I.

Teosofien ulkopuolella on tehty puhtaasti tieteellisiä tutkimuksia

jälkielämän ja jälleensyntymisen sekavilla aloilla. Uusspritismi,

psychismi eli kokeellinen spiritualismi on syntynyt Amerikassa 1870.

Sir William Crookes, nerokas mies, aukaisi useimmat niistä teistä,

joiden päässä hämmästyen keksittiin aineen tuntemattomia ominaisuuksia

ja tiloja, ja järjesti jo seuraavan vuoden kuluessa ensimäiset täysin

tieteelliset kokeet. Ja jo vuosina 1873-74 hän sai ilmi mediuminsa

neiti Cookin avulla aineellistumisilmiöitä, joita parempia tuskin on

saavutettu.

Mutta varsinkin _Society for Psychical Research_ (S.P.R.) nimisen

seuran perustamisesta alkaa uuden tieteen varsinainen kukoistus. Tämä

seura, joka perustettiin Lontoossa neljättäkymmentä vuotta sitten,

Englannin kuuluisimpien tiedemiesten sitä kannattaessa, on pannut

alulle, kuten tiedetään, epätavallisen sielunelämän ja aistimiskyvyn

tieteellisen tarkan tutkimuksen. Tämä tutkimus tai ainesten kokoilu,

jota johtivat Gurney, Myers ja Podmore ja jatkoivat heidän seuraajansa,

on tieteellisen kärsivällisyyden ja tunnokkuuden mestarinäyte. Se ei

hyväksy ainoatakaan tosiseikkaa, jota eivät vahvista jäävittömät

todistajat, kirjoitetut todisteet, vakuuttavat mielipiteiden

yhtäläisyydet, sanalla sanoen: useimpien niiden todenmukaisuutta

saattaa tuskin kieltää, paitsi jos etukäteen, ennakkoluulojen

perusteella, epäisi inhimilliseltä todistukselta kaiken todistusarvon

ja tahtoisi tehdä mahdottomaksi kaiken siitä johtuvan vakaumuksen ja

varmuuden.

[S.P.R:n tutkimusten tarkkuus on niin suuri, että seura on alituisesti

hyökkäysten esineenä spiritistisen sanomalehdistön puolelta, joka

nimittää sitä: "Tosiseikkojen vaimentamisseuraksi", "Petossyytösten

yleistämislaitokseksi", "Yhdistykseksi, joka pelottelee tunneherkkiä

henkilöitä ja hylkää kaiken sellaisen ilmestyksen, joka ihmisille tulee

valon ja tiedon korkeimmilta olinpaikoilta."]

Näistä "ylitavallisista" ilmiöistä, jollaisia ovat kaukonäköisyys,

ajatuksen siirto, aavistukset j.n.e., käsittelemme vain niitä, jotka

kuuluvat haudantakaiseen elämään. Ne saattaa jakaa kahteen ryhmään; 1)

varsinaiset ulkokohtaiset vapaaehtoiset näyt eli suoranaiset

ilmestykset; 2) mediumin välityksellä aikaansaadut ilmestykset,

olkootpa sitten esillemanattuja henki-ilmestyksiä, jotka jätämme

syrjään niiden usein epäilyttävän luonteen vuoksi, tai yhteyksiä

vainajain kanssa automaattisen kielen tai kirjoituksen välityksellä.

[Olisi kuitenkin epäoikeutettua väittää, että kaikki nämä ilmestykset

ovat epäiltäviä. Mahdotonta esim. olisi kieltää kuuluisan Katie Kingin,

neiti Cookin toisen minän, todellisuutta, kun sellainen mies kuin

William Crookes kolmen vuoden aikana ankarasti tutki ja tarkasti hänen

tekojaan ja toimiaan. Mutta elämän jatkumisen kannalta ja vaikka Katie

King väittikin olevansa entisiä syntejään sovittamaan maan päälle

palannut vainaja, on hänen ilmestyksillään vähemmän arvoa kuin sen

jälkeen saaduilla tiedonannoilla. Joka tapauksessa ne eivät ilmaise

mitään haudantakaisesta elämästä; ja Katie, niin nuori ja eloisa, jonka

suonenlyönnit saattoi laskea, jonka sydämen kuuli sykkäilevän, joka

valokuvattiin, joka jakeli läsnäoleville hiuskiharoitaan, joka vastasi

kaikkiin kysymyksiin, ei ole sanonut sanaakaan toisen maailman

salaisuuksista.]

Pysähdymme hetkeksi näihin erikoisiin yhteyksiin vainajien kanssa.

Niitä ovat kauvan tutkineet miehet sellaiset kuin Myers, t:ri Hodgson,

sir Oliver Lodge, filosofi William James, pragmatismin isä; ne ovat

vaikuttaneet heihin syvästi, saaneet heidät melkein uskomaan, ja meidän

kannattaa siis niihin kiinnittää huomiota.

[Hyvin suurta huomiota herättäneessä teoksessa ("Raymond eli Elämä ja

kuolema") on sir Oliver Lodge äskettäin tehnyt selkoa yhteydestään

poikansa kanssa sen jälkeen, kun tämä oli kaatunut maailmansodassa.

_Suom_.]

Mitä ensinmainittuihin ilmiöihin tulee, on luonnollisesti mahdotonta

mainita tässä yleisestikään niistä silmäänpistävimpiä, ja viittaan

_Proceedings_-julkaisun selosteluihin. Riittänee, jos mainitsemme, että

tiedemiehet sellaiset kuin sir W. Crookes, R. Wallace, R. Dale-Owen,

Aksakow, Paul Gibier j.n.e. ovat todenneet ja tutkineet useita

vainajien ilmestymisiâ. Gurney, eräs tämän uuden koulun klassikoita,

mainitsee kaksisataakolmekymmentäyksi tällaista tapausta; ja sitten

S.P.R:n _Journal_ ja erityiset aikakauskirjat ovat lakkaamatta

luetteloineet uusia.

Näyttää siis todistetulta, siinä määrin kuin tosiasian voi varmentaa,

että jokin hermo- tai henkielämän muoto, jokin kuva, olemassaolon

myöhästynyt heijastus, kykenee kestämään jonkun aikaa, irtautumaan

ruumiista, elämään kauemmin kuin se, kulkemaan silmänräpäyksessä

äärettömiä välimatkoja, esiintymään eläville ja joskus olemaan

yhteydessäkin heidän kanssaan.

Muuten täytyy tunnustaa, että nuo ilmestykset ovat hyvin lyhytaikaisia.

Ne esiintyvät joko tarkalleen kuoleman hetkellä tai heti sen jälkeen.

Niillä ei näytä olevan pienintäkään uuden tai ylimaallisen elämän

tietoisuutta, joka eroaisi sen ruumiin elämästä, mistä ne ovat

peräisin. Päinvastoin niiden henkinen tarmo, juuri silloin kun sen

odottaisi olevan puhtaimmillaan, koska se on päässyt aineen kahleista,

näyttää paljon mitättömämmältä kuin ollessaan aineen verhoama. Nämä

enemmän tai vähemmän hämmentyneet, usein joutavien huolien kiusaamat

haamut, vaikka tulevatkin toisesta maailmasta, eivät koskaan ole

tuoneet meille yhtään asiallista tietoa siitä maailmasta, jonka

salaperäisen kynnyksen yli ovat astuneet. Pian ne häipyvät ja katoavat

ainiaaksi.

Ovatko ne toisen olemassaolon ensimäisiä säteitä vai tämän viimeisiä?

Käyttävätkö kuolleet näin, paremman puutteessa, hyväkseen äärimmäistä

sidettä, joka heidät meihin yhdistää ja saattaa heidät aistiemme

tajuttaviksi? Jatkavatko he sitten eloaan meidän ympärillämme, mutta

eivät enää pääse, ponnistuksistaan huolimatta, ilmaisemaan itseään

meille eikä antamaan aavistusta läsnäolostaan, koska meillä ei ole

niiden tajuamiseksi tarpeellista elintä, -- samoin kuin meidän ei

ponnistuksillamme onnistuisi antaa sokeana syntyneelle pienintäkään

käsitystä valosta ja väreistä? Siitä emme tiedä mitään emmekä vieläkään

tiedä, saatammeko mitään päätellä noista eittämättömistä ilmiöistä.

Niillä olisi merkitystä vasta silloin, kun olisi mahdollista todeta tai

manata esiin sellaisten olentojen haamuja, joiden kuolemasta olisi

kulunut vuosikausia. Silloin olisi lopultakin saatu tuntuva, tähän asti

aina välttyvä todistus siitä, ettei henki riipu ruumiista, että se on

syy eikä seuraus, että se voi olla olemassa, pitää itseään yllä, toimia

elimittäkin.

Suurin kysymys, mitä ihmiskunta on itselleen tehnyt, olisi näin, jollei

ratkaistu, niin ainakin jossakin määrin selvinnyt, ja silloin voisi

ainakin puolustaa henkilökohtaista, kuolemanjälkeistä elämää, vaikkapa

se vielä olisikin alun ja lopun salaisuuden vankina. Mutta niin

pitkällä emme vielä ole. Toistaiseksi on mielenkiintoista todeta, että

kummituksia, haamuja ja aaveita todellakin on. Vielä kerran tiede siis

vahvistaa ihmiskunnan yleisen uskomuksen ja opettaa, että tällaista

uskomusta, niin mielettömältä kuin se aluksi näyttääkin, kannattaa

huolellisesti tarkastella.