluisa Brennerin kylpylaitos, joka
on 1,326 metriä merenpinnan yläpuolella.
Menimme mekin junasillalle tuota kuuluisata ilmaa hengittämään. Oli
niin kylmä, että vallan puistatti, mutta mieli tuntui kumman kevyeltä.
Olisi tahtonut kävellä, kiivetä Alppien ylimmille huipuille, eikä
saattanut ymmärtääkään, kuinka joskus oli ollut väsyksissä ja että
henkeä oli ahdistanut.
Joka hetkenkin on hengittänyt alppi-ilmaa, hän ymmärtää, miksi
vuoristokansoissa niin usein ilmenee tuo iloinen uljaus, joka
on runouden ja suurten sankaritekojen synnyttäjänä, ja miksi
raskasmielinen laakson asukaskin tunturille tultuaan keveästi
karkoittaa alakuloisuuden yölepakot ja riemulla tuntee, että hänelle
kasvaa innostuksen siivet.
Kaipaus valtasi mielen, kun Brennerin aseman kello kilahti kolmannen
kerran, sillä se oli merkkinä, että nyt juna alkaa kiitää alaspäin.
Matkustajat hyökkäsivät vaunuihin, ja nyt hurjaa vauhtia äkkijyrkkien
kuilujen rinteitä alas, viljavia laaksoja, lehteviä viinitarhoja
kohden! Joskus juna kulki rautatiesiltaa pohjattoman rotkon poikki,
joskus se kierteli kuilun reunaa, joka oli niin kapea, että rautatien
tukeeksi oli täytynyt rakentaa muuri. Oikealla, juuri vaunun ikkunan
edessä, jyrkkä kallioseinä, vasemmalla, toisen ikkunan alla, pohjaton
syvyys. Joskus luulit junan ilmassa lentävän, mutta juuri kun outoa
tietä tutkia aijoit, hävisi vaunu mustaan tunneliin.
Vuorten huipuilla oli linnoja. Siitä arvasimme, että Italian raja oli
lähellä. Aloimme etsiä tuota kuuluisata Hardenburgin vuorilinnaa,
jonka Kaarlo XII:n uhkarohkea esi-isä Otto von Wittelsbach keskiaikana
valloitti Saksan keisarille Fredrik Barbarossalle. Tuolla se olikin,
Bozenin aseman luona. Sen harmaat rauniot seistä törröttävät solatien
ahtaimman paikan kohdalla, jyrkänteellä, jonne ei luulisi kenenkään
kuolevaisen pääsevän muuten kuin lentämällä.
Alppivuoriston purot ja virrat olivat kaiken päivää matkustavaisten
huviksi leikkiä lyöneet. Koko aamupäivän oli Inn-virta vastaamme
juossut. Baijerin viljavilla alangoilla se oli hiljaisena juhlallisena
jokena vesiään vieritellyt, mutta vuoristoon tultuamme hyppinyt
vaahtoisena, vallattomana. Keskipäivällä se oli pienenemistään
pienennyt ja vihdoin pienoisena purona hävinnyt vuoristoon. Vesijaon
kohdalle tultuamme meidän oli Inniä ikävä: oli kuin iloinen tuttava
olisi hyvästi heittänyt. Mutta pian ilmestyi uusi puro. Se ei Innin
lailla vastaamme juossut, vaan seurasi mukana, juoksi junan kanssa
kilpaa tien syrjässä. Kartta tiesi kertoa, että se oli Eisack,
Etsch-virran lisäjoki.
Vallattoman poikaviikarin lailla se hyppeli kiveltä kivelle, juoksi
vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla, pistäysi piiloon kallion kuiluun
tahi sillan alle, mutta syöksähti äkkiä esille ikäänkuin meitä
säikähdyttääkseen.
Lumihuipuilta hyppeli alas muitakin puroja. Hopealankoina ne heiluivat
ilmassa, säteilivät, säihkyivät päivänpaisteessa, ja yhtyivät vihdoin
meidän puroon. Meistä oli hauska nähdä kuinka Eisack kasvoi. Teki mieli
ilmoittaa iloaan joka kerta kun uusi puro yhtyi päävirtaan.
Vihdoin Eisack tuli niin mahtavaksi, että alkoi junan kanssa kilpaa
kohista ja väänsi vimmatulla voimalla myllynrattaita. Olipa se ollut
pahanteossakin. Muutamissa paikoin olivat rannat rikkiuurretut, sillat
särjetyt ja myllyt kallellaan. Olipa vesi vahingoittanut ihmisten
peltojakin ja vienyt huoneita muassaan. Eisack oli riehunut kuin
huonosti kasvatettu poikanulikka. Sellaista tuhoa alppivirrat kuuluvat
tekevän helmi- ja maaliskuulla, silloin kuin lumi sulaa laaksoista
ja kevät tekee tuloaan vuoristoon. Mutta nyt oltiin jo huhtikuun
puolivälissä, ja siihen aikaan ei virtojen enää ole lupa hurjistella.
Vihdoin, Tyrolin etelä-osassa, Eisack yhtyi tuohon historiassa
kuuluisaan Etsch-virtaan, joka aikoinaan oli cisalppisen tasavallan
rajana Itävallan Venetsiaa vastaan, ja nyt molemmat virrat samassa
uomassa arvokkaalla uljuudella riensivät eteenpäin, kasvoivat,
laajenivat, milloin alppikoskena kohisivat, milloin vihaisena virtana
vyöryivät kohden Lombardian viljavaa tasankoa.
Virran vaihtelevaa juoksua tarkastellessamme oli aurinko alkanut
aleta. Laaksoissa oli jo hämärä, mutta vielä sittenkin, kun kirkkojen
kultaristit olivat lakanneet loistamasta, viipyi lumihuipuilla
häikäisevä hohde.
Vihdoin aurinko katosi Alppien taa. Silloin heti huomasimme, että
olimme etelämaassa: kello vasta vähän yli 7, ja jo melkein pimeä.
Neljän päivän matkan päähän oli meiltä jäänyt kotoisen kevät-illan
suloisen pitkä hämärä. Äkkiä yö meidät yllätti. Alpit näyttivät
uhkaavilta aaveilta ja virta vuorikoskissa kummasti kohisi. Ymmärsin,
miksi vuoriseuduissa syntyy peikkosatuja.
Ja vielä lisäksi olimme saapuneet Itävallan rajan ylitse Italiaan,
tuohon toivottuun, pelättyyn unelmiemme maahan.
Vaunuun astui mustapintaisia miehiä, jotka raoittivat vähän
matkalaukkujamme, koettelivat keveästi päällimmäisiä vaatteita, vetivät
liituristit laukun hihnoihin, puhuivat vierasta kieltä ja poistuivat.
Ne olivat Italian tullimiehiä.
Tavarat kannettiin uusiin vaunuihin, sisälle astui uusi konduktööri,
mustapartainen mies, jonka puheesta emme ymmärtäneet muuta kuin kaksi
sanaa: "Signorina" ja "biglietti". Siitä tiesimme, että hän oli tullut
"neitien" "pilettejä" leimaamaan.
Kun konduktööri oli mennyt ulos, olimme, nuori matkatoverini ja minä,
kahden kesken umpinaisessa vaunu-osastossa. Sivulta avattavan oven
lukko oli ulkoa kierretty kiinni, ja lukon kohdalle oli posliinilevyyn
painettu sana chiuso.
Me aloimme miettiä mitä se merkitsee. Se muistutti latinalaista
sanaa claudere, ranskalaista clos ja englantilaista close, jotka
kaikki merkitsevät sulkemista tahi suljettua paikkaa, ja meidän
vaunu-osastomme ovi oli todellakin suljettu. Nyt siis olimme oppineet
yhden italialaisen sanan ja kätkimme sen visusti mieleemme.
Olipa vaunussa muitakin sanoja seinillä. Lämpöjohdon kohdalla oli
vaskeen valettu caldo ja freddo. Caldo varmaankin merkitsee kylmää;
muistuttaahan se ruotsalaista sanaa "kallt", arvelin minä. Mutta
toverini, joka oli lukenut latinaa, rupesi nauramaan ja selitti,
että caldo merkitsee lämmintä ja freddo kylmää — "friskiä", kuten
ruotsinvoittoisesti sanotaan. Ja minä taoin tarkasti päähäni, mitä
kylmä ja lämmin ovat italiaksi.
Ei ole näettekös leikin asia tulla tupsahtaa sellaiseen maahan, jossa
ei ymmärrä ihmisten puhetta. Täytyy käyttää joka tilaisuutta oppiakseen
jotakin, ja jos pitää silmänsä auki, niin saapi seinistäkin jonkun
verran viisautta.
Seuraavalla asemalla meidän vaunu-osastoomme astui mustaverinen vieras
herra. Sitten ovi työnnettiin taas kiinni, juna lähti liikkeelle,
ja meillä ei ollut millään puolella pakoreikää. Mieleemme johtui
kaikki kotiväen kovat varotukset, ettei millään muotoa saa jättäytyä
tuntemattoman miehen seuraan noissa Italian sivulta avattavissa
rautatievaunuissa. Vieras herra lienee aavistanut ajatuksemme, koska
hiljaisesti lyyhistyi penkinnurkkaansa ja koetti nukkua.
Hetkisen kuluttua kaduimme epäluuloisia ajatuksiamme, sillä tuo vieras
herra oli varsin hyväntahtoinen ja koetti kaikin tavoin kielitaidollaan
auttaa meitä, joiden hän heti huomasi olevan ensi kertaa Italiassa.
Enpä tiedä, kuinka meidän olisi käynyt Veronan asemalla, ellei tuo
herra olisi ollut turvanamme.
Veronaa lähestyttäessä me olimme aika jännityksessä, sillä olimme
päättäneet jäädä sinne yöksi ja olimme tilanneet huoneen kaupungin
parhaimmasta hotellista. Tiesimme että juna seisoo Veronassa vain
minuutin, ja pelkäsimme, ettemme oikeissa ajoin saisi tavaroitamme
ulos vaunusta. Me matkustimme näet kiertomatkapiletillä, joten kaikki
tavarat täytyi kuljettaa mukanaan vaunussa. Siitä syystä kantaja oli
aina välttämätön.
Otimme kielikirjan esille ja etsimme kuumeentapaisella kiireellä,
mitä kantaja merkitsee italiaksi, sillä olimme sen sanan unohtaneet.
Kirjassa oli facchino. Syntyi hiljainen väittely siitä, miten tuo
vieras sana lausutaan. Se meistä, joka väitti sen lausuttavan
fatsjiino, sai voiton, ja me junan pysähtyessä kaikin voimin huusimme
"fatsjiino — fatsjiino — o —oo!" Vieras herra riensi meille avuksi
ja huusi kaikuvalla äänellä "fakiino"! Mutta vaikka mekin yhdyimme
hänen kanssaan "fakiinoa" huutamaan, eivät Veronan kantajat olleet
tietääkseenkään.
Konduktööri antoi lähtömerkin ja paiskasi oven kiinni. Me kauhistuimme,
mutta herra hyppäsi sohvaltaan, riuhtaisi oven auki, huusi kiivaita
italialaisia sanoja konduktöörille, joka silmänräpäyksessä nosti kaikki
tavaramme ulos vaunusta. Samassa oli juna jo liikkeellä.
Herra kohotti hattuaan junan ikkunassa ja me kiitimme kaikesta
sydämestämme.
Nyt ymmärsimme, miksi konduktööri niin vähän meistä välitti: emme
huomanneet antaa hänelle juomarahaa. Juomaraha on tärkeä menestymisen
ehto Italiassa.
Asemasillalla oli uusi pula edessä: ei ollut ainoatakaan kantajaa
eikä ajuria näkyvissä, ja kaupunkiin kuului olevan pitkä matka. Me
puhuimme kaikin voimin saksaa, mutta sitä ei ymmärretty. Vihdoin
latelimme kaikki italialaiset sanat, jotka olimme kielikirjasta
oppineet, mutta sekään ei auttanut. Mikä muu neuvoksi kuin kantaa
kapineet säilytyskonttoriin ja kävellä kaupunkiin — kävellä pitkä tie
pilkkopimeässä!
Aloimme raahata tavaroitamme säilytyskonttoria kohden, jota juuri
aijottiin sulkea. Neljä joutilasta miestä katseli, kuinka me
ponnistelimme, mutta yhdenkään ei pistänyt päähän meitä auttaa.
Mutta juuri kun epätoivoisina ja mieli kuohuksissa koetimme selittää
asiatamme tylylle tavarain tallettajalle, kuului huuto: "Albergo
d'Accademia!"
Me säpsähdimme ilosta, sillä sen nimisestä hotellista olimme huoneen
tilanneet.
Samassa oli vieressämme mustasilmäinen, kiiltonappinen solakka
herrasmies, joka kohteliaasti kumartaen lausui nimeni ja ilmoitti
saksankielellä, että hänet oli lähetetty meitä vastaan. Nyt ei enää
ollut tavaroista huolta. Ne sijoitettiin hotellin tilavaan vaunuun,
mustasilmäinen herra kunnioittavasti auttoi meidät samettipeittoiselle
penkille istumaan, paiskasi vaunun oven kiinni ja hyppäsi itse ajajan
viereen. Suuri vaunu lähti jyristen liikkeelle.
Me siunasimme itsemme, laskimme tavaramme ja olimme taas hyvällä
tuulella.
Siellä vaunussa istuessamme meistä tuntui, kuin meidät olisi viety
säkissä Veronaan. Vaunu oli umpinainen, ovi takana, ja seinissä kahden
puolen pienet ikkunat. Niistä ei nähnyt mitään, sillä tie oli pilkkosen
pimeä. Vihdoin alkoivat katulyhdyt välkähdellä. Siitä huomasimme
tulleemme kaupunkiin. Kerta ajettiin korkean, harmaan holvikaaren
alatse (jonka sittemmin huomasimme kaupungin muurissa olevaksi
portiksi), ja katuvierillä oli oudonnäköisiä rakennuksia. Hotelliin
mentiin pihan poikki, jossa oli paljon palvelusväkeä vastassa, ja
leveälehtisten puitten keskeltä tunkeutui väkevä ruusujen tuoksu.
Luulimme lamppujen valossa näkevämme suuren palmupuunkin, joka kasvoi
keskellä pihaa.
Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa — tavattoman matala ja
vanhannäköinen huone, mutta laaja, omituinen ja mukavasti sisustettu.
Sängyt olivat korkeat kuin kameelit, ikkunat isot ja lähellä
lattiaa. Huoneen eteisessä huomasimme kummallisia komeroita ja
salaperäisen näköisiä sokkeloja, jotka varsin voimakkaasti vaikuttivat
mielikuvitukseen.
Ulkoa kuului huutoa.
— Tappelevatkohan ne siellä? kysyi toverini ikkunan ääressä, ja minä
kiireesti avasin ikkunan ja katsahdin kadulle.
Katu oli täynnä ihmisiä, mutta kukaan ei näkynyt tappelevan — kaikki
kulkivat rauhallisesti tietään, mutta huusivat, lauloivat ja vihelsivät.
— Huutaminen taitaa olla tämän maan tapoja, arvelimme me vähän
ylenkatseellisesti ja kävimme hilpeällä mielellä illalliselle.
Ennen maata menoa sentään, kotoa saatujen ohjeitten mukaan, otimme
kynttilän käteemme ja katsoimme oliko sänkyjen alla rosvoja.
Viimeiseksi tarkastimme kaikki lukot. Kaksi lukkoa oli hyvässä
kunnossa, mutta kolmatta epäilimme. Sen oven eteen, jossa tämä
epäiltävä lukko oli, kannoimme raskaan tuolin ja kiipesimme sitten
vuoteihimme.
Näin vietimme ensimmäisen yömme Italiassa. Ei lukkoja särjetty, ei
sänkyjen alta noussut rosvoja. Iltakävelijäin vihellys ja huudot
hälvenivät ihmeellisen ihaniin unikuviin, joissa Alppien huiput
hohtivat, kirkkojen ristit kiilsivät ja virrat iloisesti tanssivat
vuoristossa.