Olemme sanoneet, että hengelle ominainen tuska on olla tietämättä ja
ymmärtämättä, mihin taas sisältyy voimattomuuden tuska: sillä se, joka
tuntee äärimmäiset syyt, ja jota aine ei enää lamaannuta, toimii
sopusoinnussa niiden kanssa. Ja ken ymmärtää, hyväksyy lopuksi, sillä
muutoin maailmankaikkeus olisi erehdys, eikä se ole mahdollista, koska
ääretön erehdys olisi käsittämätön. En usko, että puhdas ajatus voisi
tuntea muuta tuskaa. Ainoa, joka tuntuisi mahdolliselta, ennenkuin
olemme asiaa harkinneet, ja joka kaikissa tapauksissa olisi vain
ohimenevä, syntyisi katsellessamme tuskia ja kurjuutta, jotka jäivät
jälkeemme maailmaan. Mutta tuokin tuska olisi pohjaltaan vain muuan
laji ja mitätön hetki voimattomuuden tai ymmärtämättömyyden tuskaa.
Mitä taas viimemainittuun tulee, niin vaikka se onkin ei ainoastaan
älymme piirin ulkopuolella, vaan myöskin mielikuvituksemme
saavuttamattoman matkan päässä, voi siitä sanoa, että se olisi
sietämätön, jos se olisi toivoton; maailmankaikkeuden tulisi silloin
luopua itsensä tuntemisesta tai sisällyttää itseensä jotakin, mikä
pysyisi sille ikuisesti vieraana.
Joko ei ajatus tule huomaamaan ääriään eikä siis niistä kärsimään, tahi
se kulkee niiden yli sikäli, kuin se ne tapaa. Sillä kuinka voisi
maailmankaikkeuteen liittyä osia, jotka olisivat ikuisesti tuomitut
pysymään irti siitä itsestään ja sen tietopiiristä? Siten emme
ollenkaan käsitä, kuinka ymmärtämättömyyden tuska, otaksuen, että se
hetken on olemassa, ei lopulta sulautuisi äärettömyystilaan, joka,
jollei se ole luulomme mukainen onni, saattaisi olla vain iloa
korkeampi ja puhtaampi välinpitämättömyys.