Siinä on luullakseni se, mitä voimme tällä hetkellä vakuuttaa sielulle,
joka on huolissaan tutkimattoman avaruuden edessä, minne kuolema sen
pian heittää. Se voi toivoa siellä kaikkea, mitä on uneksinut; se
pelännee siellä vähemmän sitä, mitä säikkyen odotti tapaavansa.
Jos se mieluimmin haluaa odottaa eikä halua hyväksyä yhtään
niistä otaksumista, joita olen esittänyt parhaimpani mukaan ja
ennakkoluuloitta, niin näyttää kuitenkin vaikealta olla omistamatta
sitä suurta varmuutta, joka niiden jokaisen pohjalla piilee -- ettei
äärettömyys voi tahtoa meille pahaa, koska se, jos iankaikkisesti
kiduttaisi pienintäkään meistä, kiduttaisi sellaista, mitä ei voi
itsestään irroittaa, ja siis itseään kokonaisuudessaan.
Minulla ei ole ollut mitään lisättävää siihen, mitä jo ennen
tiedettiin. Olen vain yrittänyt erottaa sen, mikä voi olla totta,
siitä, mikä varmaankaan ei ole totta, sillä jos emme tiedäkään, missä
totuus on, opimme edes jotakin saadessamme tietää, missä sitä ei ole.
Ja kenties olemme, hakiessamme tuota löytymätöntä totuutta, totuttaneet
silmämme tunkemaan viimeisen hetken kouhun läpi sitä tarkasti
tähystämällä.
Tietysti olisi vielä paljon sanomista, minkä toiset sanovat
voimakkaammin ja vakuuttavammin. Mutta älkäämme toivoko, että joku
lausuisi tässä maailmassa sen sanan, joka lopettaisi epävarmuutemme.
Päinvastoin on hyvin luultavaa, ettei kukaan tässä maailmassa, kenties
ei toisessakaan, keksi kaikkeuden suurta salaisuutta. Ja jos asiaa
hiukan ajattelee, on hyvin onnellista, että sen laita on niin. Meidän
ei ainoastaan tule tyytyä elämään käsittämättömän keskellä, vaan meidän
on vielä iloittava, ettemme pääse siitä irti. Ellei enää olisi
ratkaisemattomia kysymyksiä eikä arvaamattomia ongelmia, niin
äärettömyys ei olisikaan ääretön, ja silloin täytyisi ikuisesti kirota
kohtaloa, kun se olisi sijoittanut meidät kaikkeuteen, joka olisi
sovitettu meidän älymme mukaan. Kaikki olevainen olisi vain umpinainen
vankila, auttamaton onnettomuus, korjaamaton erehdys. Tuntematon ja
tutkimaton ovat nyt ja ehkä aina välttämättömiä onnellemme. Missään
tapauksessa en toivoisi, että pahinkaan vihamieheni, vaikka hänen
ajatuskykynsä olisi tuhatta kertaa korkeampi ja voimakkaampi kuin
minun, tuomittaisiin ikuisesti asumaan sellaisessa maailmassa, jonka
oleellisen salaisuuden perille hän olisi päässyt ja josta hän, ollen
vain ihminen, olisi alkanut jotakin käsittää.