Nyt elettiin syyskuussa ja syksyn tuntua oli ilmassa.
Päivät olivat harmaita, painostavia... Tuuli vinkui viidakoissa ja
honteloita heinänkorsia helisti.
Lyijynraskaana lepäsi taivas tienoiden yllä ja vihmoi vesiään kuin
kiukuissaan itkevä ihminen kyyneleitä.
Tiet olivat yleensä kuran ja melkein läpipääsemättömän ravan peitossa.
Ei niillä näillä seuduin montakaan kulkijaa viikkokausiin kävellyt.
Alavilla mailla pellot veden vallassa huppelehtivat ja olivat mäkien
rinteilläkin niin märkiä, että hyvä, kun huonon perunasadon sai niiltä
kunnolla korjatuksi.
Nurmet, niityt ja peltojen pientareet olivat kesäisen vihreytensä
menettäneet, ja haalistuneet heinänkorret syksyinen sade kuin uhalla
maahan pieksi ja viimeisenkin suven suloisuuden niiltä riisti. Tuuli
pudotteli puiden kellastuneet lehdet... Hyinen kylmän henki nurkissa
tohisi, hallaa huokui. Koko luonto valmistautui kuin korkeimman
käskystä aikaista talvea vastaanottamaan... talvea, joka tänä vuonna
kylmästä, sateisesta syksystä huolimatta tavallista myöhempään alkoi
puroja kuivailla, järviä jäätää ja valkoista vaippaansa lakeuksien yli
levitellä.
Kinnarniemen pitäjän vuokralautakunnat olivat tänä syksynä ahkerassa
työssä. Torppien, vuokra- ja mäkitupa-alueiden itsenäistyttäminen
oli loppuun suoritettava. Siksi ei sopinut kuhnailla. Vaikka
vastenmielisestikin, oli ukkojen kuitenkin torpasta torppaan ja mökistä
mökkiin kuljettava, satoi tai tuuli. Harvoissa paikoissa oli isännän
ja vuokraajan väli itsestään, ilman vuokralautakunnan väliintuloa
selvinnyt. Kura roiskui kunnan luottamusmiesten kantapäistä, kun he
sateen koittamia teitä patikoivat...
Monessa paikassa olivat jo poikenneet, useammassa oli vielä poikettava.
Vähäväkiset odottivat jännittyneinä vuokralautakunnan kaikkivoipaa
vaikutusta. Isännät, manttaalinomistajat, käsiään hykertelivät
puolueettomien punnitsijain päätöksille... jos ne hyviä olivat.
Karkeasti kirosivat, jos pahasti panivat.
Risumäen isäntä hyppi ilosta, kun sai tahtonsa toteutetuksi... kälmi.
Oli saanut opettajan, joka oli vuokralautakunnan puheenjohtaja,
uskomaan, että Syrjälän Teemu on pyytänyt vuokralautakuntaa
ratkaisemaan hänen ja Risumäen isännän välistä riitaisuutta.
Räätälimestari Neulanen oli pyynnön vielä vahvistanut.
Ja nyt vuokralautakunta on menossa Syrjälään sovinnon henkeä hieromaan.
Risumäen isäntä seuraa mukana. Kyyräilee jäljessä kuin hiirtä vaaniva
kissa... Silloin tällöin Neulasen kanssa supisee. Pakosta pitää isännän
pelissä mukana olla, vaikka vähän ilettääkin, selvää miestä. Laki ja
reklementit eivät kuulu muuten mukautuvan.
Syrjälässä on vuokralautakunnan tuloa jo kauan odotettu. Kulkevilta oli
kuultu, että tänään tulevat.
Tavallista aikaisemmin on Syrjälässä jalkeilla oltu. Aamiainenkin on
alakuloisina syöty, ja jännittyneinä nyt vuokralautakuntaa odotetaan.
Äänettöminä liikutaan edestakaisin ja askareet toimitetaan. Tavantakaa
kurkistetaan ikkunasta maantielle. Ja kun mitään ei näy, raskaasti
huoaten käännytään hetkeksi pois päin, mutta pian taas takaisin
palataan.
Teemu on oikein pyhäpukimissa ja Eevakin on, harvinaisia vieraita,
ankaria lakien ja oikeuksien noudattajia varten itsensä siistinyt.
Painostava ja alakuloinen on vanhusten mieli. Ei ole lähettyvillä
ketään, keltä neuvoa kysyisi... Lapsetkin, aikuisiksi varttuneet,
suurin kieltäymyksin ja puutetta kärsien kasvatetut, ovat maailmalle
menneet, pois pienestä pesästä pyrähtäneet omaa onneaan etsimään.
Kukapa heitä, vanhoja, nyt kuulisi...
Rauhattomina he mökissään liikkuvat, yhä vain maantielle tähyävät.
— Nyt ne tulevat, ilmoittaa viimein Teemu, ja hänen sydämensä pampattaa
pahemmin kuin raskaimman ponnistuksen jälkeen.
— Tulkoot, äännähtää Eeva painokkaasti. Eivät ne meitä kumminkaan
puremata nielase.
Kello onkin jo kohta kymmenen, kun vuokralautakunnan jäsenet, saapuvat
Syrjälään.
Aholan isäntä, vuokranantajain edustajana, astuu ensinnä tupaan ja
kuulumisia kysellen kädestäpitäen tervehtii. Sitten tulee opettaja
Viisainen, lautakunnan puheenjohtajana, ja räätäli Neulanen
vuokranottajain edustajana, ynnä pari muuta lautakunnan jäsentä. He
eivät kättele, muuten vain hyvää päivää toivottavat. Viimeisenä vääntää
Risumäen isäntä. Hetken hän ovensuussa seisahtaa kuin ajatuksiinsa
vaipuneena ja sitten kuin hiukan häpeissään, epäröiden ojentaa kättä.
Hitaasti tarttuu Teemu ojennettuun käteen, mutta Eeva ei ole sitä
huomaavinaan, Juudaksen kättä, selkänsä vain kääntää ja Aholan
isännälle puhelee.
— Onpa siinä vieraille istuntakin, sanoo Teemu, kun tulijat eivät heti
istuunnu.
Painavat siinä miehet hitaasti puuta, mutta opettaja Viisainen astuu
arvokkaasti pöydän ääreen avaa salkkunsa ja ottaa sieltä esille joukon
papereita. Räätäli Neulanen muuttaa opettajan rinnalle pöydän päähän.
Risumäen isäntä painautuu aivan ovensuuhun.
Ollaan kotvan ääneti. Pidetään juhlallinen lepohetki. Opettaja
Viisainen selailee vain papereitaan nimensä mukainen ilme kasvoillaan.
Ulkona sataa kuin saavista kaataen ja voimakas tuuli pieksää
sadepisaroita Syrjälän mökin matalaa ikkunaa vastaan kuin kuolinkelloja
soittaen... raskaasti, rauhattomasti.
Tuvassa vallitsee painostava hiljaisuus.
Opettaja Viisaisen paperien rapina antaa kuitenkin hiukan eloa tähän
synkkään tunnelmaan. Muurin raossa sirittävä sirkkakin on hetkeksi
hellittänyt. Sekin ikäänkuin vierastaa outoja tulijoita. Kuuntelee...
pienen pirauksen päästää... ja taas vaikenee. Kun se on kotvan
kuunnellut, virittää se pian voimakkaan virtensä, sirittää niin
iloisesti, ettei moista ennen kuultu...
Sirkan siritys havahduttaa tuvassa olijatkin.
— Onpas tässä talossa sirkkoja, virkkaa opettaja Viisainen yhä vain
papereitaan silmäillen.
— No, kuuluupa olevan, aivan kuin Egyptissä ennen vanhaan, jatkaa
opettajan puheeseen räätäli Neulanen.
— Omiksi tarpeiksi, urahtaa Teemu.
Taas istutaan ja tuumitaan.
Keskustelu ei vain tahdo päästä alkuun. On kuin kaikkia painostaisi
jokin salaperäinen, sanoin selittämätön...
Teemu luo tutkivan silmäyksen tuvassa istujiin, etenkin Risumäen
isäntään, ja Eevaan päin kääntyen sanoo tälle.
— Panehan pannu tulelle. Harvoin meillä tällaiset vieraat poikkeavat.
Eeva noudattaa äänettömänä annettua kehoitusta.
Toiset istuvat yhä totisina paikoillaan, lipevyydestään kuulu
Neulanenkin.
Mutta viimein pääsee opettaja Viisainen tehtäväänsä käsiksi. Aluksi
pari kertaa rykäisten, kuin arvokkuuttaan korostaen, hän ottaa
suunvuoron:
— Kinnarniemen pitäjän läntisen piirin vuokralautakunta
on maanviljelijä Vilppi Risumäen ja mäkitupalaisen Teemu
Syrjälän yhteisestä pyynnöstä kokoontunut paikan päälle
selvittämään erimielisyyttä, joka mäkitupa-alueen lunastus- ja
itsenäistyttämisasiassa on syntynyt maanomistajan ja maanvuokraajan
välille. Vuokralautakunnan puheenjohtajana minä julistan kokouksen
avatuksi ja kehoitan asiallisia väittelyittä sopimaan riitaisuutensa.
Sirkan laulu on taas vaiennut. Laulaja aivan kuin kuuntelee.
Teemun silmät sumenevat. Kuuliko hän oikein... yhteisestä
pyynnöstä... selvittämään erimielisyyttä... joka lunastus- ja
itsenäistyttämisasiassa on syntynyt. Kenen yhteisestä pyynnöstä? Mitä
erimielisyyttä? Eihän hän ole tänne ketään pyytänyt... eikä hänellä ole
kenenkään kanssa mitään erimielisyyttä ollut. Veroni olen maksanut ja
taksvärkkini tehnyt... Ei, nyt minä en ymmärrä.
Hämmennyksestään tointuen hän katsoo ensin pöydän takana olevaan
opettaja Viisaiseen, sitten allapäin istuvaan Risumäen isäntään ja
luihukatseiseen räätäli Neulaseen. Mitä nämä miehet ajattelevat? Aholan
isäntä ei ainakaan voi olla näiden kanssa samaa mieltä, ei koskaan.
Sellainen reilu omantunnon mies ei alennu koiruuksiin.
Sitten hän sanoo verkalleen:
— Minä en oikein ymmärrä, mitä opettaja äsken sanoi, ellen väärin
kuullut. En minä ole tänne ketään kutsunut, eikä minulla Risumäen
isännän kanssa ole ollut minkäänlaista erimielisyyttä mökkiä koskevissa
asioissa. Veroni olen maksanut säntilleen ja taksvärkkini tehnyt
aikanaan. Vai enkös ole, isäntä?
Isäntä pyörittelee lakkia käsissään ja on kuin kuumilla kivillä istuisi.
Räätäli Neulanen mulkoilee pilkallisesti, heiluttaa jalkaansa ja sylkeä
ruiskauttaa lattialle.
Aholan isäntä istuu vakavana ajatuksiinsa vaipuneena.
— Tuota, tuota, aloittaa Risumäen isäntä yhä lakkiaan heilutellen ja
lattiaan katsellen. Onhan se maksanut... Mutta viime ja tämän vuoden
verot ovat maksamatta...
— Niin ovat, myöntää Teemu väliin. Isäntä ei ole maksua ottanut
vastaan. Olen tarjonnut sitä itse ja vieraidenmiesten välityksellä.
— Sepä kumma, tohahtaa Neulanen leveisiin sieraimiinsa. Kyllä minulta
on vero otettu, kun olen sen ajallaan maksanut...
— On tai ei, se ei kuulu nyt tähän, keskeyttää opettaja.
— Miks'ei kuulu, väittää Neulanen. Kuuluupa hyvinkin. Kun lojaalisti
veronsa maksaa, komtantisti kuittauttaa, niin silloin ei synny
tällaisia turhia symppatiijoja. Neulanen puhuu, kuten jo aikaisemmin
olemme huomanneet, mielellään hyvin suurpiirteisesti ja käyttää sanoja,
joiden merkityksestä ei itsekään ole selvillä.
— Onko tämä, mitä Syrjälä tässä sanoo, totta? kysyy opettaja Risumäen
isännältä.
— Eipä vainkaan, ynähtää taas Neulanen. Minunkin kuulteni on Teemu
sanonut, että kutsutaanpa tänne vuokralautakunta asioita justeeraamaan,
elleivät ne muuten selviä, hän valehtelee silmää räpäyttämättä.
Opettaja kopauttaa kynällä pöytään:
— Minä kysyin Risumäen isännältä, enkä räätäli Neulaselta.
Isäntä epäröi. On kahden vaiheilla... Selvin päin ei tahdo kehdata
oikein valehdella. Niin paatunut ei hän sentään vielä ole. Mutta mikäs,
tässä muukaan auttaa, kun tuli alotettua, perhana! Parempi olisi ollut
perääntyä aikoinaan... Nyt se on myöhäistä. Kunniakin tästä jo kärsii,
suuren Risumäen isännän kunnia. Mitenkäs tästä nyt selvitään. Piru, kun
se pirtupullokin unohtui kotiin... Rohkaisuryyppyä tarvittaisiin...
Pian hän kuitenkin tilanteesta selviää. Kolkuttavan omantunnon ääni oli
niin monasti ennenkin saanut vaieta. Suuremmitta vastuksitta se nytkin
hiljaiseksi heittyi.
— On ja ei, myönsi ja kielsi hän kaksimielisesti. Kuten räätälimestari
Neulanenkin tässä jo sanoi, on Teemu tahtonut tänne vuokralautakuntaa,
käskenyt minun sitä pyytämään. Aikaa en muista, mutta niin on asia.
Nytpä taas möit sielusi paholaiselle, ilkkui itsekseen räätäli
Neulanen. Pelkäsinkin jo, että minut vain permeen panit.
Isäntä jatkoi:
— Ja vuokraa taas ei ole maksettu sitä määrää, mitä minä olen pyytänyt.
— Paljonko isäntä on vuokraa vaatinut? tiedustaa opettaja.
— Tuhatkuusisataa vuodessa.
— Sellainenko on sopimus?
Syntyy hetken äänettömyys. Risumäen isäntä pyörittelee hermostuneesti
lakkiaan. Räätäli Neulanen viheltelee hiljaa, rummuttaa sormillaan
pöytää ja altakulmain luihusti luimistaa. Aholan isäntä puhelee hiljaa
Eevan kanssa, seuraten kuitenkin toisella korvallaan kokouksen kulkua.
— Sopimus on ollut kaksisataa markkaa vuodessa ja kolme työpäivää
taloon elonleikkuuaikana, vastaa Teemu asiastaan varmana.
— Mistäs niin halvalla tällaisen kauniin ja yytsiikaavan lukaalin
saa, tokasee taas Neulanen. Eiköhän se ole pötypuhetta. Julkaisematon
manifesti...
— Puhu sinä, Neulanen, vasta sitten, kun sinulta kysytään,- sanoo Teemu
painokkaasti.
— Minä olen tämän vuokralautakunnan valtuutettu jäsen, ja minulla
kansan valitsemana luottamusmiehenä on oikeus puhua ja päätellä
juristi sen selväpiirteisesti ja loojaalisti missä hyvänsä, intti
Neulanen.
— Puhutaanpa asiasta ja maltillisesti, huomauttaa opettaja.
— Se on oikein, vahvistaa Aholan isäntä. Ja Neulasen puoleen kääntyen
jatkaa:
— Ei tässä turha suukopu eikä tuulenpieksentä auta.
— Ei autakaan, myöntää Neulanen. Mutta kun asia on näin
riitillis-juristista laatua, täytyy kaikki lainpykälät ja parakraafit
ottaa huomioon, että kysymys pysyy oorningissa.
— Minkälainen se sopimus sitten on ollut? kysyy opettaja nyt Risumäen
isännältä.
— Ei meillä mitään varmaa sopimusta ole ollut, valehtelee isäntä
silmää räpäyttämättä. Hän oli jo voittanut omantunnon syyttävän äänen,
vaimentanut sen kokonaan kuulumattomaksi.
— Sepä perhana, kivahtaa Teemu, jota isännän kieräily kismittää. Vai
ei ole ollut. Eikös isäntä muista, kun yks'kolmatta vuotta takaperin
sopimus tehtiin. Isäntä itse sen vielä kirjoittikin. Ja renki-Jussi ja
Heinälän Matti panivat puumerkkinsä alle.
— Tuo paperi tänne, sanoo isäntä, äänessä ilkeä, pirullinen sointu.
— Tännekö? kysyy Teemu ihmetellen. Sehän on mahdotonta! Paperi jäi
isännän haltuun... ja todistajat ovat kuolleet. Mitenkäs minä voin sen
tänne tuoda.
Opettaja on ymmällä. Eipä taida asia aivan selvä ollakaan. Mutta lakia
ja asetuksia on noudatettava.
— Onko ollut kirjallinen vuokrasopimus? hän kysyy.
— On, vastaa Teemu.
— Ei ole, väittää Risumäen isäntä.
— Toinen sanoo on ja toinen ei, jatkaa opettaja neuvotonna. Mahdotonhan
tässä on selvyyttä saada, kumpi riitapuolista on oikeassa.
— Tietäähän sen, kumman sanalle tässä on paino pantava, puuttuu
puheeseen Neulanen. Ainahan ne lakimiehetkin tällaisissa asioissa
juristeeraavat ja funteeraavat ja sitten paukauttavat kuten
paktumi edellyttää. Aina siinä arvokkaamman sana on painavampi ja
traamallisempi.
— Mahdoton sitä on tietää, virkkaa verkalleen Aholan isäntä. Ja
Risumäen isännän puoleen kääntyen kehoittaa:
— Eiköhän olisi parasta, että sopisitte asian keskenänne. Eihän siitä
näinkään mitään tolkkua tule.
— Täällä olisi kahvia, sanoo Eeva väliin. Olkaa hyvät ja ottakaa.
— Juodaanpa tosiaan kahvit ja sovitaan asiat, innostuu opettaja,
nousten kahvia ottamaan.
— Se minustakin on paras, lisää Aholan isäntä kahvia hörppiessään.
— No, Neulanen kanssa, ettei kielen kannat kuiva, kehoittaa Eeva
räätäliä, joka ei äskeistä tarjousta ollut huomaavinaan.
Neulanen äkämystyy Eevan piikikkäästä huomautuksesta, tohauttelee
leveihin sieraimiinsa, rypistelee otsaansa ja vasta monen kehoituksen
jälkeen ottaa kupin käteensä.
Vastahakoisesti, happamin naamoin Risumäen isäntäkin kahvinsa juo,
altakulmain luimistelee, kieltään lipoo, ja pitkin seiniä ja väliin
ulos ikkunasta katselee.
Toiset tyhjentävät kuppinsa mielihyvin. Opettaja ottaa vielä
kolmannenkin kupillisen ja Eevan kahvia hyväksi kiittelee. Juotuaan
hän sytyttää savukkeen, palaa entiselle paikalleen ja silmäilee taas
papereitaan.
Aholan isäntä täyttää piippunsa kotikasvuisella, Risumäen isäntä pistää
hellankulmalle muljauttamansa nuuskamällin uudelleen huuleensa ja
räätäli Neulanen pikanellipötkön poskeensa.
Aikansa tupakoituaan opettaja katkaisee äänettömyyden.
— Jahah, jatketaanpas taas, hän sanoo. Minusta tuntuu, jos asianomaiset
eivät sovintoa tee, että vuokralautakunnan on vaikea tätä asiata nyt
ratkaista. Toinen väittää, että on tehty kirjallinen sopimus ja toinen,
että ei ole. Kumpaa tässä on uskottava?
— Tietenkin Risumäen isäntää, sävähtää Neulanen äskeisestä kiukuissaan.
— Yhtä hyvin Teemua, virkkaa Aholan isäntä rauhallisesti.
Vuokralautakunnan toiset jäsenet eivät halua ilmaista mielipidettään.
Ääneti vain istuvat ja valmista odottavat.
— Kun asia on näin hämärä ja kun asianomaiset eivät tällä kertaa voi
kumpikaan väitettään todistaa, niin minä ehdotan, että kysymystä ei
nyt tässä kokouksessa tämän paremmin vielä ratkaista, vaan pidetään
vastedes määrättävänä päivänä uusi kokous, johon asianosaiset tuokoot
kaikki näytteet ja todistukset, joiden nojalla tahtovat oikeuttaan
valvoa. Onko tämä vuokralautakunnan yhteinen mielipide? Tai minä kysyn
ensin:
— Haluavatko asianomaiset sopia asian keskenään ilman vuokralautakunnan
välitystä?
— Saahan sitä yrittää, vastaa Teemu levollisesti.
— Ei, jyräyttää Risumäen isäntä.
— No, mitäs vuokralautakunnan jäsenet sanovat?
— Yhytään opettajaan, kuuluu useammasta suusta.
Aholan isäntä ei vastaa opettajan kysymykseen. Mutta Risumäen isännälle
hän sanoo:
— Sovi pois sinäkin. Mitäs turhia rettelöit.
— Ei passaa, murahtaa Risumäen isäntä.
Ja räätälimestari Neulanen supattaa lähellä istuvalle Tupalan Kallelle:
— Tällaista suurta replatsuunikysymystä ei passaa mitenkään ilman
taktillisia vaktoja ratkaista. Kaikki ropleemit pitää olla akuraatisti
selvillä ennenkuin vuokralautakunta voi asian justeerata ja jetsulleen
saada.
Eeva kuulee Neulasen puheen ja hellan luota virkkaa tälle niin kovasti,
että kaikki kuulevat:
— Eiköhän olisi paras, että räätäli Neulanen justeeraisi ja replakoisi
omat asiansa ensin ja vasta sitten toisten asioihin sekaantuisi.
Räätäli Neulanen ei vastaa mitään. Hän on silmittömästi suuttunut.
Äkeissään hän työntää oikean käden etusormen poskeensa, pikanellipötkön
sieltä lupsauttaen nykäisee, sieraimiinsa tuhauttelee ja puhisee.
Nousee äkkiä seisomaan ja harppaa kiivaasti ovelle. Mennessään hän
paiskaa pikanellipötkön kynnyksen eteen lattialle, että lätkähtää ja
ovea sulkiessaan kivahtaa:
— Voi, perskutavie, tuota akkaa!
Tupaan jääneet naurahtavat Neulasen äkäiselle poistumiselle. Ainoastaan
Risumäen isännän ilme on muuttumaton. Hän pelkää, että miten tässä nyt
käy, kun puolustaja meni pois.
Opettaja Viisainen istuu äänetönnä ja ajattelee otsa rypyssä. Kysymys
on todella pulmallinen. Mutta jonkinlainen päätös tässä on kuitenkin
tehtävä. Hän silmäilee lakia ja tutkii asetuksia. Miten tässä toisen
tai toisen riitapuolen etuja ja oikeuksia kokkaamatta osaisi toimia?
Ajateltuaan asiaa puolin ja toisin hänen katseensa kirkastuu. Hän ottaa
kynän käteensä, kirjoittaa ja kirjoitettuaan lukee:
»Kinnarniemen pitäjän läntinen vuokralautakunta on tämän asian tutkinut
ja katsoo tällöin selville tulleen, että vastaaja, mäkitupalainen Teemu
Syrjälä ei ole voinut nyt toteennäyttää, että hänellä ja maanviljelijä
Vilppi Ristimäellä, jonka tiluksiin n.s. Syrjälän mäkitupa-alue kuuluu,
olisi ollut kirjallinen sopimus tai suullinen välipuhe sanotun alueen
vuokraamisesta, vuokraajasta ja -maksusta, mutta ei vuokralautakunta
voi myöskään sopimusten olemassaoloa kieltää; tähän nähden
vuokralautakunta päättää vastedes määrättävänä aikana pitää paikan
päällä uuden kokouksen, johon kantaja, mäkitupalainen Teemu Syrjälä,
jos aikoo kannettaan jatkaa, tuokoon vuokrasopimuksen tai muuten
näyttäköön toteen oikeutensa Syrjälän mäkitupa-alueen omistamiseen
ja viljelemiseen, ja johon vastaaja, maanviljelijä Vilppi Ristimäki,
saapukoon, jos haluaa oikeuksiaan valvoa. Julistettiin ja annettiin
säädetty valitusosoitus.