Edelliset, paitsi Granville.
(Hetkisen vaitiolo. Kaikki ovat typertyneitä.)
_Lumley-G._ (surkeasti). Eikö kukaan voi toimittaa minulle viinaa ja
soodaa?
_Rva Lumley-G._ (vaitiolon jälkeen). Minua paleltaa niin hirveästi.
Eikö kukaan voi antaa minulle shaalia?
_Helena_ (mennen äitinsä luokse ja antaa hänelle huivin hartioiltaan).
Kas tässä, äiti, ota tämä huivi. (Reginaldille.) Etkö voisi hakea
jotakin äidin ylle?
_Reginald_. Minä en tiedä, missä mitäkin on.
_Helena_. Voithan mennä etsimään.
_Eloise_ (hytisten kylmästä, kuten kaikki muutkin). Herra varjelkoon,
miksi ei kukaan käännä lämpöjohtoa auki?
_Sarita_ Minä luulen, ettei sitä ole enää lämmitetty.
_Rva Lumley-G._ Eikö enää lämmitetty? Mutta sehän on mieletöntä.
Huhtikuun puolivälissä. Lähettäkää kutsumaan talon isännöitsijää.
Kutsukaa... voi, minä unohdin.
_Arkkipiispa_. Onko täällä joku, joka tietää, miten lämpöjohtoa
hoidetaan? (Vaitiolo, kaikki katselevat kysyvästi toisiaan.)
_Rva Lumley-G._ Me palellumme kuoliaiksi.
_Helena_. Meidän täytyy tehdä nuotio.
_Eloise_. Miten sytytetään nuotio?
_Reginald_. On löydettävä jotakin palavaa.
_Arkkipiispa_. Jotakin puusta tehtyä, luullakseni. (Alkaa tutkia erästä
kullattua tuolia.) Onkohan tässä puuta. Eikös tuoleja joskus tehdä
puusta?
_Reginald_. Minä luulen lukeneeni jotakin sellaista.
_Helena_. Tämä jakkara on puusta tehty. Lämmittäkää sillä.
_Rva Lumley-G._ (kauhuissaan). Mitä? Sehän on antiikkinen.
_Eloise_. Se on väärentämätön Ludvig XV:n aikuinen jakkara. Se maksaa
kolmekymmentäseitsemäntuhatta dollaria.
_Lumley-G._ (melkein vihaisesti). Mitä se siihen kuuluu. Sytyttäkää se
palamaan!
_Reginald_ (vetäen jakkaran keskelle lattiaa). No niin, me sytytämme
sen.
_Helena_. Sinun on ensin särettävä se.
_Arkkipiispa_ (ikäänkuin halveksien runoilijan tyhmyyttä).
Luonnollisesti. Menkää pois tieltä! (Tarttuu jakkaraan ja iskee sen
voimakkaasti permantoon. Jakkara -pysyy ehyenä.)
_Reginald_. Ei niin! Te vedätte toiseen ja minä toiseen suuntaan.
(Ponnistus on turhaa.) Ei tämä käy. Me tarvitsemme kirveen.
_Helena_. Mistä me sen otamme?
_Reginald_. Minulla on veitsi. Ehkä se auttaa? (Ottaa taskustaan pienen
kynäveitsen.)
_Arkkipiispa_. Oletteko te hullu! Mutta ehkä se palaa tällaisenaankin,
jos löydämme hyviä sytykkeitä.
_Reginald_ (ottaen taskustaan jalokivillä varustetun tulitikkurasian).
Tässä on tulitikkuja.
_Arkkipiispa_. Mutta meillä täytyy olla paperia. (Katselee
ympärilleen.) Jotakin, joka palaa helposti.
_Helena_ (viitaten erääseen seinäverhoon). Koettakaa, palaako tuo verho.
_Rva Lumley-G._ Mitä? Sehän on flaamilainen gobeliini. Sen arvo on
kaksituhatta dollaria.
_Lumley-G._ Ei haittaa. Sytyttäkää se palamaan.
_Reginald_ (riistää arkkipiispan avulla verhon seinältä, vie sen
keskelle lattiaa aiottuun rovioon, raapaisee tikulla tulta, mutta verho
ei syty. Raapii useamman tikun, mutta tulos on yhtä huono). Tämä ei
kelpaa.
_Sarita_ Mistähän se voi johtua?
_Eloise_. Tyhmyrit! Eiväthän mitkään tämän talon taide-esineet pala. Ne
on tehty tulenkestäviksi.
_Reginald_ (neuvottoman vaitiolon jälkeen rientää arkkipiispan kimppuun
ja riistää hänen viittansa). Onko tämä tulenkestävä?
_Arkkipiispa_ (estellen). Ei saa, ei saa. Antakaa sen olla.
_Rva Lumley-G._ (komentaen). Luovuttakaa se heti hänelle! —
_Reginald_ (heittää paitahihasilleen jääneen arkkipiispan viitan
jakkaran päälle keskelle lattiaa, raapaisee tulta ja saa heikon
liekin syttymään). S (Kaikki tunkeutuvat niin lähelle nuotiota, että
ovat vähällä työntyä tuleen. Helena saa vaivoin heidät taivutetuiksi
antamaan tilaa äidilleen ja isälleen. Hetken hiljaisuus.)
_Rva Lumley-G._ Minä olen kadottanut timanttivyöni. Se on varmaan
jäänyt jonnekin ulos. Hyvänen aika, eikö joku menisi sitä etsimään?
_Helena_. Olkaa rauhassa, äiti. Ei sitä kukaan varasta, sillä eihän
sillä nyt enää ole mitään arvoa.
_Rva Lumley-G._ Voi, voi sentään, en minä voi tottua tähän.
_Sarita_ (lyhyen vaitiolon jälkeen). Siis rahallakaan ei ole mitään
arvoa?
_Arkkipiispa_ (huomaten). Eikä pankkeja ole enää olemassa!
_Lumley-G._ (hetken yleisen vaikenemisen perästä nousten innostuneena
tulen äärestä). Minä olen vapaa! (Toisten kasvoilla hämmästys, aivan
kuin he luulisivat ukon tulleen hulluksi.) Minä olen vapaa! Vapaa!
_Rva Lumley-G._ (yhä hämmästyksen vallassa). Mitä sinä sillä tarkoitat?
_Lumley-G._ (edelleen saman tunnelman lumoissa). Minä olen päässyt
kaikesta... kaikesta... kaikesta!
_Rva Lumley-G._ Mistä kaikesta?
_Lumley-G._ Rahoistani! Minun ei tarvitse enää allekirjoittaa
maksumääräyksiä. Minun ei tarvitse olla tekemisissä liikeasioiden
kanssa.
_Eloise_. Isä, oletko sinä järjiltäsi?
_Lumley-G._ Se on totta... totta! Ihmiset eivät enää tule minua
kiusaamaan. He eivät enää kirjoita minusta. He eivät heitä minua
vastaan pommeja. Minä saan tehdä mitä tahdon ja olla onnellinen.
(Vaipuu helpotuksesta nyyhkyttäen tuolille ja kuiskailee itsekseen.)
Vapaa... vapaa...
_Rva Lumley-G._ Voi, voi, tämä on hirveätä!
_Sarita_ (puuskahtaen). Tämä näyttää jonkun sosialistin huonolta
pilalta.
_Eloise_. Tämä on kuin painajaisunta.
_Sarita_ Tämä on konnantyö meidän yhteiskuntaluokkaamme vastaan. Nythän
me emme ole paljon parempia kuin työväki.
_Reginald_. Olisi ainakin pitänyt jäädä enemmän palvelijoita jälelle.