rapinaa ja tuulen ulvontaa pimeässä syysyössä -- ne vievät häntä
eteenpäin, yhä eteenpäin, markkinoilta markkinoille, kaupungista
kaupunkiin, vuodesta vuoteen...
* * * * *
Eikö häntä hävettänyt -- kun hän vihdoin palasi kotikyläänsä, ennen
aikojaan vanhentuneena ja kuihtuneena, ankara kolotus käsissä ja
jaloissa?
Miksi? Siksikö, ettei hän tullut hevosella ja heläjävillä kelloilla --
oliko hän hevosella lähtenyt? Siksikö, että hän oli heikko ja
kivuloinen -- moni muu olisi hänen matkojensa jälkeen maannut mullat
silmillään!
Eikö Heikkilän emäntääkään hävettänyt? Heikkilän emäntä -- kuka se oli?
Oh, nyt hän jo muisti -- olihan hän kerran tuntenut sellaisenkin tytön!
Vaan mitäpäs häpeämistä siinä oli, ei hän ollut tullut siitä
tuttavuudesta eläkettä pyytämään.
Hän oli kuollut maailmalle ja maailma hänelle -- kun hän saisi
Väliportin nurmettuneet peltosarat jälleen kasvukuntoon, niin hän olisi
eloonsa tyytyväinen.
Kuka voi tutkia ihmissydämen pohjattomat syvyydet?
Hän ei ollut vuosikausiin edes muistanut Heikkilää, mutta nyt, kotiin
palattua, alkoivat Heikkilän tytär ja vanha pihlaja jälleen häämöttää
hänen elämänsä taustalla niinkuin korkeat puut iltaruskoa vasten.
Oliko se vanha rakkaus, joka alkoi taasen hänen rintaansa raastaa? Ei,
hänestä oli yhdentekevää kenellä tuo nainen oli. Mutta tuo nainen
piinasi häntä pelkällä olemassaolollaan. Jos hän olisi luisunut
taloineen samaa alamäkeä kuin hän itse, saanut kärsiä köyhyyttä ja
puutetta, niin kaikki olisi ollut tasassa. Mutta nainen liikkui
kukoistavana yhä vaurastuvan talonsa tanhuvilla -- niinkuin hän olisi
koko hänen poissaolonsa ajan ollut salaisesti kilpasilla hänen kanssaan
ja nyt ilkkunut hänen lopulliselle kukistumiselleen. Toisinaan hänestä
tuntui niinkuin heidän välillään kuitenkin olisi ollut jotain -- koko
ajan, kaikesta huolimatta. Niinkuin Heikkilässä lopultakin olisi ollut
kaikki, mitä hänellä oli elämässä ollut. Hän oli kerran ollut sinne
puolimatkassa ja oli ollut onnellinen -- sen jälkeen oli kaikki
luisunut alamäkeä.
Mutta kenen oli syy? Tuo nainen ajoi kaikessa tahtonsa perille --
miksei hän silloin ajanut? Ja oliko hän itse onnellinen? Ei, ja
vähintään kaksi miestä hän oli tehnyt onnettomaksi. Nyt hän ymmärsi
tuon toisenkin kohtalon -- tuo nainen piinasi heitä molempia, toista
näkyvällä, toista näkymättömällä ruoskalla. Hän ei rakastanut ketään ja
hän oli kietonut sekä itsensä että koko talon sellaiseen
salaperäisyyteen, että siitä saattoi ajatella vaikka mitä.
Aikaa myöten nuo ajatukset sakeutuivat ja myrtyivät. Hän ei tahtonut
enää kauemmin kestää tuon naisen salaisia ruoskaniskuja. Hänen tarvitsi
vain mennä hänen luokseen ja sanoa tuo koko-totuus -- silloin hän oli
ainaiseksi vapaa.
* * * * *
Sanat olivat valmiina, käret terotetut ja kantoihin myrkkyä valettuna.
Nyt sen täytyi tapahtua!
Mutta hän ei päässyt puolitiehenkään, kun jo kääntyi takaisin --
häpeissään ja neuvotonna.
Mitä hän oikein aikoi? Mitä ihmettä hänellä olisi tuolle naiselle
sanomista!
* * * * *
Vihdoinkin -- nyt hän oli sen keksinyt!
Hän oli humalassa ja asteli terhakkana Heikkilää kohti. Ei enää
hävettänyt eikä uupunut sanoja, päinvastoin hänellä oli yksi syy
lisäksi -- kenenkä tähden hän oikeastaan oli kieltäytynyt siitä, mikä
nyt kulki lämpöisenä tulena hänen suonissaan? Nyt hän ymmärsi miksi
Heikkilän isäntä tahtoi juoda, miksi kaikki ihmiset joivat -- ja niin
tekee hänkin tästäpuoleen, juo niin että nyrkit savessa!
Mutta jo maantiellä lähellä Heikkilää tuli emäntä häntä vastaan.
Se oli yllätys. Mutta »hyvä», ajatteli hän, »kahdenkeskistä minulla
sinulle olikin!»
He lähenivät -- hän tunsi selvästi horjuvansa. Koetti karskistaa
itsensä, mutta kurkkua kuristi niin, että hän ei varmaan saisi
sanaakaan suustaan. Ja kun hän nyt vuosikausien päästä näki tuon naisen
niin kauniina ja arvokkaana, niin hän veti äkkiä hatun syvempään
silmilleen ja aikoi painautua kuin mitään huomaamatta ohitse.
Mutta nainen pysähtyi -- hänen omat jalkansa naulautuivat kuin
näkymättömän voiman pidättäminä maantiehen.
Nainen katsoi aivankuin ei olisi silmiään uskonut.
»Matti»! kuului liikutuksesta värähtävä ääni. Ja tuossa yhdessä
ainoassa sanassa värjyi kaikki, mikä hänellä oli ollut rakasta ja
kaunista: kevät, auringonpaiste ja pihlaja, kesäyön hämy ja kuun
kummallinen valo. Hän olisi tahtonut heittäytyä maantielle hänen
eteensä ja rukoilla vielä kerran kuullakseen tuon ainoan sanan.
»Pitääkö sinustakin tulla renttu -- niinkuin kaikista muistakin...?»
Nainen meni jo menojaan, hän itse seisoi häpeissään tiellä.
Mitä merkillistä tuossa naisessa oli? Ja mitä hän oikein ajatteli?
Miksi hän sanoi tuon yhden sanan niin, että siinä värähti koko
entisyys, mutta lopun niinkuin hän ei olisi koskaan häntä tuntenutkaan?
Hän ymmärsi, että nyt se oli sanottu tuo viimeinen sana, mutta että
sanoja ei ollutkaan hän, vaan nainen.
Ja miksi hän tunsi niin ääretöntä nöyryytystä että tuo nainen oli
nähnyt hänet humalassa ja vielä viiltävämpää pistosta että häntä oli
verrattu »muihin» -- niinkuin hän todella olisi ollut muita parempi,
hän joka oli katunut ettei hän ollut heidänlaisensa? Hän olisi tahtonut
juoda, kiusallakin, mutta se oli aivan mahdotonta tuon kohtauksen
jälkeen. Hän ei voinut sitä selittää, mutta tunsi vihaavansa tuota
naista -- juuri tuon selittämättömän pakon vuoksi, jota hän kaikkia
muita kohtaan harjotti.
* * * * *
Hän seisoi juuri perunapeltonsa saralla, kun maantieltä kuului kiivasta
kärryjen rätinää. Kuka se? Hän tunsi samaa kiihkeätä odotuksen
levottomuutta kuin kerran ennenkin.
Jo vilahti ruoska ja kuului hihkaisu. Se oli siis _hän_ -- ja poika
mukana. _Poikakin_ mukana!
Hänet valtasi niin äkillinen kostonriemu, että polvet rupesivat
vapisemaan. Heikkilän isännässä oli siis lopultakin miestä -- hän kosti
heidän molempain puolesta!
Hän tiesi että se loppuisi lyhyeen, että ruoska taasen tanssisi isännän
selässä. Mutta se oli joka tapauksessa uhmaava vastalause tuota
salaperäistä pakkovaltaa vastaan.
* * * * *
Emännän kuolema! Se oli yllätys hänelle niinkuin muillekin, sillä se
tuli niin odottamatta ja leikkasi valmistumatonta viljaa. Olisiko hän
tahtonut sitä estää? Ei. Hänen ajatuksensa tuosta tapahtumasta olivat
kummallisen sekavat, mutta hän ei voinut olla ensi hetkenä tuntematta
liikutuksen väristystä ajatellessaan että heidän välillään oli ollut
jotakin -- kosketuksia ja suhteita, rakkautta ja vihaa, ja että tuo
kaikki oli nyt vain muisto.
Mutta mitä se sekään oli lopullisesti ollut? Mitä hän itse asiassa
tiesi tuosta naisesta, silloista kevättä ja kesää lukuunottamatta -- ei
mitään! Mitä tuo nainen sisimmässään ajatteli ja tunsi, eli ja kärsi,
toivoi ja pettyi -- se kaikki oli hänelle lopullisesti kuin sulettu
kirja. Ja tiesikö tuo nainen hänestä sen enempää -- siitä kaikesta,
joka oli kulkenut kuin punaisena lankana hänen elämänsä läpi -- oliko
edes kertaakaan häntä todenteolla ajatellut? Oliko heidän välillään
itse asiassa ollut muuta kuin pieni viaton nuoruudenmuisto, jonka
toinen oli heti unohtanut, toinen kauemmin säilyttänyt, jopa senvuoksi
tuskiakin kärsinyt? Kuinka kummallista onkaan elämä! Eivätkö ihmiset
kule kuin sumussa, riehuen, taistellen ja toisistaan riippuen, mutta
kuitenkaan tietämättä toistensa sisimmästä ihmisestä mitään, edes
nekään, jotka luulevat olevansa kaikkein läheisimpiä?
Kun hautajaiskellojen ääni kumahti hänen mökkiinsä, niin hänestä tuntui
niinkuin se olisi kertonut jostakin hyvin kaukaisesta -- lapsena
kuulemastaan sadusta, joka oli aikoinaan tehnyt häneen syvän
vaikutuksen, mutta nyt vaipunut ainiaaksi unhotuksen sumuun.
* * * * *
Hänen editseen kiitää taasen kuvia -- Heikkilän isäntä
juomaveikkoineen.
Ne elvyttivät tuon toisenkin asian, joka jo oli sammunut.
Tuo nainen oli lopultakin ollut tuhon naula hänen elämänsä veneessä!
Miksi hän taipui vanhempiensa pakotukseen -- ja oliko tuo pakko edes
ollut niin painava? Miksi hän muuttui sen jälkeen kovaksi, ylpeäksi ja
käsittämättömäksi? Eikö hän ollut sinä hetkenä kuunvalossa puhunut,
melkein vannonut jotain? Eikö jotain siitäkin, että »jos sinä joskus
tarvitsisit...?» Oliko hän tarvinnut -- sen kait Heikkilän emäntä
paraiten tiesi. Ja apu? Nenäkäs kysymys maantiellä rentunnimineen!
Hänestä tuntui nyt kuin sallimuksen lahjomattomalta tuomiolta, että tuo
nainen temmattiin niin äkkiä epäjumaliensa: rikkautensa ja
menestyksensä keskeltä. Ja Heikkilän isäntä oli kuin koston ase ikuisen
oikeuden kädessä, joka tahtoi tuokiossa hävittää mitä kovuus ja
sydämettömyys oli vuosikausien kuluessa koonnut.
Tuo ajatus oli muutenkin, eräästä erikoisesta syystä, kuin
käärmeenmyrkkyä hänen veltostuneelle verelleen. Nykyinen talvi oli
hänelle joka suhteessa muita ankarampi. Hän kasvatti tavallisesti
pellossaan perunoita, joita sitten möi pitkin talvea, ja teki sen
lisäksi juurikopsia. Mutta nyt olivat perunat jo keskitalveen mennessä
myydyt, valmiita kopsa-aineksia oli kyllin, mutta hänellä ei ollut
mitään halua tarttua niihin käsiksi -- köyhyys tunkeutui ovista ja
ikkunoista sisään.
Silloin Heikkilän isännän hurjistelu ikäänkuin kirkasti hänessä sen
ajatuksen, että hän kärsi vääryyttä ja että elämä oikeastaan oli
järjetöntä hyörimistä ja häärimistä, kokoomista ja hävittämistä. Miksi
rikkaat elivät yltäkylläisyydessä, miksi hänen piti nälkään nääntyä?
Eikö hänellä ollut yhtä suuri elämisen oikeus kuin heillä? Heikkilän
isäntäkö se yksin oli tasajakoon oikeutettu? Jo monesti olivat hänen
ajatuksensa tehneet retken Heikkilän ja Paavolan väliselle
pellonmäkikunnaalle. Siellä oli pieni palsta kylän yhteismaata jossa
kullakin talolla oli humalistosarkansa ja kunnaan rinteessä
perunakuoppansa. Miksei hän mennyt sinne ja ottanut säkkiä tai paria
perunoita kustakin kuopasta -- sellaista erää ei kukaan edes huomaisi.
Veisi ne ensin kotiinsa ja sieltä vähitellen kaupunkiin, niinkuin muina
kevättalvina omiaan, ilman että kellään olisi kaukaisinta
aavistustakaan...
* * * * *
Tänä iltana hän oli vihdoinkin päättänyt mennä, sillä oli oivallinen
hankiainen ja kuu tietä valaisemassa. Oli jo varannut säkitkin
valmiiksi ja kelkka odotti oven edessä.
Mutta tulen sammutettuaan hänestä tuntui niin kummalliselta, niinkuin
vielä kerran pitäisi miettiä lähteäkkö vai ei, sillä hän ei ollut
milloinkaan kajonnut toisen omaisuuteen eikä edes hevoskaupoissa
koskaan alentunut suoranaiseen puijaukseen. Ja niin hän istahti
penkille ikkunapieleen ja alkoi ikäänkuin tehdä tiliä menneen elämänsä
kanssa.
Hän oli nyt päässyt tilinsä loppunumeroihin -- kiihottunein mielin,
voimattomuuden ja katkeruuden tunne rinnassaan. Asia oli selvä, mutta
hän istui yhä edelleen kuin selittämättömän saamattomuuden lamaamana.
Silloin kuuluu kaukaa maantieltä kovaäänistä aisojen solinaa ja
hihkuvia ääniä -- hän tietää näkemättä kuka se on.
Solina jo kajahtelee hänen mökkinsä nurkissa, keskellä tietä laukkaa
hevonen ja tienohessa sen suuri, aavemainen varjo. »Kiirut -- Kiirut --
hei perkele, Kiirut!» matkue kiitää kuin tuulispää hänen ikkunansa
editse.
Hänen sydämensä alkaa jyskyttää, tuo kaikki tuntuu niin omituiselta.
Hän tietää että »Kiirut» on Heikkilän isännän oriin nimi, mutta nyt hän
ei sitä muista -- niinkuin tuo mies ajaisi varta vasten hänen mökkinsä
ohi ja huutaisi: »mitä vielä mietit, etkö näe kuinka minä teen, --
kiirut, kiirut, kiirut!»
Hän ponnahtaa seisoalleen ja rientää mökistä ulos.
* * * * *
Ensin jonkun matkaa maantietä, sitten aidan yli peltoon -- hän alkaa
nousta pitkää, loivaa rinnettä kuoppakunnasta kohti.
Kuu paistaa heleään ja kuvajainen kulkee melkein hänen edellään.
Olivatko ne hänen polvensa, nuo jotka näyttivät niin koukkuisilta ja
kuihtuneilta? Ja oliko se hänen vartalonsa, tuo kumarainen ja
käpertynyt? Hoh-hoi-jaa!
Hän ei jaksa nousta koko rinnettä yhteen palaan, vaan pysähtyy
huohottaen puhaltamaan. Niinkö heikko hän jo oli? Ja hänkö vielä mietti
ja tuumi olisiko oikein ottaa muutamia perunasäkkejä henkensä
pitimiksi! Veri syöksähtää hänen päähänsä -- tulkoot nyt vaikka koko
kylän isännät häntä vastaan ja kysykööt minne matka, niin hän vastaa
suoraan: teidän perunakuopillenne -- vastaa ja täyttää säkkinsä, vaikka
toiset seisoisivat vieressä!
Hän saapuu rinteen laelle ja suuntautuu kuoppia kohti, jotka
häämöttävät kuin suunnattoman suuret valkeat muurahaiskeot kummun
rinteellä.
»Tuolta taemmaisesta minä alotan», ajattelee hän, »ja siirryn
sitten...»
Silloin joku lyödä hipaisee häntä äkkiä päähän, niin että lakki
vierähtää hangelle. Hän säpsähtää ja kohottaa katseensa -- hänen
edessään seisoo vanha pihlaja, suurena ja mahtavana, muuan alaspainunut
oksa vielä hiljalleen hänen päänsä kohdalla keinuen.
Hän seisoo hetkisen kuin lamautuneena, ja hänen mielensä läpi kiitää
elosalamoina kevät, auringonpaiste ja vienot kuiskaukset. Mutta sitten
hänen rinnassaan riehahtaa sellainen katkeruus, että hän kiroo
pihlajan, erään naisen ja oman itsensä.
* * * * *
Hanki taasen narisee ja kuvajainen kulkee hänen edellään.
Mitä nyt? Niinkuin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyisi toinen.
Hän luulee sitä ensin säkin varjoksi, mutta huomaa pian että se liikkuu
erikseen ja pitenee ja että sillä on ihmisen piirteet -- ikäänkuin joku
kulkisi kiireesti hänen jälessään, askeleita vain ei kuulu. Hän kääntyy
hätäisesti ympäri.
Aivan hänen kelkkansa takana seisoo nainen, tyttö, jonka hän tuntisi
tuhansien joukosta. Hän on aivan samanlainen kuin sinä silloisena
syysiltana ja yhtä vakavan kalpea kuin sinä silmänräpäyksenä
kuunvalossa -- seisoo liikkumattomana, kädet sivuilla riippuen ja
katsoo häntä kiinteästi silmiin.
»Heikkilää hävitetään -- nyt minä tarvitsen apua!»
Äänessä värähtää tuska ja hätä. Silmänräpäys -- nainen on kääntynyt
selin ja astelee poispäin. Mutta hänen hartioillaan ei riipukkaan
palmikko, vaan hiukset ovat sykeröllä ja sykerön alta välähtää kuun
valossa tumma, kiiltävä nuppi -- niinkuin suuren hiusneulan nuppi.
Vielä silmänräpäys -- nainen on kadonnut.
Hän seisoo tuokion kuin paikkaansa naulattuna, rinnan kiivaasti
jyskyttäessä. Mitä se oikein oli, onko hän valveilla vai unissaan?
Hän tarkastelee ympärilleen, kaikki on ennallaan. Kuopat häämöttävät
kummullaan ja kuu helottaa hangella, ei edes varjon häivettä missään --
ainoastaan vanha pihlaja seisoo hänen takanaan suurena ja mahtavana ja
ikäänkuin oksiaan ojennellen.
Silloin hän ymmärtää että se oli tuo hänen vanha kiusanhenkensä, joka
oli taasen asettunut hänen tielleen. »Senkin rietta!» Hänen tekisi
mieli repiä se juurineen ylös. »Mitä p----lettä Heikkilän asiat minua
liikuttavat -- hävitettäköön, se on oikein, minulla on asiaa kuopille!»
Ja hän lähtee uhman terästämänä päämääräänsä kohti...
»Mutta missä ne nyt ovatkaan -- kuopat?»
Hän pysähtyy ja katselee ympärilleen -- ja huomaa seisovansa aivan
rinteen reunalla, samalla kohdalla mistä oli äsken ylös kohonnut.
Jalat alkavat vavista ja rinta taasen jyskyttää -- ei, nyt ei ole
kaikki niinkuin olla pitää! Hän istahtaa voimattomana kelkkaansa ja
laskee rinnettä alas maantielle.
Seuraavan yön hän makasi kotonaan -- kiihottuneena ja odottavana.
Oliko sen takana jotakin, vai oliko se pelkkää mielen harhausta? Jos
siinä jotain oli, niin tänä yönä hän kyllä saa siitä selvän, sillä
kuolleet eivät jätä asioitaan keskeneräisiksi -- se on tunnettua.
Toisinaan tuntui miltei luonnolliselta, että hän oli ollut sellaista
näkevinään. Hänen oman mielensä jännitys, isännän hurja ajo kuunvalossa
kummallisine huutoineen ja tuo vanha puu kaikkineen mitä siihen
liittyi.
Mutta oli outoa ja asiaan kuulumatontakin -- sykerö ja hiusneula. Hän
ei ollut koskaan nähnyt hänen hiuksiaan muulla tavoin kuin palmikolla,
ja muisti aivan varmaan, että ne sinäkin syksyisenä kuuvaloyönä olivat
letillä.
Yö kului. Mitään ei näkynyt eikä kuulunut, ei valveilla eikä unissa.
Hän raivostui, ajatellessaan millainen raukka hän oli ollut ja että
pihlaja ja Heikkilän tytär yhä seisoivat hänen tiellään -- toinen vielä
vainajanakin. Kaksi oivallista yötä oli mennyt hukkaan, jolloin hän
olisi ennättänyt käväistä ainakin kolmessa neljässä kuopassa.
Luullaanko häntä semmoisilla tempuilla pelotettavan? Ei, jumaliste,
pelotetakkaan!
* * * * *
Kolmantena yönä hän on taasen matkalla kuoppamäelle.
Mutta tällä kertaa hän kulkee hiukan toista suuntaa ja väistää
pihlajan. Hän kulkee hitaasti, katsahtaen tuon tuostakin taakseen --
mitään ei näy eikä kuulu. Nyt hän ymmärtää mikä osuus vanhalla
pihlajalla oli ollut ensimäisen yön harhanäyssä.
Hän saapuu jo kuoppakunnaalle ja alkaa irrottaa rivakasti reunimaisen
kuopan katelautoja. Kukaan ei häiritse, ei elävät eikä kuolleet. Jo
tulevat oljet näkyviin ja hän kuuristautuu niitä irrottamaan --
vilkaistuaan vielä kerran joka taholle ympärilleen.
Silloin hänen oman kuvajaisensa rinnalle ilmestyy taas toinen. Hän
tuntee sen heti ja kääntyy kavahtaen ympäri.
Muutaman askeleen päässä seisoi nainen -- samanlaisena kuin ensi
kerrallakin, kasvot vain vieläkin kalpeampina ja katse entistä
läpitunkevampana.
»Heikkilä hävitetään -- minä _tarvitsen_ apua!»
Se värähtää kuin maan alta, rukoilevasti, mutta samalla uhkaavasti.
Yksi läpitunkeva silmäys vielä, ja nainen astuu jo poispäin. Taas tukka
sykeröllä ja sama suurinuppinen neula sykerössä. Mutta kun hän astuu,
niin neula kohoutuu tuuman verran hiusten sisästä ja painuu taasen. Kun
se tapahtuu toisen kerran, niin hänen mielensä läpi kiitää kuin
häikäisevä välähdys -- niinkuin ei se olisikaan neula, vaan joku
suurempi ja vankempi. Hän jännittää tyrmistyneenä katsettaan, esine
painuu kokonaan hiusten sisään -- näky on kadonnut.
Mies lysähtää hervotonna kuopansuun reunalle ja vapisee kauttaaltaan.
Kestää kauan ennenkuin voimat palautuvat sen verran, että hän jaksaa
asettaa laudat paikoilleen ja lähteä kotiinpäin hilautumaan.
* * * * *
Varhain seuraavana aamuna ilmestyi kirkkoherran keittiöön kummallisen
näköinen, mielenliikutuksen valtaama mies. Hän sanoi itsellään olevan
kiireellistä asiaa ja pyysi päästä heti kirkkoherran puheille. Piikojen
olisi tehnyt mieli kysyä asian laatua, mutta mies näytti niin
omituiselta, että he vain kävivät ilmottamassa kyökissä olevan
sellaisen ja sellaisen puheillepyrkijän.
Kirkkoherra ei ollut vielä pukeutunutkaan, mutta käski kuitenkin
päästää miehen kansliaan.
Siellä mies alkoi kertoa -- hätäisesti, kasvot nytkähdellen ja ääni
vavisten -- kuinka hän oli kahtena yönä nähnyt haamun, Heikkilän
emäntävainajan haamun. Hän oli kulkenut kuunvalossa ulkona, siellä se
oli hänet tavottanut ja sanonut niin ja niin. Ja se tapahtui kahtena
yönä...
Kirkkoherra katseli pitkään miehen omituista kasvonilmettä ja
repaleista pukua. Hän tunsi hänet -- oli kuullut yhtä ja toista hänen
matkoistaan ja retkistään. Kertomuskin tuntui kovin hataralta. --
Mitenkä hän sellaiseen aikaan ulkona liikkui, ja missä se oikein
tapahtui?
Silloin mies alkoi hätäillä ja sotkea kertomustaan yhä enemmän. Hän
vain liikkui -- asioilla, ja silloin hän sen näki, ja tapaus on tosi.
Selvä epäilys kuvastui kirkkoherran silmässä:
»Hm ... meitä ihmisiä on niin monta lajia -- on, tuotanoin, sellaisia,
joilla on erinäinen taipumus nähdä kummallisia unia ja sen semmoista.
Täälläkin on käyty kertomassa yhtä ja toista, eikä niistä ole
kuitenkaan mitään ollut.»
Ei, ei hän ollut koskaan ennen nähnyt eikä kuullut mitään.
»Hm, jaa jaa. -- Mutta ryypiskelettekö te...?»
Ei sitäkään. Hän ei ole kuin yhden ainoan kerran koko elämässään ollut
humalassa, ja siitäkin on jo pitkä aika.
»Ettäkö...? Jaa, jaa, paljon mahdollista... Mutta oliko, tuotanoin,
emäntävainaja teille tuttava, ja oletteko mahdollisesti näinä
viimeisinä aikoina noin niinkuin erikseen ajatellut Heikkilän asioita?»
Kyllä, aivan lapsuudentuttu, ja kyllä hän on Heikkilän asioita paljokin
ajatellut.
»Kas niin, siinä se nyt oli!» Kirkkoherra kopisti nuuskarasiansa
laitaa, otti hyppysellisen ja alkoi kertoa erästä tapausta. Se oli
sattunut hänelle itselleen ja koski erästä hänen koulutoveriaan joka
oli vähää ennen kuollut -- sekin oli hyvin kummallinen juttu.
»Mutta tämä ei ole senlaatuinen», penäsi mies. »Se sykerö ja hiusneula
-- hän ei käyttänyt tyttönä sellaisia.»
»Mutta ettehän te, hyvä ystävä, ole itsekkään selvillä oliko se neula
vai mikä -- se kohta teidän kertomuksessanne juuri on kaikkein
epäselvin.»
»Ei, ei se epäselvä ole, kyllä minä sen tiedän ... mutta minä en
uskalla sitä itsekkään uskoa.» Miehen huulet kävivät aivan kalpeiksi
ja ääni värisi kuin vilun puistatuksissa. »Se oli -- niin, kyllä se
oli ... rautanaula.»
»Rautanaula...?»
»N-iin!»
»Mutta mitä te sillä oikein...? Ajatteletteko te että, tuotanoin...?»
Kirkkoherra keskeytti epäillen lauseensa.
»Siitä juuri minä tahdoin kysyä kirkkoherran ajatusta -- että jos ...
jos siinä on ollut jotain kamalaa?»
Kirkkoherra oli hetken vaiti ja hänen silmissään näkyi mielenliikutus.
»Hm, jaa jaa -- totisesti ovat Heikkilän asiat olleet jotensakin
kummalliset», sanoi hän vihdoin. »Niistä on tiedetty hyvin vähän ja
emännän kuolema sattui niin äkkinäisesti. Ja jos nyt sanon oikein
sydämeni puhtaaksi, niin, tuotanoin, oli minullakin siihen aikaan
samankaltaisia epäluuloja. Mutta minä kävin juuri senvuoksi itse
vainajaa katsomassa -- ja katso, hän lepäsi tyynenä ja rauhallisena
eikä missään kohti näkynyt mitään väkivaltaisen kuoleman merkkiä. Ja
nyt minä luulen, ystäväni, että kun te olitte vainajan lapsuudenystävä
ja teitä ovat kalvaneet samat salaiset ajatukset vielä väkevämmästi,
niin, tuotanoin, ne ovat kuvanneet teidän silmiinne senmukaisia
näkyjäkin. Niin minä totisesti luulen, ja menkää te nyt rauhassa kotiin
ja uskokaa mitä minä olen omin silmin nähnyt.» -- Kirkkoherra nousi
keinutuolistaan.
Mutta mies seisoi kuin kivettynyt yhä paikallaan. Hänen kasvoillaan
kuvastui suuri hätä ja otsalla helmeili tuskanhiki.
Kirkkoherra aikoi ojentaa kätensä hyvästiksi, mutta jäi ihmettelemään
miehen sisällistä ahdistusta.
»En minä voi näin mennä», puhui mies hätäisellä, rukoilevalla äänellä.
»Jos se jääpi tähän, niin en minä saa missään rauhaa. Enkä minä ole
mitään epäillyt, en yhtään mitään, mutta minä en ole puhunut kaikkea,
mitä tähän asiaan kuuluu.»
Ja hän alkoi kertoa uudestaan, alusta alkaen. Pihlajasta pellonmäellä
ja mitä sen alla tapahtui. Kohtauksesta Heikkilän pihalla, kun hän
aikoi rientää apuun. Mitä kaikkea hänen sydämessään oli näinä
kahtenakymmenenä vuotena liikkunut ja riehunut. Kuinka hän nyt viimeksi
oli tuntenut selvää iloa että Heikkilä hävitetään, melkein toivonut,
että hänellä itsellään olisi osuus tuossa hävitystyössä. Kuinka tuo
nainen kerran oli pelastanut hänet juopoksi tulemasta -- niin hän nyt
ymmärsi tuon asian sen jälkeen, mitä viime yönä oli tapahtunut. Kuinka
hän oli lähtenyt yölliselle retkelleen, ja kuinka tuo nainen taas oli
seisonut hänen tiellään ja estänyt hänen lankeemasta varkaaksi ja
heittiöksi. »Nyt minä olen antanut itseni ilmi», päätti hän
tyyntyneenä. »Ja lähtekää nyt, herra kirkkoherra, nimismiehen luo, että
minä saisin tekoni jälkeen. Mutta älkää Jumalan tähden jättäkö sitä
toistakaan asiaa sikseen, sillä niin totta kuin minä itse olen
tarvinnut ja saanut hänen apuaan, niin minä uskon että hänen oma
avunhuutonsakin on totinen tosi.»
Kirkkoherra seisoi pitkän aikaa syvän liikutuksen valtaamana.
»Nyt minä näen Kaikkivaltiaan sormen!» sanoi hän väräjävällä äänellä.
»Menkää, paljon kokenut mies, renkitupaan ja käskekää valjastaa hevonen
-- me lähdemme nimismiehen luo.»
Hauta avattiin vielä samana päivänä. Vainajan takaraivosta, hiussykerön
alta, löytyi vankka kuusituumainen rautanaula.
Se oli isketty suoraan aivoihin ja niin syvälle takaraivokuoppaan, että
sen kanta vain vaivoin keksittiin.
* * * * *