Suotta ei sanota, että Ristimäki on Kinnarniemen pitäjän komeimpia
taloja.
Suuret on sillä viljelykset ja muuta maata vaikka maaherran lääniksi.
Rakennuksetkin, poikkeuksena pitäjän muiden talojen rakennuksista, ovat
sellaisia, että niitä kelpaa katsella.
Risumäen vanha, jo aikoja sitten kuollut isäntä oli ollut ahkera mies,
kova itse työtä tekemään, kova muilta vaatimaan. Hän ja hänen isänsä
ne olivat Risumäen vauraudelle perustuksen laskeneet. Ei ole tästä
nykyisestä isännästä heidän työnsä jatkajaa. Liiaksi on viinaanmenevä
ja muihin pahoihin tapoihin taipuva.
Asumattomalle aholle, vanhojen kinnarniemeläisten kaskimaille, Risumäen
rinteelle, oli vanhan isännän isän isä asumuksensa kyhännyt. Vuosien
vieriessä oli tästä pienestä, turvekattoisesta majasta paisunut
talo, joka hyvän sallimuksen suojaamana, omistajiensa ahkeruudella
oli vähitellen vaurastunut siksi, mikä se on vielä tänäkin päivänä.
Nykyisen isännän hallitessa se tosin on jo hiukan rappeutunut, mutta
huoleti se kestää vielä tämän miespolven raastamisen, ja ehkäpä tuleva
polvi sen työllään ja tarmollaan jälleen entiselleen kohottaa.
Siinä samannimisen mäen etelänpuoleisella rinteellä sijaitsee Risumäen
talo Kinnarniemen kirkolle vievän valtamaantien varrella. Jo etäälle
paistaa päärakennuksen punainen kylki, ja lähemmäksi tultua avautuu
tulijan eteen talon viljavat vainiot, pellot ja kotiniityt. Siitä,
missä maantie kaartaa pienen, kalaisen Särkijärven, siitä alkavat talon
viljelykset, jotka peittävät enemmän kuin neliökilometrin alan ja
antavat runsaan sadon sille, joka sen haluaa niistä ottaa. Etäämpänäkin
on kasvavia kytömaita ja heinää antavia niittyjä, mutta ne eivät näy
maantielle.
Kun maantieltä poiketaan taloon, tapaa tulijan silmä ensimmäiseksi
komean kivinavetan, jonka jo vanha isäntä eläessään rakennutti.
Navetan kohdalla tekee tie pienen käänteen, ja siinä onkin vastassa jo
Risumäen kaksikerroksinen päärakennus, ja vähän etäämpänä siitä toinen
pienempi ja vanhempi rakennus, renkitupa, joka on palvelusväen ja
päivätyöläisten hallussa.
Pihassa kasvaa pari tuuheata pihlajaa ja joku vanha, jykevä koivu.
Aikoinaan hyvin hoidettu kasvitarha on nyt kauttaaltaan heinän ja
rikkaruohon peittämä. Omenapuut ovat kuivaneet ja marjapensaista ei
ole mitään jälellä. Alkuaikoina oli nykyisen isännänkin hallitessa
kasvitarhaa hiukan hoidettu, mutta nyt siihen ei saa enää kukaan
koskea. Se on isännän tahto.
— Eletään sitä, piruvie, Risumäessä muutenkin kuin vattu- ja
tikkerperipuskilla, on isäntä sanonut.
Kasvitarhan takana ovat talon aitat, makasiinit ja muut
ulkorakennukset, ja niistä vähän alempana sauna ja riihet. Saunan ja
riihen välissä virtaa pieni puro, Heinpuro, joka saa alkunsa ylempänä
metsänreunassa olevasta suuresta lähteestä, josta koko talo noutaa
vetensä. Vanha isäntävainaja oli aikonut lähteestä johtaa veden tupaan,
talliin ja navettaan, mutta työ keskeytyi alkuunsa, eikä tämä nykyinen,
taloon vävyksi tullut isäntä ole viitsinyt työtä jatkaa eikä hyvää
suunnitelmaa toteuttaa.
Jos pihaan tullut vieras on isännän mieleinen, käsketään hänet heti
lasiverannalla varustetun eteisen kautta kamariin; muuten hän saa
väen tupaan poiketa ja siellä asiansa toimittaa. Kamariin kutsutulle
vieraalle annetaan kahvit ja ankarista asetuksista huolimatta pian
pienet ryypytkin, mutta tuvassaolija saa kauan isännän saapumista
odottaa.
Viime aikoina on kamariin kutsuttavien vieraiden luku tuntuvasti
kasvanut ja käynyt kirjavammaksi. Ennen löysivät sinne tiensä vain
pitäjän säätyhenkilöt suntiota myöten ja muut mahtavat eläjät. Nyt
siellä nähdään jo miehiä yleisesti tunnetuista viinankeittäjistä
ruveten.
Aika ja tavat ovat muuttuneet.
Nykyinen Ristimäen isäntä on viinaanmenevä mies, juoppo suoraan sanoen.
Ja kun virolaiset ja muut väkevämmät juomat eivät tänne aina aikanaan
ehdi, täytyy väliin korpikuusen kyyneleilläkin kaulaa kastella.
Nytkin on Risumäen isännän vieraana eräs huonomaineinen souvari, Hanssu
nimeltään.
— Paljonko sulla sitä on? tiedustaa isäntä silmää iskien.
— Pa-pari litraa, änkyttää Hanssu sivuilleen vilkuillen, ettei vain
kukaan kuulisi.
— Ei ole sitten hätää, Hanssu, kun senkin verran on tiedossa. Jokos
sulta jauhot loppuivat, vai tuleeko niistä vielä?
— E-ei niistä tu-tule, valehtelee Hanssu silmää räpäyttämättä.
Hän on saanut Risumäen isännältä jauhoja vain sitä varten, että
isäntä viinoissa pysyisi. Mutta Hanssu on viekas. Hän antaa samasta
keitoksesta muillekin, saadakseen siten paremman palkan vaivaloisesta
työstään.
— Ei tule? perää isäntä.
Hanssu hiukan hätkähtää, mutta saa pian rohkeutensa takaisin.
— E-ei, vaikka i-itkis ja ta-aas yrittäs.
— No, minkäs sille. Kun ei tule, niin ei tule. Vaikka olis kuinka
rikkaan talon poika, kun ei ole rahaa, niin ei ole. Eikös niin, Hanssu?
— Ju-juuri vissiin ni-niin!
Sitten Hanssu vetää pullottavan kanisterin poveltaan ja tarjoaa
isännälle. Ahnaasti isäntä tarttuu kanisteriin käsiksi ja kieltään
lipoen, ähisten aukaisee korkin.
Hyvillään Hanssukin lerpattavaa alahuultaan imeksii.
Haistellaan siinä sitten aluksi Hanssun valmistetta ja viimein hiukan
maistellaankin.
— Perhanan hyvää se onkin, kehasee isäntä irvistäen.
— Jo-joo, myöntää Hanssu hyvillään. Ky-kyllä minä sen ko-konstin jo
o-osaan.
— Pirun hyvin osaatkin!
— Jo-joo!
Kun siinä sitten on hetkinen kallisteltu, sovitaan lopuksi, että Hanssu
hakee Risumäen vanhan aitan takaa yön kuluessa jauhosäkin ja kulettaa
sen »tehtaalleen» Kalman korpeen.
— Sitä pitää aina olla varakangasta rullalla, sanoo isäntä Hanssun
lähtiessä.
— Jo-joo, vahvistaa Hanssu. Va-varalta vi-vieras ko-koiraa lyö.
Ja ennenkuin aurinko on seuraavana aamuna noussut, on Hanssulla uusi
annos Risumäen isännän antamista jauhoista Kalman korvessa happanemassa.
Hanssu on hiukan huonossa maineessa oleva mies, mutta Risumäen isäntä
on kunniallisten kansalaisten kirjoissa.