Saksalaiset sotilaat palasivat Reinin yli, likaisina ja rinnassa
ristiriitaisia tunteita, huoahtaen kuitenkin helpoituksesta
tuntiessaan, että nelivuotinen kauhea työ vihdoinkin oli lopussa.
Niin he lähtivät pois, ja hyvä Jumala soi pari lepopäivää
antaakseen elsassilaisille aikaa. Aikaa, mihin tarkoitukseen? Aikaa
puhdistaakseen, pestäkseen ja pölyttääkseen kaupunkinsa ja kylänsä ja
itse ollakseen valmiit ottamaan vastaan vapauttajiaan. Ja sitten, kun
Ranskan päämajassa oli saatu tietää, että suuri puhdistus Vogesien ja
Reinin välillä oli loppuun suoritettu, marssi armeija sinne.
Se oli komea, uutukainen, niinkuin juuri munasta pujahtanut ja kaikista
kuoren jätteistä puhdistunut. Suuri räätäli oli ikäänkuin yhtenä
yönä tehnyt Marsille kepposen ja muuttanut armeijan, joka oli käynyt
likasotaa, todelliseksi loisto- ja juhlajoukoksi, ja nyt se huvitteli
näyttämällä pitkää nenää kaasulta haisevalle, veren ja lian peittämälle
pakanajumalalle koko maassa — kaunista sunnuntainenää, niin että lapset
taputtivat käsiään ja naiset hymyillen kurkottivat kaulojaan.
Tämän hetken vuoksi oli kai kannattanut vuosikausia pitää kaikkia
paholaisia kintereillään, olla niiden kiukkuisesti kutittelemana,
kiusaamana ja pistelemänä, niinkuin tilanne on esitetty mestari
Grünewaldin pyhän Antoniuksen kiusausta kuvaavassa taulussa, ennenkuin
pahansuovat saksalaiset olivat vieneet kuvan, elsassilaisten tunnetun
koti, aarteen, maan ulkopuolelle.
Mutta nyt tulivat ranskalaiset, he tulivat!
Äitini heräsi rukouksistaan, hakeakseen puvustaan sellaisen paikan,
missä kokardilla olisi tilaisuus sopivalla tavalla ilmaista iloa. Hän
tarvitsi pitkän ajan, ennenkuin oli sen keksinyt, ja isäni kutsui minut
todistajaksi, että vyöhön pistetty kokardi uskomattomasti nuorentaisi
äitiäni. Isä itse huolehti maltittomana pöydästä, joka oli katettu
hänen ranskalaistuneen veljensä poikaa varten.
Hänellä olikin syytä kärsimättömyyteensä, sillä kaikki tytöt seisoivat
päähuiveineen kuvastimen edessä ja palvelijat kiistelivät, pitäisikö
heidän panna sinivalkopunaiset nauhansa vyötärölle vai olkapään yli.
Kälyni, pikku Hartmann, oli varhaisesta aamusta lähtien pukeutuneena
niederbronnilaiseksi talonpoikaistytöksi ja odotti pullo hajusuolaa
esiliinassaan sähkösanomaa, joka ilmoittaisi hänen puolisonsa
saapumisesta autossa Saksan halki. Turhaan koetin johtaa häntä pois
peloittavan levottomuutensa maailmasta. Ohitseni tuijotti hänen
katseensa mustuneeseen, kokonaan hämäräksi käyneeseen Saksaan, jonka
valtavalla pinnalla milloin siellä milloin täällä, kuitenkin aina
lähempänä Reinin käärmemäistä viivaa tuli näkyviin jokin kiiltomadon
tapainen matelija: se auto, missä Ernst pakeni helvetistä!
Olin nähnyt vaivaa hänen tähtensä jo neljätoista päivää. Toisinaan
minun täytyi poistaa hänestä »punaisten sotilaiden» pelko, sillä
aselepo ja vallankumous olivat yllättäneet veljeni kasarmialueella,
jossa hän jo kolmatta vuotta harjoitteli alokkaita tai paremmin
valvoi noiden raukkain harjoituksia. Hän oli ratsumestari Pasewalkin
ratsuväessä. Ensimmäisessä hyökkäyksessä Belgian läpi Pohjois-Ranskaan
hän oli kohonnut melkein tarumaiseksi sankari-ilmestykseksi, ja
hänen nimensä oli mainittu virallisissa tiedonannoissa. Sitten hän
oli vuorokauden riippunut piikkilangassa, saaden hermostoonsa pahan
järkytyksen, ja hänet oli viety parantolaan. Siellä kävi aika hänelle
pitkäksi. Hän toimitti niin, että hänet lähetettiin majoituspaikkaan.
Hän näytti parantuneella. Eikö hänen siis ollut käynyt jokseenkin
hyvin? Senjälkeen kun hän mitä varmimmin oli ilmoittanut, ettei
yhdellekään upseerille ollut valtakunnan sisäosissa tapahtunut mitään
pahaa, valtasi Anne-Marien kuitenkin toinen suru: mikä oikeastaan
pidätti siellä Ernstiä, kun alokkaat jo aikoja sitten olivat menneet
kasarmin pihalta matkaansa, rientämästä pikamarssissa hänen syliinsä
ja tulevia ranskalaisia vastaanottamaan — »lentämästä tänne, minne hän
kuuluu, kun ranskalaiset tulevat», kuten hän aina huudahti.
Lohdutin häntä vakuuttamalla, ettei kukaan tunnollinen apulainen
jättäisi paikkaansa, jos myymälän takahuoneessa syttyisi tulipalo, vaan
pikemmin odottaisi ovella palokunnan saapumista. »Entä jos Leo-serkku
äkkiä tulee tänne eikä Ernst ole saapuvilla?» Hän lähetti tavantakaa
ihmisiä Kehliin sähköttämään. Ehkä hän olisi ollut rauhallisempi, ellei
Leo-serkkumme olisi ilmoittanut saapuvansa. Emmehän voineet pyytää
häntä lykkäämään käyntiänsä, sillä hän tuli armeijan mukana. Joskus
minua harmitti havaitessani, ettei Anne-Marie tahtonut sallia Doriksen,
saksalaisen, olla läsnä tämän tärkeän perhetapahtuman sattuessa,
samalla kun »vanhin poika», »Breuschheimin suvun päämies» (mikä hän ei
oikeastaan ollut) äkkiä viholliseksi muuttuneessa, kadotetussa Saksassa
pyristeli kuin Mars Vulkanuksen verkossa.
Doris ja Anne-Marie olivat aina olleet jyrkästi vastakkain, Doris,
koska hänen kälynsä aina osoitti häntä kohtaan epäluuloa, joka
lähenteli vastenmielisyyttä, Anne-Marie, koska Doris myös oli
teollisuudenharjoittajan tytär, kuitenkin saksalainen ja sitäpaitsi
aatelia ja koska hänellä oli sopimaton tapa joka tilaisuudessa
nauraa. Siitä asti, kun oli käynyt uskottavaksi, että ranskalaiset
voittaisivat sodan, saattoi Anne-Marie mülhausilaisena patriisittarena
ja tunnetun ranskalaisystävän tyttärenä tosin katsoa olevansa
Dorista paljoa parempi ja oli sydämessään jo kokonaan häivyttänytkin
hänet olemattomaksi: hänen mielestään oli enää vain Doriksen varjo
käyskentelemässä ranskalaisen Elsassin aamuhämärässä. Sitä enemmän
häntä kiusasi, että Doris sittenkin joka tilaisuudessa nauroi eikä
ollenkaan aavemaisesti, vaan päinvastoin suu yhtä mehevänä kuin ennen,
silmien näyttäessä huomaavan kaikki paitsi ei pikaista loppua!
Valehtelisin, jos nyt tahtoisin uskoa, että todella olisin piitannut
Anne-Marien pienistä kauneusvirheistä. Olen aina rakastanut nukkeja.
Hänen katseensa tuijotti, kuten sanottu, ohitseni, ja monesti pujahti
kiiltomato esiin kartan etäisestä hämärästä, ja silloin nukke hymyili,
mutta monesti jäi kiiltomato näkymättömiin, ja silloin nousivat
kyyneleet hänen silmiinsä, ja hän juoksi toiseen huoneeseen »etsiäkseen
sieltä jotakin». Koko kerros tuoksui valerianalta. Sillä välin vaimoni
ruokki kanoja, hanhia, koiria ja lahjoi ovenvartijan huolehtimaan
parista lehmäraukasta, jotka unohdettuina ammuivat navetassa.
Tulivatko he pian, ranskalaiset? Muutamia autoja oli ajanut ohitse
matkustajinaan turkiksiin verhottuja olentoja, ja yksi oli pysähtynyt
ottaakseen valokuvan linnasta. Silmälasien alla olivat kasvot
kylmänsinisiä. Pojat pääsivät mukaan kylän ulkopuolelle. Matkalla
he oppivat pari englantilaista sanaa ja palasivat pari outoa rahaa
palelevissa käsissään.
Mutta ranskalaisia — ranskalaisia he eivät vielä olleet.
Tuon tuostakin asetuin kuvastimen eteen vakavasti tutkistellakseni
itseäni.
Kuinka oli laitani? Olinko nyt ranskalainen vai enkö? Vaikka olinkin
ennen sotaa usein pitänyt itseäni kahlehdittuna gallialaisena,
hätkähdin nyt, kun piti komennon mukaan vapautua kahleesta, jopa
(niin ihmeelliseltä minusta näytti tämä juttu) esiintyä jonkinlaisena
Mooseksena, jonka kuninkaan tytär täysikasvaneena oli löytänyt Reinin
kaislikosta.
Äkkiä kaikuivat kaukaa kirkonkellot. En enää epäillyt.
Niinkuin matkalta Roomaan piinaviikon lopulla he tulivat yhä
lähemmäksi. Nyt he pysähtyivät Breuschheimiin! Suunnattomasti
hulmuavien lippujen johtumana marssi ensimmäinen ranskalaisjoukko
kylään. Mitä sitten seurasi, se oli kuin virtaava horna täynnä
salamoivaa valoa ja huumaavaa pimeyttä eikä oikeastaan pataljoonia,
rykmenttejä, pattereja ja eskadroonia. Tytöt pitelivät toisiaan
käsistä, etteivät päätäpahkaa syöksyisi eteensä auenneen luomakunnan
miehellisyyden syliin... Milloinkaan eivät ihmiset ole nähneet
sellaista joukkosaapumista. Ei koskaan, kuinka kauan maailma pysyneekin
pystyssä, se ei saa toista kertaa nähdä sodan loppuvan sellaiseen
juhlakulkueeseen.
Sinisiä sotilaita marssi silmänkantamattomiin kylän raittia pitkin.
Kaikki nauroivat koko kasvoillaan päin kylmää päivää ja joskus
erikoisesti linnaa kohti, ikäänkuin siellä palaisi tuli, joka lämmitti
ohimarssivia. Helposti saattoi erottaa perheenisät naimattomista.
Edelliset ottivat onnellisina syliinsä lapset, jotka heti osasivat
rientää heidän luoksensa, jälkimäiset etsivät kylätyttöjen joukosta
lemmittyä, ottaakseen hänet silmissään mukaansa seuraavaan kylään —
jännittyneinä odotellen, millaisen lopullisen muodon se Strassburgissa
saisi. Kokonainen divisioona marssi Breuschheimin läpi, joka oli
ripustanut itsensä täyteen trikoloreja, jotta sydämet, vangittujen
laululintujen tavoin, eivät sykkisi liian kovaa. Talonpojat
huiskuttivat kömpelösti ja huusivat: »Vive la France», ja valkohapsinen
pormestari, jolla oli takissaan »Meksiko-mitali», oli iloinen siitä,
että herrat vain tervehtivät pysähtymättä hänen luokseen, sillä hän
olisi ehdottomasti kertonut pojastaan, joka saksalaisten joukossa oli
kohonnut vääpeliluutnantiksi asti. Ja muuan auto, jossa liehui pieni
lippu, kääntyi pihaan.
Silmänräpäykseksi näytti sotilasrivistö pysähtyvän. Upseeri huusi
komentosanan, sitten astui Leo-serkku tyttöjen välitse, suudellen
kutakin vuoroonsa kummallekin poskelle. Sellaisia olivat nämä
ranskalaiset: heidän kenraalinsakin suutelivat palvelustyttöjä
poskille! Vanhemmat tytöt tunsivat Leon ja kuulivat punastuen hänen
mainitsevan heitä nimeltä. Hän otti Jacquotin syliinsä ja astui sisään.
Siinä hän oli. Hänen ja isäni pyylevimmät kohdat koskettivat hyväillen
toisiaan. Hän suuteli meitä kaikkia molemmille poskille. Sitten
kenraali istuutui pöytään.
Niinkuin hän olisi palannut kotiin kävelymatkalta, kursailematta hän
puhalsi pitkäsormisiin kirjurikäsiinsä ja sanoi:
»Lapset, minun on nälkä.»
Todellakin — minä, joka tätä kirjoitan, minä olen ollut kaksi vuotta
rintamalla, mutta se onnekas uran loppu, jonka keltaristigranaatit,
lentokoneet ja tankkieskaaderit olivat saaneet, niiden uppoaminen
kukkaismereen, niiden sulautuminen laulavaan taivaaseen tuntuu minusta
ihmeellisemmältä kuin että toinen profeetta, profeetta Elias, on mennyt
tulisilla vaunuilla taivaaseen!
Kirkonkellot olivat kiirineet kauemmaksi — luultavasti olivat pojat,
jotka pitelivät niiden köysistä, lähteneet tiehensä, hekin nähdäkseen
ranskalaisia. Soittokunnat olivat yhä äänessä. Kun ne hetkeksi
laukesivat, kuului komentohuutoja: upseerit ja korpraalit purkivat
intoaan jäätävässä tuulessa.
Anne-Marie alkoi heti puhua puolisostaan.
»Ernst?» virkkoi Leo-serkku. »Hän on elsassilainen, ranskalainen», ja
vasta saatuaan fasaaninsa loppuun, hän jatkoi näennäisesti minuun päin
kääntyen:
»Ei mitään poliittista lavertelua! Minä olisin Ranskan kuninkaankin
puolesta lähtenyt sotaan, vieläpä vaikka olisimme olleet hyökkäävänä
puolena. Ja sitten — kun sota kerran on alkanut, tuntee se ainoastaan
omat lakinsa. Meidän sotilaamme ajattelevat enimmäkseen yhtä järkevästi
— kunnes pääsevät palveluksesta. Sitten, niin, sitten eletään taas
demokratiassa, jossa jokainen valitsija on pyhä, ja hyvä Jumala,
sellaisena kuin vapaamuurarit ovat hänet itselleen kuvitelleet, on
valtionpäämiehen setä. Silloin alkaa siviiliväestön sota...» Hän otti
paistia. »Minä annan palttua sellaiselle. Claus poikaseni, sinähän
olit kaksi vuotta rintamalla, jalkaväessä? Olemmeko sinua kovasti
ahdistaneet?» Kovasti ahdistaneet? Jalkaväessäkö? Kysyvästi katsahdin
vaimooni. Enkö istunut rakastuneena hänen vieressään? Eikö hän ollut
kaunis? Emmekö jo kauan sitten olleet päässeet siitä eroon?
»No niin, rakas serkku, kyllä, kyllä! Mutta hyväntahtoisella luvallasi,
jota pyydän, en kerro sinulle mitään noista kahdesta vuodesta tai
ainakin vain sen verran, että aina olin eturintamalla ja että eräänä
iltana näin ystäväni pikku parooni Steinbergin (hänen patterinsa
oli haudattuna meidän lepoasemaamme) kolme kertaa veriaallon
mukana lentävän ilmaan haudastaan. Se oli kaunis hauta, paksuilla
tammilankuilla sisustettu — ymmärräthän? Pian senjälkeen hautaannuimme
vähän, ei pahasti, puolet meistä pääsi sieltä hengissä. Sensijaan että
olisin sodan loppuajan leikkinyt sotamiestä rintaman takana, otin
mieluummin heti komennuksen Sveitsiin. Ja ajattelehan vain, serkku,
kuinka inhoittavaa, kuinka _epäinhimillistä_ — Bernissä, siellä
aterioimme erään vanhan hyvän ravintolan Ludvig XVI:n ajan mukaisessa
salongissa lauantai-iltaisin: loordi Berrick Englannin lähetystöstä,
saksalainen kreivi Schmal, professori Vallin Ranskan lähetystöstä,
eräs amerikalainen nimeltä Walter, joka jo lientä syötäessä oli
päissänsä, italialainen sanomalehtimies Sta, välillä puoli tusinaa
muita urkkijoita, jotka tavantakaa tulivat Genevestä tai Zürichistä
— niin, rakas serkku, saanko tunnustaa: silloin arvostelimme teidän
kuolemanhyppyjänne ammattimiehen tavalla. Emme lyöneet vetoa, ei, sitä
emme tehneet, mutta hivutimme lihaksianne, hermojanne, kakkaroitanne,
selvittelimme varustustyöläistenne lahjomismahdollisuuksia. Tunnustan
sen suoraan: me kaikki katselimme teitä vähän ylhäällä alaspäin!
Turhaan kainostelematta keskustelimme teidän ja omien miehistöjemme
kunnosta, niiden taistellessa vuorien takana ja jokaisen yksityisen
joka hermollaan, joka lihaksellaan kärsiessä, mitä sanomalehtemme niin
tyylikkäästi kirjoittivat... taikka toisaalta eivät kirjoittaneet, jos
ehkä niin on parempi sanoa. Ja kun mustavalkopunaiset hellittivät»,
lopetin kertomukseni, »erosimme toisistamme, mutta sitä ennen
puristettiin heidän edustajansa kättä — ja meillä oli ihan raikkaat,
keväiset kuvitelmat koittavasta uudesta ajasta.»
»Hyi, Claus», huudahti Anne-Marie, ja minä näin, että harmaat renkaat
hänen silmäinsä ympärillä olivat syventyneet. »Hyi», huudahti hän,
»sillä aikaa kun toiset kuolivat, söitte juhlaillallisia».
Kaikki säpsähtivät. Isäni pudisti tuskin huomattavasti päätänsä.
Minulla oli kielelläni vastaus: »Pikku nukkeni tämä on oivallinen
korvapuusti niille, jotka ovat sen ansainneet, sinä olet vain tähdännyt
väärin. Minä en kuulu niihin.» Mutta kun Anne-Marie ei kuitenkaan olisi
minua ymmärtänyt, en sanonut mitään.
Juuri tuodun suklaasiilin yli katseli Leo-serkku pitkän aikaa minua.
Hän näytti perin surulliselta.
»Professori Vallin», virkkoi hän vihdoin, »hyvä Vallin kuoli viime
viikolla vanhaan sokeritautiinsa. Hän ei voinut eikä tahtonut noudattaa
ruokajärjestystä.»
Isäni selitti veljenpojalleen — kuin ohimennen ja samalla
anteeksipyytävästi hymyillen miniälleen:
»Anne-Marie ei oikein ymmärrä ironiaa.»
Silloin kutsuttiin Anne-Marie puhelimeen. Kuulimme hänen äänensä äkkiä
muuttuvan, laulavan, häipyvän... Kun hän taas tuli seuraamme, oli
hänellä voitonjumalattaren siivet. Ernst oli Strassburgissa ja ilmoitti
sieltä, että hänen oli monen vaivan jälkeen onnistunut päästä Kehiin
sillan yli. Leo-serkku laski haarukkansa ja onnitteli kohteliaasti.
Doris hyppäsi pöydästä ja syleili kälyänsä. Pikku rouva oli niin
iloinen, että sydämellisesti vastasi Doriksen suudelmaan.
»Teidän päärynänne ovat todella erinomaisia», lausui Leo-serkku
ja nyökkäsi kunnioittavasti isälleni. »Ne sulavat suussa kuin
hedehnäjäätelö. Suoritatko niissä kesäleikkauksen?»
Sillä välin Anne-Marie tarkasteli merkillisen itsepintaisesti Doriksen
kiharoita, jotka riippuivat korvilla niin kevytmielisesti kuin konsaan.
Pikku Hartmann oli tehnyt päätöksensä. Hänen kapeilla huulillaan,
jotka väreilivät suuttumuksesta, näkyi kuin vielä sytyttämättömän
valoreklaamin kirjoituksena sotahuuto:
»_Dehors les boches_!» Ulos roskajoukko!
Minä olin ainoa, joka jo osasin sen lukea.
Hurskas lapsi! Näin sopi kahdesti kuukaudessa tehdä synnintunnustuksen
ja käydä ripillä ja kuitenkin kätkeä poveensa täysin kehittyneen
sudensydämen...
Katseemme kohtasivat toisensa. Punastuen, vaikka uhma jo väänsi
huutomerkin hänen nenänsä pieleen, hän loi katseensa maahan.
Ulkona marssivat sotilaat yhä.
* * * * *
Elsassiin asettuneen ranskalaisjoukon huumaavaa hälinää seurasivat
lempivät kuin kauniina kesäöinä heinäsirkkojen laulua. Meille se oli
tuonut maahan viehättäviä serkkuja ja pikkuserkkuja, joita aikaisemmin
olin vain ohimennen tavannut ja silloinkin vieraassa ympäristössä. Nyt
he sensijaan tunkeutuivat kotiimme kuin todelliset jouluenkelit ja
tähtipojat. He järjestivät olonsa mukavaksi ja viipyivät kuin onnekas
sielunrauha, jota lapsena ennen nukkumistani olin rukoillut.
Ei ollut ainoatakaan ranskalaista (oikeastaan kuitenkin jokaisen
heistä ollessa meille, jotka olimme taistelleet keisarin puolesta,
voittaja, siis mies, joka oli oikeutettu polkemaan niskaamme
saapasjalallaan), joka ei olisi kohdellut meitä ystävällisesti. Ei
kukaan kysynyt, saisiko nähdä Pasewalkin ratsuväen virkapukua, joka oli
niin erinomaisesti sopinut Ernstillemme. Jokainen suuteli saksalaisen
vaimoni kättä, ja ken osasi vain kolmekin sanaa saksaa, tahtoi sitä
vaimoni avulla harjoitella. Vieläpä he salavihkaa nauroivat Anne-Marien
isänmaalliselle innolle, tuon pikku rouvan, jonka saksankielen taidon
yhden ainoan yön halla oli palelluttanut. Hänen puolustuksekseen minun
on lisättävä, että se oli Ernstin kotiintulon jälkeinen yö.
Todellakin, voittajamme olivat ihastuttavia. Mikä suosionosoitus
meille, ettei maapallo heidän askeltensa alla kumissut heidän
astuessaan salonkiin! Kuinka oltiinkaan heille kiitolliset, kun he
istuivat vaatimattomina ja hilpeinä ravintolassa, jossa käytiin
syömässä eikä ihmettelemässä lopulliseen iskuun varustautuvia
maanosamme mestareita yhtä vähän kuin tahdoimme joutua usein huonosti
kasvatettujen, tahallisen räikeästi esiintyvien suurtilanomistajain,
tehtailijain ja piirineuvosten poikain arvosteltaviksi rikkauden ja
syntyperän kannalta. Voittajat olivat pidättyviä ja tyytyväisiä. Heidän
ylimielisyytensäkin oli kevyttä.
Toisin oli laita maanmiesteni. Kuulimme, että he keräytyivät
laumoiksi kaupungeissa, marssivat hoilaten katuja pitkin, hyväksyivät
tai hylkäsivät asukkaiden isänmaallisuuden (jonka nyt täytyi olla
ranskalaista, tietysti), tempasivat täällä alas lippuja, huusivat
tuolla »Vive». Vieläpä he kokoontuivat tuomioistuimiksi, joiden eteen
arvossa pidetyt kansalaiset saapuivat kuin koulupojat tekemään tiliä
itsestään ja perheestään ja avaamaan narrien neuvostolle omantuntonsa
salaisimmat ovet. Reinin yli vievällä Kehlin sillalla oli roskajoukko
häväissyt oppineita miehiä ja heitellyt onnettomia kulkijoita
hevoskokkareilla.
Aluksi nauroin, kun Ernst pelon ja innostuksen vaiheilla kertoili
yksityiskohtia näistä kansan huvitteluista. Minun mielestäni se oli...
Elsassin vallankumous, hyvin varustetun sotajoukon ja parinsadan
kiireesti paikalle saapuneen hallintoviranomaisen kiihoittama
kansannousu, joka silpoi päät kivisiltä tyranneilta ja ajoi elävät
maasta Reinin toiselle puolelle, ainoankaan noista mellastajista
panemalla itseänsä vähääkään vaaraan, niin että olisi edes nenästä
vuotanut verta, vallankumous-oikeus Nurkkalassa, jakobiinihyppyjä
kansallispuvuissa ja »historiallisissa asuissa», käsikärrykulkueita
Reinin-sillalle giljotiinin asemasta, järjestäjäinsä ja osanottajainsa
täydelleen väärin ymmärtämä meteli Elsassin maakunnassa, josta kohtalon
iva siten teki vastasyntyneen saksalaisen vapaavaltion hylkymaan.
Mutta nauruni tyrehtyi nähdessäni sen hävityksen, jota tämä kestävä ja
yhä laajemmalle leviävä rutto sai kansamme keskuudessa toimeen.
Sillä välin tanssivat luonamme lento- ja ratsu-upseerit, jotka taas
pitivät itseään jalkaväkeä parempina, kaikki nuoria miehiä, jotka
käyttäytyivät moitteettomasti ja iloiseksi yllätyksekseen olivat
pelastaneet vanhat hyvät nimensä jo puoleksi unohtuneen sodan
likahelvetistä.
Kun me sukulaiset tanssin jälkeen vielä istuimme yhdessä puolituntisen
uunin ääressä, ei Ernst väsynyt vakuuttamasta, että hän koko
elämänikänsä oli odottanut ranskalaisia ja ettei ollut hänen syynsä,
etteivät he olleet saapuneet jo aikaisemmin.
»Odotitko heitä Pasewalkissakin?» kysyin kerran hiljaa, kun hän jo meni
liian pitkälle, ja toisen kerran: »Niinkuin tuo asessori, joka uneksi
tuotapikaa pääsevänsä alivaltiosihteeriksi?»
»Silloinkin», vastasi hän joka kerta kovalla äänellä, »juuri silloin.
Tahdoin palvella maatani, kunnes ranskalaiset saapuisivat», ja aina
hän kutsui vaimonsa todistajaksi. Tätä hetkeä Anne-Marie olikin koko
päivän odottanut. Hän kohotti vakuuttavan katseensa kattoon: »_Ils ne
l'auraient jamais fait ministre_», sanoi hän, »_crois-moi, mon ami_,
jamais». Sen uskoinkin ja aloin nopeasti puhua lehmistämme, jotka
pidättivät maitonsa, mitä vastaan vihdoinkin tulisi ryhtyä johonkin.
Ranskalaiset sukulaisemme, jotka lyhyt ystävällisessä äänilajissa käyty
keskustelumme tavallisesti saattoi hämille, harrastivat silloin aina
mitä innokkaimmin lehmiemme oloja, ja yksi tai toinen herroista suuteli
Doriksen kättä samalla kun nuoremmat naiset kiinnittivät todella
äidillisen katseen Ernstin kiihtyneeseen otsaan. Ja isäni pudisti
päätänsä... lehmien vuoksi. Mutta äiti, hyvä Jumala, hänhän ei voinut
muuta: hän hyväili kevyesti Ernstin kättä. Niin tuottivat lehmät noina
päivinä kuitenkin hyötyä, vaikka eivät antaneetkaan maitoa.
Eräänä iltapäivänä saapui talon edustalle auto, ja siitä nousi kuusi
huononpuoleisesti puettua siviilimiestä, jotka esittivät jonkunlaisen
virallisen paperin ja vietiin valkeaan salonkiin. He olivat kuin
väijyksistä hyökännyt ryövärijoukko ja halusivat tutkia Breuschheimin
perheen kansallista mielialaa. Pitkäkoipinen rohdoskauppias
Strassburgin Pitkänkadun varrelta, jolta muinoin olimme ostaneet
ruutia, tervehti joukkonsa etunenässä minua ystävällisesti.
Mitä minuun ja isääni tuli, sanoi hän, pyytäen yhä uudelleen minua
istuutumaan, oli tällä valiokunnalla vain yksi kysymys meille
tehtävänä: mikä oli saattanut meidät menemään naimisiin saksalaisten
naisien kanssa. Ernst-veljeni kanssa sensijaan ei voitaisi välttää
tarkempaa kuulustelua. Rohdoskauppias puhui ranskaa, joka hänen
koettaessaan puhua tulisen kiireesti vääntyi täysin käsittämättömäksi
siansaksaksi. Siitä huolimatta miehet katselivat ylpeästi
puheenjohtajaansa, uskaltamatta kuitenkaan istuutua Ludvig XV:n ajan
mukaisille vanhasilkkisille päällyksille.
Vastasin hyvin kohteliaasti ja selitin anteeksi pyytäen isäni
poissaolon, hän kun oli muka matkustanut Pariisiin mikä sai
rohdoskauppiaan luomaan minuun salaperäisen katseen, kun sensijaan
valiokunta muuten näytti olevan selitykseen täysin tyytyväinen.
Senjälkeen poistuin luvaten ilmoittaa veljelleni. Ovella pysäytti minut
rohdoskauppias:
»Seis, herra parooni, ette ole vielä sanonut, minkätähden olette nainut
saksalaisen —»
»Se ei ole tarpeenkaan», keskeytin hänet. »Katsokaas, herra... _minä_
en edes tiedä, oletteko te naimisissa.»
Muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi Ernst-veljeni salonkiin kalpeana
ja jäykkänä, minun ja Leo-serkun välissä. Leo hyökkäsi heti pyylevä
vatsa edellä rohdoskauppiasta kohti kuin tankki.
Hänellä oli kenraalin virkapuku yllään.
Hän heitti miehet ulos talosta. Hän sanoi: »_Messieurs, je vous prie
de sortir_», ja jatkoi, että hänestä tuntuisi kiusalliselta, jos hänen
täytyisi kutsua vahtisotilaita kunnantalolta auttamaan herroja autoon.
Leo ja minä saatoimme herrat portaita alas ovelle saakka.
Rohdoskauppias koetti pitää hyvää naamaa uhaten »valituksella
korkeampaan paikkaan». Mutta silloin hän oli jo vaunussa.
»_Faites, monsieur_», nyökkäsi Leo-serkku, »_faites toujours, allez
soignez vos relations_!»
Tyytyväisenä hän katseli, kuinka yhteensullottu miesjoukko riuskaa
vauhtia kiiti kylätietä pitkin. »Ah, les braves Alsaciens», virkkoi hän
minulle. »_Il n'y a que nous pour avoir du courage! Mais ou est Ernest?_»
Me saimme Ernstin vasta illalla tanssin jälkeen näkyviimme, jolloin hän
uunin ääressä ilmeisesti osoitti minulle huomaavaisuuttaan selitellen
mitä täsmällisimmin lehmiemme huonoa kuntoa. Asian laita oli seuraava:
Lehmät oli meiltä sodan aikana melkein kaikki pakkoluovutettu, ja isäni
hankkima lisä oli epäkunnossa. Uudet lehmät uhmailivat, pidättivät
maitonsa. Minkätähden?... Ei, politiikkaa siinä ei ollut mukana,
vaikkakin kurjassa Elsassissamme (»joka värjyi sodan ja palon välillä»)
tuskin voi löytää lymypaikkaa, mistä ei jonkun poliittisen paholaisen
hörökorva pistänyt esiin. Näitä harvinaisia lymypaikkoja varmaankin oli
lehmiemme härkäpäisyys. Naiset saivat suoda anteeksi... Naisista se oli
kai hauskaa? Sitä parempi!
Ernst opetti arvokkaasti, kääntyen puoleeni kuin olisin, hänen
suosikkioppilaansa. Tosin ei siinä, mitä hän selitti, ollut minulle
mitään uutta, mutta olin kuitenkin kiitollinen hänelle vaivannäöstään
villiytyneen ja hänen mielestään kaikissa vakavissa elämänkysymyksissä
kokemattoman veljensä vuoksi. No niin, lehmät! Käsitemput lypsäessä
olivat, kuten tiedetään, erilaiset, yksi karjatyttö lypsi täysin
käsin, suorastaan »nyrkkeili», toisissa navetoissa taas »herutettiin»
— vedettiin nännistä ja ikäänkuin hiveltiin maito utarista. Jos lehmä
joutui toiselle omistajalle, ehkäisi se tottumattoman käden pitelemänä
maitonsa valumasta ensin oudoksuen ja sitten kiusalla. Tietysti voi
olla muitakin syitä, utare- ja nännisairauksia, ja siinä tapauksessa
oli helppo poistaa vika. Mutta meidän lehmissämme ei ollut mitään
vikaa! Isämme oli karjakauppiaalta ottanut selkoa jokaisen yksilön
tottumuksista entisissä navetoissa. Sittenkin ne yhä kieltäytyivät
antamasta maitoa! Mitä oli tehtävä!
»Annetaan lehmälle lypsettäessä ruokaa tai juomaa», ehdotin tyynesti,
»puhutaan niille ystävällisesti ja koputellaan hiljaa avaimella
sarviin.» Niin oli minulle opeteltu.
Kaikkien nauraessa isäni vei minut syrjään ja kuiskasi: "Veljesi tietää
yhtä hyvin kuin minäkin, että ovenvartija myy selkämme takana maitoa
sotaväelle.»
»Elukat ovat viattomia», lausui hän ääneen uunia kohti. »Mutta Gretel
on syyllinen.»
Taas nauroivat kaikki heleästi, eikä kukaan koettanut ymmärtää,
yksistään jo siitä syystä, että arvoituksen ratkaisuun tarpeellinen
kysymys olisi ollut iloisen keskustelun sääntöjä vastaan. Ja ainoastaan
vaimoni otti isäni huumorivälähdysten lieventämän suuttumuksen
sananmukaiselta kannalta.
»Lähetä Gretel pois», neuvoi hän minua seuraavana aamuna.
»Yhdentekevää, onko se Ernstin mieleen vai ei. Hän on jo liian kauan
ollut teillä. Ovenvartijan avulla hän hallitsee taloa. Se loukkaa isää.»
En ollut koskaan Dorikselle kertonut, että poikana olin tavannut
veljeni kieriskelemässä Gretelin kanssa oljilla — ja millainen
ahmatti-ilme kasvoilla, hampaat irvissä, silmät kuin himosta ja vihasta
laajenneina Gretel silloin oli molemmin käsin pitänyt hänen päätänsä
etäällä itsestään voidakseen katsoa häntä silmiin. Vuosikausia oli
tämä näky ollut ilkeänä mielessäni. Koko nuoruuteni ajan, tuohon
aamunkoitossa St. Paulissa tapahtuneeseen äkkilähtöön asti, olen
luullut, että nainen rakastuessaan miestä tahtoo hänet ikäänkuin ahmia
suuhunsa.
Ei ollut helppo karkoittaa Greteliä talosta. Hän vaati rahaa. »Anna
hänelle, mitä hän tahtoo», huusi Ernst syvään hengähtäen. Ovenvartija
meni hänen kanssaan heiteltyään ensin vihaisin puhein rahat, jotka
Gretel irvistellen oli ottanut vastaan, pitkin palkollistuvan permantoa.
»Boches!» huusi Grete! linnan ikkunoita kohden seistessään portilla
kylätiellä, ja ovenvartija, joka oli kotoisin Baijerin Allgäusta, pani
kädet torveksi suullensa hoilatakseen: »Boches, boches, bochcs, te
saastaiset boches!»
Illalla tanssittiin taas valkokultaisessa salissa.
* * * * *
Niin, kului toista vuotta. Doris ja minä viivyimme Breuschheimissä.
Yhteiselämä Ernstin ja Anne-Marien kanssa kävi yhä vaikeammaksi.
Eniten pahastutti meitä, että vanhusten täytyi siitä kärsiä. Äiti ei
koskaan tullut luoksemme tavalla tai toisella sanomatta Dorikselle tai
minulle: »Älkää unohtako, että Ernst on sairas, minä vakuutan, että
hän on todella sairas, vaikkakaan sitä ei kukaan huomaa. Oliko hän
koskaan vihainen ennen sotaa? Vihainen? Ei koskaan! Hän toipuu pian, ja
elämämme tulee samanlaiseksi kuin ennenkin. Kärsivällisyyttä, rakkaat
lapset, kärsivällisyyttä. Onhan hän Jacquotille aina hyvä.»
Pitkään aikaan en ollut enää koskenut mihinkään sanomalehteen, mutta
Ernst otti tehtäväkseen pöydässä lukea ääneen erikoisen kiukkuisia
kirjoituksia — ennen hän ei koskaan olisikaan langennut moiseen
tahdittomuuteen. Hänessä raivosi umpimielinen yltiöpäisyys, ja usein
ajattelin: ikäänkuin hän tahtoisi rangaista ja kiduttaa itseään.
Niin kiihkoinen oli hänen ilmeensä, kun hän sotkeutui poliittisiin
tutkisteluihin.
Ne harvat ystävät, jotka sota oli minulle jättänyt, olivat täydessä
työssä hankkiakseen itselleen uuden toimeentulon tänä keinotteluaikana,
jonka saksalaisten lähtö, markan vaihtuminen frangiin ja mahdollisuus
ostaa halvalla Saksanmaata olivat meille tuoneet. Joka kerta kun olin
Strassburgissa jouduin kiistaan. Eräässä yökahvilassa, jonne Bockien
luona vietetyn illan jälkeen olin paennut, alkoi suoranainen nyrkkeily
kolmen ranskalaisen kanssa, jotka elsassilaiset, siis maanmieheni,
olivat yllyttäneet vastaani. Yhden päähän löin samppanjapullon rikki.
Tietysti minut tuomittiin rahasakkoon. Minä (eikä suinkaan Ernst) olin
alituisena otsikkona sanomalehdissä, joiden pääasiallisena toimena
vieläkin oli saksalaisvaino. Joku muu kuin minä olisi sen johdosta
tullut saksalaiseksi isänmaanystäväksi! Ainoastaan Viviane von Bock,
jonka luona usein kävimme, pysyi lujana antamatta ylivoiman viekoitella
tai peloittaa. Kenties sentähden, että hän oli sotaleski — vieläpä jo
elokuussa 1914 kaatuneen ranskalaisen upseerin leski, mille seikalle
hän olisi voinut perustaa poliittisen typeryyden korkeimmatkin
vaatimukset. Hänen luonansa sain puhua vapaasti, sanoa pelkuruutta
pelkuruudeksi ja kehitellä rauhanystävällistä »aatettani», jonka ajan
väitin vasta nyt tulleen. Kuinka hän ymmärsikään kuunnella kiihtynyttä
miestä! Totisesti se merkitsi minulle enemmän kuin rakkaus... Vain
silloin, kun menin liiallisuuksiin, hän keskeytti minut ja huudahti
lempeästi moittien: »Pulcinella!»
Matkustin Lidoon, ja tuloksena oli, että menetin Marian. Tuskin olin
tullut takaisin, kun taas alkoi ajojahti. Hubert Adam, josta aselevon
jälkeen oli tullut »grand médecin» ja jolla oli yksityissairaala
uusinta lajia, täynnä sekä tieteellisiä että esteettisiä laitoksia,
jollaisia Pariisistakin saisi turhaan etsiä, tuli joskus myöhään
illalla Breuschheimiin suodakseen minulle hiljaisen keskusteluhetken.
»Odotahan vain», lausui hän ovelasti, pää painuksissa silmälasejaan
kohentaen, »odotahan vain kolmisen vuotta tai neljä, silloin saavat
kaikenlaiset ihmiset kokea sinivalkopunaisen ihmeensä». Francois
Kern taas ryhtyi lehdessään minua puolustamaan, mutta kun tämä lehti
oli niitä harvoja tai ainoa, joka todella puolusti Elsassia, pitivät
oikeamieliset sitä hälinälehtenä, ja hän vahingoitti minua enemmän kuin
kiukkuisimmat viholliseni.
Mitä minulle vielä jäi? »Aatteeni». Se oli vanha ja sitkeä,
tuo aatteeni. Kuusitoistavuotiaana olin sen löytänyt, ja ken
kuusitoistavuotiaana löytää aatteen, ei lepää ennen kuin on sen
itseensä eläyttänyt, vaan vaalii ja hoitaa sitä, varustaa sen
torneilla, joihin hän sijoittaa soittokojeita ja vaaran hetkiä varten
hätäkellon! Aatteeni ruumiillistumaksi ja eläväksi saarnaksi olin
ottanut Strassburgin, maan ja lopuksi sukuni, minkä vuoksi niin
intohimoisesti tutkin niiden historiaa: Strassburgin ja maan historiaa,
sukuni vaiheita, joka jo tuhannen vuoden ajan oli täällä työskennellyt:
eloisana, selväpiirteisenä, helposti ymmärrettävänä ikäänkuin
toimimassa olisi aina vain sama ihminen. Väsynyt kulkija heittäytyi
nuorennuslähteeseen ja tuskin sinne sukellettuaan nousi pojan nauru
huulillaan viheriälle nurmikolle, sellaisia olivat Breuschheimit, ja
ojennetuista käsistä osoitti toinen Vogeseille ja toinen Reinille...
Sellaisia olivat Breuschheimit, sellainen oli Strassburg, sellainen oli
Elsass. Kaarle Suuren valtakunta, täällä eli hänen henkensä edelleen,
samalla kun hänen olemuksensa sirpaleet olivat hajoitetut pitkin
Eurooppaa — voi, sinä pieni, kahden suuren kansakunnan rajalla, hukkaan
menneestä kruunusta kiistelevien kahden väsymättömän taistelijan
välillä, niin monet laskiaiset ja pääsiäiset kestänyt yhden ja saman
kristikunnan maakunta: Elsass!...
Mutta mitä auttoi minua aatteeni? Hubert Adam, joka kimnaasissa oli
siihen uskonut, heilautti päätänsä, jos siihen viittasin, ja kärisi
kurkustaan: »Roskaa, nykyisin on vain kaksi elävää aatetta, omistamisen
ja ei-omistamisen! Ja ne molemmat ovat oikeastaan vain yksi, tunnus
ja vaakuna. Katsokaamme vain, että nautimme elämästä, ennenkuin
bolshevikit yllättävät meidät. Mitä maksaa uusi vaununne?»
* * * * *
Eräänä päivänä sattui Ernstin ja minun välilläni neuvottelu. Se oli
lyhyt ja suorasukainen.
»Doris ja minä», sanoin, »matkustamme huomenna kuudeksi kuukaudeksi
Schwarzwaldiin. Jätämme Jacquotin tänne. Passeja meillä ei ole.
Lähdemme Leon brigaadiautolla, sillä pääsemme Offenburgiin.»
»Mainiota», vastasi Ernst. »Entä sitten?»
»Sieltä löydämme kai loisen auton, joka vie meidät metsätalollemme.»
»Epäilemättä. Ja sitten? Miten aioit järjestää muut asiat?»
»Mitkä muut asiat?»
»Kuule, Claus, toivoakseni et puhu isän kanssa mitään raha-asioista.
Hän antaisi sinulle viimeisen housuparinsakin... Minun täytyy
sanoa sinulle, että tila ei ole tuon koruneulan arvoinen, joka on
kaulanauhassasi. Isoisämme on, niinkuin tiedät, repinyt maasta kaikki
viiniköynnökset ja kuljettanut sinne kuormittain burgundilaista
multaa. Hänen kuollessaan oli kellarissa sama viini, jonka hänen
isänsä oli ilman burgundilaista apua tuottanut! Isämme... ei, siitä on
parempi olla puhumatta! Hän on taitava teoriassa, häntä voisi pitää
suorastaan oppineena kansantalousmiehenä, niin sanoakseni vertailevan
taloushistorian keksijänä. Sodan aikana olemme ansainneet hyvin,
niinkuin kaikki maanviljelijät. Sitä ei voinut välttää. Mutta isä on
sijoittanut rahat saksalaisiin arvopapereihin. Minkätähden? Appesi
Kieper kertoi, kirjoitti ja hoki puhelimessa yhtä mittaa satuja Saksan
teollisuuden loistavasta tulevaisuudesta. Ja käytännön miehenä hän oli
isäämme paljoa etevämpi, sen oli isä aina tunnustanut. Nuo paperit
käyvät päivä päivältä yhä arvottomammiksi, pelkäänpä, että sinunlaisesi
voivat pian käyttää mitä pesän virikkeeksi tai leikata niistä
Jacquotille kuvia, menettämättä mitään omaisuudestaan. Kieper itse —
niin, poikani, se on toinen asia! Kieper on käynyt mahtavaksi kuin
jättiläinen! Jos hän tahtoo voi hän ostaa entisen suurherttuakunnan
tai Montblancin. Pikku asia hänelle. Sentähden tahdoin sinulle sanoa,
että täällä Breuschheimissä tilisi päättyy velalla, mutta Kölnissä on
rahaa — läjittäin. Perusta tulevaisuutesi appeesi, käännä katseesi
Kölniin päin! Tartu rakkaan vaimosi käteen ja... ja... Kuule, Claus,
minulla ei ole lapsia, emmekä koskaan saakaan, näin meidän kesken
sanottuna. Sentähden... Ellei siihen mennessä koko maailma ole mennyt
mullin mallin, tulee Jacquot, teidän Jacquotinne, tänään tai huomenna
omistamaan pienen kuningaskunnan. Sillä Kieperin pojat ovat kuolleet.»
Minun täytyy myöntää, että olin yllätetty. Ensi kerran huomasin
veljeni todellisen etevämmyyden. Tähän hetkeen saakka olin pitänyt
häntä liikeasioita tavoittelevana feodaalisesta syntyperästään kopeana
maalaisherrana, jollaisia viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana oli
niin runsaasti esiintynyt. Hän rakasti autoja, paljoa vähemmän naisia,
niistäkin vain sellaisia, joista levisi voimakas ihon tuoksu. Hän
jutteli yhtä kevyesti hovin suuruuksista, joita hän oli ivailevinaan
kuin maailmanpörssien pomoista, joita hän käsitteli vilpittömästi
kunnioittaen, vaikka myös alentavasti. Hän ei olisi kyennyt erottamaan
Goethen runoja jostakin Schillerin ballaadista, vaikka hän sangen
nokkelasti »kurkisti» joka kirjaa, josta »puhuttiin». Tämä kaikki oli
niinkuin pitikin. Tyhmä hän ei ollut, ei, päinvastoin, hän oli viisas,
hyvin viisas eikä hänen keskusteluaan pidetty häikäisevänä ainoastaan
Pasewalkissa ja Charleroissa. Kun hän oli hyvällä tuulella, oli hänen
helppo puhua sellaista ranskaa, joka kukki ja tuoksui, ja usein saattoi
hänen luontaisille taipumuksilleen, kun säätyyn kuuluvien naisten ja
hyvin rikkaiden herrain vaikeneminen häntä innoitti, kasvaa siivet,
jotka nostivat hänen puheensa huimaavaan korkeuteen. Tälle huipulle
saavuttuaan hän esiintyi profeettana. Niin hän oli monesti Parisissa
ennustanut maailmansotaa ja samalla Saksan voittoa. Sentähden ja koska
Ranska ei kuitenkaan lopullisesti ollut joutunut häviölle, annettiin
anteeksi, että hän oli ennustuksensa toteutumista saksalaisten puolella
tehokkaasti avustanut. Kauniiden pariisitarten kirjoituspöydillä
oli nyt jo taas hänen valokuvansa, joskin uudessa ranskalaisessa
sotilaspuvussa. Tämäkin oli oikein. Mutta nyt...
»Ja tuollahan olisi vielä autotehdaskin», sanoin ja katsoin ulos
ikkunasta. Puiston takana, hyvän puutarhurin siihen liittämänä, jopa
tuohon viheriään valtakuntaan kasvaneena, surisi yöt päivät pieni
tehdas, todellinen mallilaitos, jonka ukko Kieper oli niin sanoakseni
lepohetkinään sinne perustanut. Aikaisemmin olivat voimavaunut
kulkeneet maailman markkinoille »Alsatia» nimisinä, nyt tehdas valmisti
»Nouvelle-Frances» merkkiä, jotka oli nopeasti päässyt ranskalaisten
autontuntijain suosioon.
»Mikä autotehdas?» kysyi veljeni ihmetellen.
»Kuinka voitkaan kysyä niin tyhmästi, Ernst! Isä Kieperin ihanne, hänen
vanhuutensa ilo, mestariteos tehtaaksi, jonka saamme häneltä sitten kun
Doris täyttää kolmekymmentä vuolta.» Näytin ikkunasta.
Ernst nousi hitaasti pystyyn, katsoi kädet housujen silityslaskoksilla
entistä hämmästyneempänä minua, ja kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän
taas sai sanan päästä kiinni. Sitten hän istuutui.
»Niin, poikaseni, mutta sehän on minun! Olettehan kaikki juhlallisesti
sen minulle luovuttaneet — koska minä olen teistä ainoa liikemies!»
Oikein. Tehdas oli hänen.
Juhlallisesti olimme sen hänelle luovuttaneet, silloin kun hän oli
sairaalasta tullut lomalle peräti masentuneena ja vakuuttaen koko
maailmalle lohdutuksentarvettaan. Anne-Marie oli sähkösanomalla
pyytänyt minua tulemaan. Ernstin hervottomat kädet olivat yhtä mittaa
lipuneet hänen vaimonsa käsistä Doriksen, jopa usein minunkin käsiini.
Hän ei enää tiennyt mihin ryhtyisi sekaisin menneessä maailmassa.
Silloin otimme hänet keskellemme notaarion luokse.
Ei epäilystäkään, tehdas oli hänen. Ja me muut Breuschheimit olimme
köyhiä kuin kirkon rotat!
Mutta mitä se merkitsisi, lohdutti Ernst, kun kerran vanha Kieper oli
tullut niin suureksi kuin jättiläinen, kun vanhemmillamme tuskin oli
mitään tarpeita ja kun he niin vähän vaativat elämältä (niinkuin isäni
päätänsä pudistaen oli — maininnut esimerkiksi entiselle opettajalleni,
rovasti Simonille, joka vastaanotettuaan tuomiokirkossa marsalkka
Fochin oli heti matkustanut Jerusalemiin!) No niin, en voinut muuta
kuin pyytää anteeksi aiheetonta huomautustani tehtaasta. Savupiiput,
jotka kämmenen leveyden verran kohoten puiden yli tervehtivät silmääni,
olivat minut siihen houkuttaneet. Tietysti tehdas oli Ernstin, vain
hänen, hänen yksin?!...
Myös se vaunu, joka vei Doriksen ja minut Strassburgiin kuin käsillä
kantaen, oli hänen. Komea vaunu!
Kun poikkesimme Vivianen luo, lausuaksemme hänelle hyvästit, tapasimme
suuren seurueen, miehiä, naisia ja lapsia. Tasavallan presidentti
kunnioitti sinä päivänä Strassburgia käynnillään, koko kaupunki oli
täynnä vieraita. Bockin talossakin väreili juhlallinen ilma.
Bockien ja Dürckheimien mielestä, jotka olivat kokoontuneet salonkeihin
ottamaan vastaan tuttuja tai suositeltuja vieraspaikkaisia upseereja
naisineen ja antamaan heille sopivia ohjeita heidän halutessaan
tutustua kaupunkiin ja maaseutuun, oli Elsass, heidän kotimaansa,
todella vapautettu. Naamio poistettuna, valloittajan sudenkuopista
puhdistettuna se oli kirkkaana taivaan alla, heidän kotimaanansa,
heidän Elsassinaan, niinkuin se ennen vuoden 1870 ennen »suurta
petosta», kuten toiset sanoivat, ennen »jumalantuomiota», kuten toiset
sitä nimittävät, aina oli ollut... Ainako? Ehdottomasti muistin vanhat,
jo maahan vajonneet Glöckelsbergin hautausmaan kivet, joissa näidenkin
sukujen hautakirjoitukset olivat saksankielisiä, niidenkin miesten
tai naisten, jotka olivat palvelleet Bourbonien sukua salongeissa tai
taistelutanterilla.
Doris nauroi samanikäisten äitien kanssa, otti vastaan paroonin
isälliset kohteliaisuudet ja rohkaisi Jacquotia, jonka kanssa tytöt
miellyttävien, kaikkia vieraita ihastuttavien »kansallispukujensa»
hurmaamina yhtä mittaa leikkivät »marssia Strassburgiin». Lopulta
he ottivat hänet niin rajusti vastaan, että hän ei enää uskaltanut
lähestyä heitä, vaan mieluummin ryhtyi keskustelemaan erään toisen
pojan kanssa, joka viereisessä huoneessa istui yksinään tuolilla ja
ujona katseli sohvaan päin, missä hänen vanhempansa kunnioittavassa
asennossa kuuntelivat hymniä Odilienbergille. Viviane lausui sitä
ulkomuistista. Kun olimme lähdössä, seurasi hän meitä halliin
kuiskatakseen minulle:
»Rakas Claus, olen tyytyväinen, mutta — kaikista maanmiehistäni täällä,
tiedätkö, oikeista vanhoista miellyttää minua enimmin François Kern.
Te olette uskaltanut sanoa olevanne hänen ystävänsä — olkaa hyvä ja
sanokaa hänelle terveisiä minulta.»
»Kaunis kohteliaisuus, Viviane!»
»Se on vanhaa toveruutta, Claus. Siis täsmälleen kello kuusi vien
Jacquotinne takaisin Breuschheimiin, ja koska minulla valitettavasti
ei itselläni ole lapsia, käyn usein häntä tervehtimässä, niinkuin hän
olisi oma poikani täysihoidossa teidän vanhempainne luona...»
Kellermannstadin kastanjain keltalehtisillä oksilla oli valoa kuin
kattokruunuissa. Kanavan vedessä virtasi tumma tuli, liidellen viipyi
vielä päivä, kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä, eikä Doriksen mieltä
hämmentäneet ja ihastuttaneet ainoastaan puutarhain ruusunrunsaus tai
se lempeä ja kuitenkin niin väkevä sini, jolla »ritarikannus» pieniä
sinisiä liekkejään levitellen valaisi nurmikenttää, ainakaan ei tämä
yksinään ollut syynä, tämän päivän kauniit nähtävyydet kaduilla, joita
pitkin kuljimme, vaan häneen vaikutti ilo ja haikeus kaikesta siitä,
mitä hän jätti tänne, ja jonkinlainen uhmaava uskollisuus, niin että
hän koko olemuksellaan nousi sitä toista vastaan, mikä Strassburgin
ylle kaiken päivää valuvassa yleisessä kirkkaudessa ja elämänilossa
uhkasi häntä kuin epävarma yö: jokin, mikä äkkiä tuntui hänestä
vieraalta maalta, se, mitä oli toisella puolen Reiniä! Hänellä oli
koti-ikävä, ennenkuin hän oli lähtenyt synnyinmaastaan.
Äänetönnä hän asteli rinnallani, hänen silmänsä harhailivat, kaiken
tarjoutuvan ilon hän otti valitsematta vastaan, todella ihmeellinen
kesätuuli tempasi hänet untuvankeveään musiikkipilveen, kädet ja jalat
melkein painottomina, pää melkein tyhjänä ja mielessä tuskin muuta kuin
jokin tanssi, kuten selvästi tajusin.
Kääntämättä hymyä silmissään ja suunsa alapuolella minun puoleeni (voi,
kuinka hyvin tunsin tuon ihmeen) hän virkkoi välittömästi:
»Claus, sydämessäni en mene pois. Todellisuudessa jään tänne.»
Ja hän katsoi uhmaavan onnellisena Pitkän kadun taloja.
Olimme kaupungin läpi tulleet sille paikalle, mistä sähköraitiotie vei
Breuschheimiin.
»Kuinka olisi —?» kysyi Doris, ollen kääntyvinään pysäkille. Mutta
samassa hän tarttui käsivarteeni ja veti kiharoitaan ravistaen minut
eteenpäin.
Silloin huomasimme vanhat kaupungintornit, joista yhden olimme
ylioppilasaikanamme pientä maksua vastaan vuokranneet kaupungilta
»elinajaksemme». Se oli vieläkin meidän, ja Hubert Adam piti sitä
silmällä. Noustiin portaita myöten pimeään, sitten avautui yksi ainoa
suuri huone, jonka olimme järjestäneet sievään asuttavaan kuntoon
huonekaluilla, kuvilla ja kirjoilla. Ampuma-aukoista paistoi päivä
sisään, keskipäivä, iltavalo, tähtitaivas ja aamunkoi.
»Niin, tahdotko todellakin mennä pois?» huudahti Doris nauraen,
ikäänkuin pilkkaisi meitä ja koko maailman, ja hänen kätensä tarttui
minun käteeni, ja hän käänsi minuun kasvonsa, joilla sinä hetkenä,
kun katseemme kohtasivat toisensa, tyttömäinen ylimielisyys väristen
vaihtui naiselliseksi lupaukseksi... Mitä ajattelut, Claus? Kiipeämmekö
torniin?»
Kiipesimme kapeita portaita ylös, pimeässä tuntui kuin Doris pakenisi
minua ja minä ajaisin häntä takaa. Torni kaikui askeltemme kuminasta.
Joka kerta kun tähystysaukon valoviiru kummitteli pimeyden läpi,
kohotin katseeni, ettei minulta jäisi näkemättä voimistelijatar, joka
kapusi yhä ylemmäs. Sitten päästiin tikapuiden juurelle. Etsimme
kätkettyä avainta ja löysimmekin sen. Huone oli entisellään, valtava
leposohva paikallaan, ikäänkuin ei kukaan olisi siinä lojunut.
»Vielä hetkinen voitettu!» sammalsi Doris minua syleillen, ja myöhemmin
hän ehdotti täysin vakavissaan, että pysyisimme pari kuukautta piilossa
tässä tornissa, se olisi yhtä hyvä kuin muuttaa rajan yli — kenenkään
ei tarvitsisi sitä tietää paitsi uskollisen Vivianen, joka usein toisi
Jacquotin luoksemme. »Claus, hankitaan väkiviinakeittiö! Ajatteles,
siinä kaikki, mitä tarvitsemme. Kunniasanallani! Mitä minä teen
Schwarzwaldissa? Eikä ole ollenkaan totta, että minua huvittaa Sveitsi
yksitoikkoisine jäätikköineen! Tätä tornihuonetta minä rakastan ja tätä
leposohvaa, näitä ampuma-aukkoja! Siitä tulee suurenmoista, ja sinä
olet yksinomaan minua varten.»
»Doris, viikon kuluttua se olisi kaikissa sanomalehdissä.»
»Sitten olemme täällä edes viikon», uhmasi hän.
»Tekisimme itsemme naurettaviksi.»
»Naurettaviksiko? Mitä se on?»
Näin pakistiin vielä hetken aikaa yhtä ja toista kunnes hän äkkiä
vaikeni ja tuijotti tyhjyyteen.
»Sittenkin», sanoi hän päättävästi, »sittenkin minua miellyttää
metsätalomme. Ja vuoristoretkeilyjä rakastan yli kaiken. Todellakin!»...
Varhain yöllä saavuimme Römerbadiin.