mahtuneet sisälle, vaan osa odotteli pihalla. Tuomio kyllä tiedettiin
edeltäkäsin, mutta Heikkilän talon kohtalo oli jokaiselle niin
läheinen, että tuntui kuin he olisivat kokoontuneet oman asiansa
päätöstä kuulemaan.
Liikutuksen väristys kulki joukon läpi, kun Heikkilän isäntä astui
rautoihin puettuna kuistille. Koukkuinen, riutunut ruumis vapisi, pää
oli kuin olkapäiden väliin painunut, tuhkanharmailla kasvoilla näkyi
pitkä, ajamaton parransänki, tylsät silmät tuijottivat verestävinä.
Hän ei sanonut sanaakaan eikä näyttänyt edes huomaavan kansaa
ympärillään -- katselijat seisoivat yhtä äänettöminä, saamatta
kuiskaustakaan esiin.
Vanki nousi jo kärryille. Silloin syöksähti joukosta esiin
vanhanpuoleinen nainen ja riensi kärryjen luo. Hän tarttui vangin
molempiin käsiin, leuka nytkähteli ja huulet liikkuivat, mutta hän ei
saanut mitään sanotuksi, vaan purskahti äänekkääseen itkuun. Vangitun
silmissä näkyi välähdys, niinkuin hän olisi hänet tuntenut, mutta
sitten hän käänsi päänsä toisaanne -- kärryt lähtivät vierimään.
Ihmiset keräytyivät itkevän naisen ympärille, äänetön osanotto
kasvoillaan -- hän oli vangitun sisar, ainoa mitä siitä suvusta enää
oli jälellä.
* * * * *
Todistajainkamarin ovi taasen avautui ja kuistille astui toinen mies.
Hänkään ei puhunut mitään, mutta hän katseli avoimesti väkijoukkoon ja
hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui tyyni, miltei riemuinen rauha --
niinkuin ihmisellä, joka kauan harhailtuaan ja kaiken toivon
menetettyään tuntee itsensä äkkiä, odottamattomalla tavalla jälleen
liitetyksi elämänsä syviin sydänjuuriin.
Mies astui kuistilta alas ja nousi -- vankikärryille.
»Mitä nyt...? Mitä se...?» kyselivät ihmiset.
Mutta mies yhä hymyili tyyntä hymyään, katsellen kuin kaukaiseen
avaruuteen, kärryjen vieriessä hiljalleen poispäin.
Sisältätulijat tiesivät kertoa mitä tuomiosalissa oli tapahtunut. Mies
oli pyytänyt itsepintaisesti rangaistusta varkausyrityksestä -- joka
oli aivan samaa kuin varkaus, niinkuin hän selitti, koskei sen
keskeytyminen riippunut hänen omasta tahdostaan. Juttu oli käsiteltävä,
koska se tuli itse pääasian yhteydessä esiin, ja nimismiehen täytyi
täyttää syyttäjävelvollisuutensa. Sen tehdessään hän samalla jätti
kirkkoherran puolesta oikeuteen kirjeen, jossa tämä yhtyi Väliportin
Matin pyyntöön, vakuuttaen sielunpaimenena, että se oli hänen
sisälliselle ihmiselleen tarpeen. -- Oikeus määräsi hänelle kaksi
viikkoa.
Ihmiset pudistelivat päitään. He kyllä ymmärsivät että tapauksen oli
täytynyt vaikuttaa häneen syvästi ja synnyttää toiselta puolelta
tyydytyksen tunnetta siihen osuuteen nähden, mikä hänellä oli tämän
salaperäisen asian selvillesaamisessa. Mutta rangaistuksen pyytäminen
ja ilmeinen ilo sitä suorittamaan lähtiessä jäi heille lopullisesti
arvoitukseksi.
Väkijoukko hajautui surunvoittoisin, mutta keventynein mielin. Niinkuin
olisi vapauduttu pahasta painajaisesta ja niinkuin Heikkilän talo, joka
kahden vuosikymmenen ajan oli ollut salaperäisiin ukkospilviin
kiedottuna, taas olisi seisonut kirkkaassa päivänvalossa.
* * * * *
Kun Heikkilän lehmät sinä kevännä laskettiin laitumelle, asteli
Väliportin Matti -- eli »Vanha-Matti», niinkuin häntä nyt sanottiin --
eväskontti olalla niiden jälessä.
Hän oli heti vankilasta palattuaan käynyt nuoren isännän puheilla, joka
vihdoinkin oli saanut kotoisista tapahtumista tiedon, koteutunut ja
tarttunut talon ohjaksiin käsiksi. Tämä oli ottanut hänet loppuiäkseen
talon vakinaiseksi karja- ja navettaukoksi.
Ja kun hän nyt asteli leikkisiä komentosanoja huudellen ja reippaasti
piiskaansa viuhutellen karjan jälessä, niin hän ei voinut olla
iloisesti säpsähtäen vilkaisematta pihatanhualle. Siellä isäntä seisoi
kädet taskuissa ja nauroi nuorta raikasta naurua, katsellessaan kuinka
hiehot kirmailivat jotta sora sinkoili ja tomu pölähteli ilmaan
kapealla karjakujalla.
Hän tunsi nuo molemmat: sinisen silmänloisteen ja naurunhelinän! Hän
oli nähnyt ja kuullut, melkein omistanut ne kerran, ja hänestä tuntui
niinkuin hän olisi nyt äkkiä ne jälleen löytänyt -- nuo, jotka olivat
olleet kadoksissa aina niistä ajoista, jolloin hän itse asteli isännän
ikäisenä.
Kun hän pääsi kujan suuhun ja kääntyi maantielle, niin hänen piti
taasen vilkaista pihalle, vakuuttautuakseen että nuo molemmat olivat
yhä siellä tallella. Mutta isäntä asteli jo poispäin. Ja hän näki
ripeät, tarmokkaat askeleet, näki nuorekkaan vartalon, joka uhkui
toiminnanhalua, mutta jossa kaikki oli samalla varmaa, käskevää ja
hallittua. Silloin hänelle selvisi yhdellä välähdyksellä, että takaisin
oli palannut kolmaskin kadoksissa ollut -- tuo, joka oli Heikkilän
luonut ja kohottanut. Hän ymmärsi että noilla pihoilla taas liikkui
sama voimakas henki ja että talon tulevaisuus oli turvattu.
»Hei, he-hei!» huusi hän karjalleen, riemuisesti piiskaansa heilauttaen
-- niinkuin hän itse olisi nyt päässyt sen taipaleen päähän, joka
kerran nuoruuden päivinä oli puolitiehen katkennut.
End of Project Gutenberg's Taistelu Heikkilän talosta, by Johannes Linnankoski