Kinnarniemen pitäjä on suuri pitäjä. Kaksi kirkkoakin siellä kapean
salmen yli toistaan silmäilee.
Vanha Herranhuone on jo puolisensataa vuotta sitten saanut väistyä
uuden, komeamman tieltä. Samoin vanhaa kirkkoa ympäröivä vanha
hautausmaakin, jonka mullassa ammoin eläneet ja heidän jälkiänsä
seuranneet, viitisenkymmentä vuotta sitten päivänsä päättäneet
kinnarniemeläiset ikiuntaan uinuvat, on täytyttyään saanut luovuttaa
oikeutensa uudelle, kaukana kirkolta, Keikkulankankaalla sijaitsevalle
hautausmaalle.
Jos oli vanha hautausmaa vuossatoja hoidon puutteessa huokaillut, ei
saanut uusikaan kalmisto kauneudellaan kehua.
Kinnarniemeläiset olivat, ja taitavat vieläkin olla, uutteria ja
työteliäitä ihmisiä, mutta kauneusaisti heiltä puuttui. Mistäpä
sitä, sydänmaan ihmiset, olisivat sievän somistelun siemeniä saaneet
sieluunsa. Hyvä, että leipä riitti...
Arkisissa askareissa uurastaessaan eivät kinnarniemeläiset joutaneet
ulkonaiselle komeudelle huomiotaan kiinnittämään. Talot, suurimmatkin
niistä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat rakennuksiltaan
ränstyneitä, vaikka viljelykset rehevinä rehoittivatkin ja peltojen
pientareet kukoistivat. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen. Tuoli,
pöytä ja sänky, sänky, pöytä ja tuoli, missä järjestyksessä kukin ne
tahtoi lausua, olivat tavallisemmat huonekalut. Nurkkaan kiinnitetty
astiakaappi kuului jo harvinaisuuksiin.
Puhtauskin huoneissa oli puutteellinen. Russakat olivat tupien tuttuja
vieraita ja muu niitä pienempi »karja» sänkyjen säännöllisiä säestäjiä.
Harva oli se talo, jossa useammin kuin kerran vuodessa lattia vedellä
valeltiin, hiekalla hangattiin ja puhtaaksi pestiin.
Se olisi ollut turhaa touhua, kun vähemmälläkin tultiin toimeen.
Mitäpä sitä hautausmaata kannattaa kaunistaa, oli sanottu, kun joku
vieraspaikkakuntalainen oli kalmiston huonoa hoitoa kauhistunut. Kyllä
siellä kuolleitten kelpaa köllötellä... Eihän tässä elävilläkään sen
parempaa ole.
Ja niin oli hautausmaa saanut aina hoidotta jäädä.
Eripuraisiakin olivat kinnarniemeläiset. Reilusti riitelivät, kun
pahakseen panivat.
Vanhat ihmiset muistavat vielä varsin hyvin, miten aikanaan oli
uuden kirkon paikastakin kinattu ja riidelty. Toiset tahtoivat sitä
vanhan kirkon viereen, toiset sen nykyiselle paikalle, salmen taakse,
Kirppuvuoren kupeelle kinnasivat. Kun sitten vihdoin oli paikasta
hammastapurren sovittu, syntyi taas uusi riita ja suukopu kirkon
suuruudesta. Eräät puolustivat pientä, vaatimatonta temppeliä, toiset
taas suurta ja komeata.
— Kukas sen komeuden maksaa? oli kunnankokouksessa kiivaasti kysytty.
— Se maksaa, joka viimeiseksi jää, oli silmät säihkyen vastattu.
Ja niin oli päätetty rakentaa nykyinen komea kirkko kaunistukseksi ja
kauhistukseksi kinnarniemeläisille.
Mutta vanha kirkko sai hoidotta ränstyä. Vasta sitten kinnarniemeläiset
älysivät sitä hiukan kohentaa, kun museomiehet siihen silmänsä iskivät.
* * * * *
Nyt elää Kinnarniemen pitäjä nousukauttaan.
Parikymmentä vuotta sitten rakennettu rautatie toi mukanaan paljon
pahan kera joukon hyvääkin.
Kinnarniemen kirkonkylästä on tullut näiden seutujen keskeisin
liikepaikka, jossa kymmenkunnan kauppiasta, pari pankkia, kolme
kahvilaa, nahkuri ja pirtukauppias Lekkerinen elämän aineellista puolta
edustavat.
Henkisten harrastusten huoltaminen on, paitsi nykyaikaisten seurojen
ja yhdistysten, kahden kansakoulun ja yhden yhteiskoulun yhteisenä
huolena. Sähkövalot loistavat matalimmankin majan ikkunoista, ja
köyhimmänkin eläjän lapsilla on nyt mahdollisuus päästä henkisestä
valosta ja valistuksesta osalliseksi.
Jos vanhat, edesmenneet kinnarniemeläiset haudoistaan kesken kaiken
nousisivat, niin hämmästyneinä he katseleisivat sitä kiirettä ja
kuhinaa, mikä ennen niin rauhallisilla ja hiljaisilla kujilla nyt
vallitsee.
Ja ammoin nukkuneet, kunnioitettavat kunnanmiehet, suorastaan
pyörtyisivät tätä nykyajan kunnallista komentoa katsellessaan.
Ennen, vanhaan ja hyvään aikaan, kuului kunnan valittujen joukkoon vain
talollisia, suurempia ja rikkaimpia niistäkin. Nyt siellä hääräävät
sepät ja sepänsällit, suutarit, räätälit ja kiertävät kuljeksijat...
Ei, parasta on pitää päänsä pehkussa uusien isäntien orhia ohjaillessa.