Voimme jättää ottamatta huomioon, millä nimellä tuota järjes

Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KAUNIS JA SEN LAIT

Kirj.

Viktor Rydberg

Suomentanut

Eino Palola

Hämeenlinnassa,

Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,

1920.

SISÄLLYS:

Suomentajan alkusanat.

I. Taiteen synty ja kehitysoppi.

II. Yleispätevät esteettiset arvostelmat.

III. Ei-esteettisiä tekijöitä.

IV. Ulkonaisen luonnon vaikutelmat.

V. Uskonnollinen tunne ja luonnonkäsitys.

VI. Muotojen kauneuslait.

VII. Symmetria.

VIII. Värisymboliikka.

IX. Vastavärit.

X. Kaunis ja tarkoituksenmukaisuus.

XI. Kaunis luonnossa ja taiteessa.

XII. Luonnontutkimuksen merkitys.

XIII. Idealismi, skematismi, realismi, naturalismi.

XIV. Kuvaavien taiteiden elinehdot.

Suomentajan alkusanat.

Ruotsalainen kirjailija ja ajattelija _Viktor Rydberg_ syntyi v.

1828 Jönköpingin linnan vahtimestarin poikana. Hän kävi koulua

kotikaupungissaan ja Vexiössä, mutta erosi ja suoritti sittemmin

omin päin ylioppilastutkinnon. Yliopistossa hän ei kuitenkaan suuren

varattomuutensa vuoksi opintojaan jatkanut, vaan hankki vapaalla

opiskelulla itselleen hyvin huomattavat tiedot ja kunnioitetun

nimen tiedemiehenä. Tästä tunnustukseksi hänet v. 1877 vihittiin

kunniatohtoriksi ja otettiin kirjallisten ansioittensa takia Ruotsin

akatemian jäseneksi. V. 1884 hänet kutsuttiin Tukholman korkeakoulun

professoriksikin. Kun hän v. 1895 kuoli, oli Ruotsissa melkein

maansuru, sillä Rydberg ei ollut ainoastaan aikansa edustavin vaan

myöskin ehein persoonallisuus.

Rydbergin kirjallinen toiminta on kahdenlaista: -- kaunokirjallista

ja tieteellistä. Edellisellä alalla hän on ollut maassamme tunnettu

ja ihailtu jo kauan. Hänen "Viimeinen atenalaisensa", "Itämeren

risteilijä", "Aseseppä", "Singoalla" sekä kaunismuotoiset ylevähenkiset

runonsa ovat maassamme saavuttaneet suuren ystäväpiirin.

Hänen taiteellinen tutkimustyönsä on taas pääasiallisesti liikkunut

sivistyshistorian ja filosofian aloilla. Näistä ovat tärkeimpiä

teokset _Undersökningar i germanisk mytologi, Medeltidens kultur_ ja

_Bibelns lära om Kristus_, joka ilmestyessään synnytti ankaran myrskyn

kirkollisissa piireissä.

Kaikessa, mitä Rydberg on julkaissut, ilmenee hänen suuri

sivistyksensä, johon kreikkalais-roomalaisten opintojen vaikutuksesta

on liittynyt korkea ihanteellinen ja syvästi aatteellinen piirre.

Kaunokirjallisistakaan teoksistaan Rydberg ei ole kirjoittanut

ainoatakaan vain huviksi, vain taiteellisen luomistyön halusta. Niissä

ilmenee kaikissa voimakas aatteellinen virtaus, kaikissa hän antaa

lukijoille käsityksen omasta ihanteellisesta maailmankatsomuksestaan,

kaikista oppii jotakin, alkaa käsittää elämän suuremmalta, korkeammalta

kannalta kuin ennen.

Rydbergin kirjailijatoimi sattui aikana, jolloin Ruotsin romanttinen

koulu enää eli vain heikkoa valhe-elämää ja realistinen ei vielä

ollut tuonut julki mitään mainittavampaa. Tuon aukon täyttääkin hänen

suurenmoinen persoonallisuutensa aivan yksin. Ajalle saattoivat hänen

ihanteensa olla vieraita, mutta ikuisuuden kannalta ne ovat aina yhtä

tosia ja kauniita. Ajan keskellä hän seisoo yksin kuin kaatumaton

korkea pylväs, jota pikku kansa saattaa vain ihailla ja ihmetellä, ja

johon kadehtijain hammastelu ei pysty.

Nyt suomennettuna ilmestyvää teosta ei Rydberg ole itse julkaissut.

Se sisältää luennot, jotka hän Göteborgin korkeakoulussa v. 1881

piti taiteesta, ja jotka prof. Karl Warburg hänen kuolemansa jälkeen

kirjaksi koottuina julkaisi.

"Kaunis ja sen lait" ei esteettisenä tutkielmana ole mikään

käänteentekevä merkkiteos tämän tieteenhaaran alalla eikä siinä

johdonmukaisesti esitetä mitään filosofista järjestelmää esteettisistä

ilmiöistä. Tekijä käsittelee siinä vain omaan katsantokantaansa

perustaen eräitä kauniin alkeellisia lakeja, esittäen värien ja

muotojen kauneuden ensimäisiä perusteita. Sen vuoksi kirja onkin sopiva

alottelijan käteen annettavaksi selvän ja helppotajuisen esitystapansa

takia. Sellaisena sitä on myös käytetty meidän yliopistossamme

taidehistorian opintovälineeksi.

Enemmän kuin monet muut Rydberg tehostaa ihanteellisen perusluonteensa

mukaisesti sisällystä ennen muotoa. Hänen ylevä, syvällinen

ajattelutapansa kiinnittää usein huomiotamme paljoa enemmän kuin

saavutetut tulokset. Näin sekin omalla tavallaan voimakkaasti

kuvastelee suuriaatteista, syvästi sivistynyttä, hienosti ja jalosti

ajattelevaa ihmistä, jollainen Rydberg oli, ja tämä etu on suuri kirjan

käytännöllisen merkityksen rinnalla.

_Suomentaja_.

I.

TAITEEN SYNTY JA KEHITYSOPPI.

Taide ei ole satunnaista. Se seikka, että ihmiskunnan historia on

olemukseltaan kultuurihistoriaa, että kultuurihistoria vuorostaan

esittää inhimillisen taidetoiminnan kehitystä, jonka vaiheissa kansojen

erilaiset luonteenlaadut ja aikakausien erilaiset tunnusmerkit

esiintyvät aisteillemme käsitettäviksi muodosteltuina -- se ei ole

sattumaa, ei olosuhteiden leikkiä. Se perustuu samalla lailla maailman

järjestykseen ja on yhtä eroittamattomasti yhdistynyt sen lakeihin

kuin se, että kosmillinen usva tihenee aurinkokunniksi, että elämää

on syntynyt auringon ympärille muodostuneilla kiertotähdillä, että

näin syntynyt elämä on liikkunut yhä herkempänä, yhä tietoisempana yhä

kehittyneemmissä elimistösarjoissa, ja että, mitä meidän maapalloomme

tulee, ihminen on ilmautunut siellä toistaiseksi viimeisenä ja

tietoisuudeltaan täydellisimpänä olentolajina.

Vaikka olemme asianosaisia ja siis käytämme puhevaltaa omassa

asiassamme väittäessämme, että ihminen on täydellisempi kuin muut

elimistöt tällä kiertotähdellä, ei meidän kuitenkaan tarvitse

pelätä, että arvostelumme perustuisi itserakkauteen tai oman arvomme

liioitteluun. Se perustuu todellisten olojen tarkkoihin vaarinottoihin,

ja jos se sittenkin olisi väärä, olisivat kaikki arvopäätelmämme,

kaikki käsityksemme paremmasta ja huonommasta, täydellisemmästä ja

epätäydellisemmästä yhtä vääriä kuin sekin. Toisin sanoen: se tapa,

millä henkinen elimistömme johtaa meidät näkemään ja arvostelemaan

asioita ympärillämme, olisi silloin väärä, ja koko meidän henkinen

elimistömme pilalla. Täten otaksumalla olisi tuomio langetettu kaikesta

arvostelemisestamme, kaikesta harkinnastamme, kaikesta tutkimuksestamme.

Meidän täytyy senvuoksi pitää kiinni siitä vertaileviin huomioihin

perustuvasta mielipiteestä, että luonnon kehitys on meidän

kiertotähdellämme saavuttanut toistaiseksi korkeimman vaiheensa

ihmisen esiintymisessä. Tähän mielipiteeseen sisältyy itsearviointi,

jonka ei tarvitse johtaa ylpeyteen, koska sillä on varjopuoli,

joka yhtä jyrkästi antaa meille tiedoksi, että ennenkuin ihminen

tuli maailmaan, oli siellä tosin leppymättömän ankarana jatkuva

taistelu olemassaolosta, mutta siellä ei ollut siveellistä pahuutta,

ei alhaisuutta, ei halpamaisuutta, ei syntiä, koska siellä ei

myöskään ollut vastuunalaisuutta ja koska taistelevien joukossa ei

ollut ainoatakaan, jonka aivoissa tietoisuuden hämärän läpi olisi

häämöittänyt mallikuvia, ajattelemisen ja toiminnan ihanteita.

Juuri siitä, että olemuksemme perusteella tietoisuudessamme ennemmin

tai myöhemmin välttämättä hohtaa ajattelemisen ja toiminnan ihanteita,

juuri siitä ja ainoastaan siitä riippuu etevämmyytemme eläinten

rinnalla. Ihmisen suurempi tai pienempi ruumiillinen yhtäläisyys niiden

kanssa viittaa selvästi siihen, että ne ja hän ovat saman kehityssarjan

jäseniä, että hän ja ne ovat lehtiä, jotka ovat kasvaneet ja vieläkin

kasvavat samassa Yggdrasil-puussa. Aistillisen luontonsa puolesta on

ihmisellä samanlaisia tarpeita kuin niilläkin, ja senvuoksi hänelläkin

on paikkansa taistelussa ruumiillisesta olemassaolosta. Esikuvitta,

ihanteitta hän olisi samanlainen kuin _ne_: hän olisi eläin, ei muuta

kuin eläin ja luultavasti viekkain ja julmin kaikista niistä lajeista,

joissa eläinten elämä ilmautuu. Se, että hän on jotakin muuta ja

korkeampaa, johtuu siitä, että hän on taipumuksiltaan idealisti, kun

eläimet taas ovat realisteja.

Niille eläimille, joille on suotu jokseenkin samanlaiset aistimet

kuin meille, aukenee enemmän tai vähemmän samanlainen ilmiömaailma

kuin meillekin. Mutta niistä tavattoman monista ajallisista ja

paikallisista ilmiöistä, jotka vaikuttavat niiden hermoihin samoin

kuin meidänkin, kiinnittävät niitä yksinomaan tai melkein yksistään

ne, jotka niiden täytyy ottaa huomioon tyydyttääkseen ruumiillisia

tarpeitaan, hankkiakseen turvaa, suojellakseen henkeään. Tämän piirin

ulkopuolella ei ilmiöillä ole mitään merkitystä niille. Enempää ne

eivät kysy eivätkä vaadi maailmalta. Ne eivät välitä siitä yhteydestä,

mikä ilmiöiden välillä on, niiden syysuhteista ja keskinäisistä

vaikutuksista. Ne eivät pidä tuota kuvien, värien, sointujen vaihtelua,

mikä koskee niiden näköön ja kuuloon, kokonaisuutena, maailmana,

kaikkeutena; niillä ei ole vähääkään halua ottaa selville, missä

kaikkien noiden ilmiöiden lähde on, kuinka tämä maailma on syntynyt,

mikä sen tarkoitus on, jos sillä se on, ja mikä sen päämäärä on, jos

sillä se on. Vielä vähemmin eläin kysyy tai saattaa kysyä itseltään

sellaista kuin: mikä _sen_ oma alkuperä, _sen_ tarkoitus ja _sen_

päämäärä saattaa olla.

Ihminen taas alkoi jo aikaisin kysellä tätä itseltään. Vanhimmat

inhimillisen ajatustoiminnan muistot, mitä tuleville sukupolville

on pelastettu, todistavat, että nuo kysymykset liikkuivat

heidän mielessään. Ihmiskunnan meille jääneet vanhimmat runot

ovat kosmografisia, sen vanhimmat runolliset unelmat kertovat

maailmoista, missä sielut löytävät päämäärän, joka on aisteilla

tajuttavien ilmiöiden takana. Eräs vanhimpia vaikutelmakokoomuksia

kuvaa maailmankaikkeuden puun muotoiseksi, siis elimelliseksi

kokonaisuudeksi, Yggdrasiliksi, joka iti avaruudessa olleesta

siemenestä ja kasvoi yhä korkeammaksi ja levitteli aikojen ja paikkojen

äärettömyyteen oksia, joiden haarat ja lehdet ovat maailman aikakausien

vaihtelevia olomuotoja.

Sehän on, voisi sanoa, symboolinen tai runollinen kuva Darwinin

kehitysopista. Sellainen onkin todella asianlaita, sillä eroituksella

ainoastaan, että kehitysajatus, kun se ensi kertaa ja hyvin aikaisin

pääsi kuuluville, oli kuin sisäinen näkemys, niinkuin mielikuvituksen

laatima kokoomus maailman ihmishenkeen jättämistä vaikutelmista,

kun se meidän päivinämme taas on esiintynyt järjestelmällisen

tutkimuksen laatimana kokoomuksena tosiseikoista, joita tutkijajoukko

on sanomattomalla vaivalla, useiden sukupolvien aikana todennut,

käsitettyinä yhteydessä toistensa kanssa. Sen esihistoriallisen

Darwinin, joka ensi kertaa näki maailman ajallisesti ja paikallisesti

siemenestään kehittyvänä äärettömänä elimistönä, ja yhdeksännentoista

vuosisadan Darwinin välillä, joka piti sitä sielulliskoneellisten

voimien kehittämänä muotosarjana, on vuosituhansia, joitten aikana

ihmissuku on kaivannut _tietoa_, halunnut laajentaa sitä tietomäärää,

jonka se oli saavuttanut, pyrkinyt käsittämään asioiden olemusta joko

runollisella innoituksella tai uskonnollisella luottamuksella tai

ilmiöiden täsmällisellä, kiihkottomalla tutkimuksella ja yhdistämällä

filosofisesti kaikki eri teillä saavutetut kokemukset.

Tiedon halu, totuuden vaatimus on ollut yleinen sukukuntamme

keskuudessa tänäkin taistelun aikana, jota senkin niinkuin eläinten

tulee olemassaolonsa puolesta käydä, ja se on vaikuttanut aikomattakaan

voittaa sitä, minkä se todella on totuuteen pyrkimyksen sivutuotteena

voittanut, nimittäin uusia, iskevämpiä aseita olemassaolon taistelua

varten. Tietämisen kaipuu, totuuden vaatimus on ollut yleinen

tietämisen, totuuden itsensä takia, ja monet ovat ne meidän vertaisemme

olleet, jotka olisivat sysänneet luotaan ravitsevan leivän ja uhranneet

maisen olemassaolonsa, jos he sillä olisivat voineet ostaa pienenkin

tietomäärän lisän.

Tässä on yksi ihmisen ja eläimen eroavaisuuksia. Edellisellä on

mallikuvia, ihanteita, jälkimäisellä ei, ja se mallikuva, se ihanne,

joka tässä on vaikuttanut, on maailman kaikkeudetkin läpitunkevan ja

käsittävän tietämisen mallikuva, on ihanne sellaisen totuuden, missä

ajatus on korkean, syvän todellisuuden peilikuva. Sellaista tietämistä

ei ihmiskunta milloinkaan tule saavuttamaan; mutta mallikuvaa se

ei koskaan petä, sillä se osoittaa, niinkuin tähdet osoittavat

purjehtijalle tietä, matkan oikean suunnan, vaikkei tähtiä milloinkaan

voi saavuttaa.

Toiset mallikuvat, jotka sisältyvät ihmisen olemukseen ja ennemmin tai

myöhemmin, heikommin tai voimakkaammin, kirkastuvat ja vaikuttavat

hänen tietoisuudessaan, ovat _eetilliset_ ja _esteettiset_ esikuvat,

hyvän ihanne ja kauniin ihanne. Ihminen laatii itselleen mielleluokkia

jostakin, jonka _pitäisi_ olla, mutta jota _ei ole_. Hän ei omaksu

sitä todellisuutta, mihin hänet on asetettu, täydellisen alistuvasti

ja arvostelematta, kuinka vaativalta, voimakkaalta ja valtaavalta

häntä ympäröivä maailma näyttäneekin. Hän tahtoo itseharjoituksella

ja itsensä voittamalla jalostua, kasvatuksella tehdä lapset alttiiksi

parantaville vaikutuksille ja yhteiskunnallisessa elämässä notkistaa

täysi-ikäiset ja taivuttaa heidän itsekkäät vaistonsa oikean ja yleisen

hyvän ohjenuoran mukaan. Hänessä syntyy tunne, jonka vaikuttaessa

esineet näyttävät kauneilta tai ei-kauneilta, hän ei tahdo uudistaa

todellisuutta ainoastaan siten, että se paremmin tyydyttäisi hänen

aineellisia tarpeitaan, vaan myöskin siten, että se tuntuisi hänestä

viehättävämmältä ja sopusointuisemmalta. Ja hän haluaa -- ja sitä ei

yksikään eläin ole halunnut -- luoda itse, muodostaa itse, asettaa

silmiensä eteen jäljennöksiä niistä kuvista, joita aistimusten ja

mielikuvituksen yhdistelmien välityksellä on syntynyt hänen sielussaan,

ja hänen näin vaistomaisesti sellaiseen luomistyöhön joutuneena

piirtäessään ja muovaillessaan syntyy _taide_.

Näitten kolmen ihanteen, totuuden, hyvyyden, kauneuden mallikuvien

yhtyessä, niitten toimiessa luonteessamme tulee ihmisestä

_kultuuri-ihminen_ ja siten jokin eläimiä korkeampi. Jolleivät

nämä ihanteet olisi päässeet ilmoille hänessä, ei se ajankohta,

jolloin ihminen esiintyi kiertotähdellämme, olisi tehnyt

minkäänlaista käännettä aurinkokuntien elämän kehityshistoriassa.

Ihmisen esiintyminen olisi silloin ollut vain uuden luurankois- ja

nisäkäsmuodon esiintymistä niiden monien eläinlajien rinnalle, jotka

ovat syntyneet, elävät, taistelevat ja kuolevat tällä pallolla.

Vasta sitten kun ihanteet olivat niin sanoakseni ladelleet maahan ja

asettuneet niiden asunnoiksi luotuihin sieluihin, nousee eläimellinen

elo täällä korkeammalle itseään ja muuttuu sivistyselämäksi. Ja vasta

silloin voi kokonaisuudessa huomata jotakin suunnitelmaa ja tarkoitusta

muistuttavaa.

Onko meillä tieteellisesti oikeutta puhua suunnitelmasta ja

tarkoituksesta maailman kehityksessä, on kysymys, johon saanen

myöhemmin palata. Mutta olkoon se sitten totuus tai vain totuuden

varjo, että maailman kulkuun vaikuttaa järki, joka on ottanut

suorittaakseen tehtävän, on kuitenkin kieltämätöntä, että

kultuuri-ihminen on toistaiseksi geologisten aikakausien lukemattomia

vuosituhansia jatkuneen luomistyön viimeinen ja huomattavin tulos.

Tämä luomistyö pyrkii, muutamalla sanalla sanoen, kehittämään

hermostoja, jotka antavat tietoisuudelle -- tajunnalle, tunteelle,

mielle-yhtymille, ajatukselle -- laajemman ja voimakkaamman toiminnan,

ja tuo työ johtaa ennakolta edellytetyllä välttämättömyydellä

siihen tulokseen, että lopulta syntyy olentolaji, joka kaipaa ja

tahtoo löytää Jumalan; joka hakee selitystä maailmallisen olemisen

arvoitukselle; joka sitä varten tutkii luontoa koettaen selvitellä

sen syysarjat ja samassa tarkoituksessa tutkii itseään, koettaen

selittää mietteittensä synnyn ja suhteet, ajatustapansa lait,

tietämisvoimansa rajat; olentolaji, joka eroittaa pahan hyvästä eikä

koskaan voi olla sitä tekemättä, vetäköön hän näiden vastakohtien

rajaviivat kuinka hyvänsä, ja jolta ei sen vuoksi voi puuttua käsitystä

siveellisestä maailmanjärjestyksestä, kuinka hän sitten epäröineekin

sen käsityksen oikeutta; olentolaji, joka erottaa kauniin ja ruman ja

jolla on vastustamaton halu voimiensa mukaan muodostella ympäristönsä

sopusuhtaiseksi; olentolaji, joka lopuksi hakee ja jossakin määrin

löytääkin keinot, joilla rajoittaa olemassaolon taistelun ahtaampiin

rajoihin, korvatakseen sen, niin suuressa määrässä kuin suinkin on

mahdollista, rauhallisella yhteistyöllä olemassaolon puolesta.

Luonnon suuri uudistustyö pyrki kehittämään, ennenkuin se vielä ehti

ihmisen luomiseen saakka, yhä hienommalla elimistöllä varustettuja

olentoja, joilla kuitenkaan tuskin oli muita taipumuksia ja kykyjä

kuin mukautua ja alistua niihin oloihin, joihin heidät oli asetettu.

Kun sitten ihminen oli luotu, oli maailman järjestelmään tullut

olento, joka sovittaa olosuhteet älynsä mukaan, muuttaa luonnonsuhteet

harkittujen suunnitelmien mukaan -- joka toisin sanoen ei tyydy itse

mukautumaan oleviin oloihin, vaan myös koettaa sovelluttaa näitä

käsitteittensä mukaisiksi.

Kehitysopin pintapuolisen käsittämisen johdosta on meidän päivinämme

levinnyt harhaluulo, jolla on osoittautunut olevan arveluttavia

käytännöllisiä seurauksia. Niiden enemmistö, jotka ovat kuulleet

kehitysopista puhuttavan, on käsittänyt sen niin, ettei kultuurielämä

olisikaan niiden kehitysoppijaksojen määrätty jatko, joitten kautta

elämä alhaisemmissa muodoissaan kulki, ennenkuin kultuuri-ihminen

syntyi. He eivät näytä pitävän kultuurielämää ennen olleen

luonnollisena jatkona, vaan jonakin vieraana, jonakin epäoleellisena,

joka on syntynyt, vaikea sanoa kenen, erehdyksen vuoksi. He näyttävät

pitävän älyllisiä, siveellisiä ja esteettisiä lakeja, jotka vaikuttavat

kultuurielämässä, jonakin keinotekoisena, epäperäisenä verrattuna

siihen, mitä he sanovat luonnonlaeiksi. Näillä herroilla ei näytä

olevan aavistustakaan siitä, että ne lait, jotka johtavat henkistä

elämäämme, myöskin ovat luonnonlakeja, vaikkakin asteeltaan korkeampia,

saaden juuri maailman kehityksen välityksellä paikan toisten rinnalla

ja yläpuolella, että kultuurielämäkin on luonnonjärjestelmä, vaikkakin

lajiltaan korkeampi, ja että ne johdonmukaisuuden, siveyden ja

kauneuden aatteiden mallit, jotka johtavat tätä kultuurielämää, ovat

ilmestyksiä, joilla nyt on oma paikkansa maailman kehityksessä yhtä

hyvin kuin muinoin niillä hämärillä mietteillä, jotka liikkuivat

kivihiilikauden sammakkoeläinten, trias-kauden pussieläinten ja

Jura-kauden liskoeläinten aivoissa. He vetävät viivan siihen, mihin

heistä parhaalta näyttää, kehityssarjan läpi, niin että heidän

sättimänsä kultuurielämä jää sen toiselle, niinsanottu luonnonelämä

toiselle puolelle, ja hartaudella, mikä saisi itse luonnonelämää

ihannoivan Rousseaunkin hämmästymään, he notkistavat polvensa

kehityksen edessä sillä puolella viivaa, missä luonnonlait, riippumatta

siitä, mitä he väittävät vääriksi vaikutteiksi, saivat olla voimassa.

Oikea, väärentämätön ihminen on sen vuoksi heidän mielestään se,

joka elää yhtä vapaana esteettisistä ja siveellisistä laeista kuin

Jura-kauden liskot tai liitukauden hampaalliset, liskomaiset eläimet;

oikea, väärentämätön ihminen on näiden herrojen mielestä se, joka

antautuu himoillensa yhtä alttiisti kuin luolahyena ja kunnioittaa

soveliaisuutta ja hyviä tapoja yhtä paljon kuin se. He eivät kiellä,

että ihmisen on alistuttava lakiin, mutta siihen, joka oli voimassa

rajoittamattomana ja loukkaamattomana vanhaan hyvään aikaan, jolloin

ihmislaitteet eivät olleet saastuttaneet luonnon järjestystä, siihen,

jota sanotaan taisteluksi olemassaolosta, lakiin, joka on itsekkyyden

periaate, julistaa pannaan sääliväisyyden ja rinnastaa lain ja

väkivallan.

Omituista kyllä, ja kaikkein vähimmän uskottavaa, on se, että monet

niistä, jotka sanovat puolustavansa heikkojen asiaa, vetoavat tähän

lakiin ja pitävät sitä ainoana, joka saa johtaa meidän tekojamme.

Näillä heikkojen puolustajilla ei ole, sittenkun he ovat asettuneet

tämän lain kannalle, mitään johdonmukaista oikeutta tuomita

belgialaisia tehtailijoita, jotka riistävät työläisensä luita ja ytimiä

myöten, sillä tehtaanomistajathan voivat puolustautua olemassaolon

taistelun lailla. Minä otaksun, etteivät he heitä tuomitsekaan, vaan

pitävät heidän menettelyään luonnollisena ja oikeana, ja että he myös,

samalta kannalta katsoen, pitävät luonnollisena ja oikeana, että

belgialaiset työmiehet, taistellessaan _oman_ olemassaolonsa puolesta,

sytyttävät tehtaat tuleen tai räjäyttävät ne ilmaan dynamiitilla.

Kehitysopin pintapuolinen käsitys johtuu siis johdonmukaisesti pitämään

yhteiskuntaelämää periaatteeltaan taisteluna yhteiskuntaluokkien

välillä, missä voimakkaammalla on oikeus imeä viimeinen veripisara

heikommasta ja heikommalla taas oikeus ryhtyä mihin keinoihin hyvänsä

raivatakseen voimakkaamman pois tieltä. Samalla johdonmukaisuudella

joutuu tämä käsitys kehitysopista siihen tulokseen, jota eräs sen

kannattaja äsken kuuluu julistaneen, että paheella, joka seuraa

himojaan, on oikeus käydä kunniallisesta; sehän seuraa siinä samaa

luonnonlakia, joka hyenaakin johtaa.

Sanalla sanoen: _ihmiseläin_ nousee kultuuri-ihmistä vastaan nojaten

käsitteiden sekaannuksen laatimaan kehitysoppiin ja vaatii palaamista

siihen alkutilaan, joka on ominaista maan kehityshistorian menneille

aikakausille.

Tässä huomautettakoon kuitenkin, että tuossa suurenmoisessa historiassa

ei itsekkyyden periaate ole milloinkaan ollut yksin vallitsevana. Sokea

itsesäilytysvaisto, jolla ei ole muuta tarkoitusta kuin itsesäilytys,

on tosin jo alusta alkaen esiintynyt toimivana jokaisessa niistä

lukemattomista atoomeista ja voimakeskuksista, jotka ovat niinsanotun

aineen perusosia. Se on esiintynyt toimivana kaikissa atoomien

elimellisissä yhdistymissä, toimivana protoplasmaattisen elämänvirran

molekyyleissä sen virratessa geologisten aikakausien läpi. Mutta tuo

periaate on aivan kaaosmainen eikä olisi koskaan omin voimin voinut

luoda järjestynyttä maailmaa.

Kun ainoastaan olemassaolon taistelusta koetetaan hakea

selitysperustetta elimistöjen kohoavalle kehittymiselle ja elämän

korkeammalle luomistyölle, on siinä menetelmävika, jonka osoittaminen

ja selvittäminen ei kuitenkaan tässä ole paikallaan. Mutta paitsi tätä

periaatetta vaikuttaa vielä toinen, _järjestävä_, jolla on tai näyttää

olevan suunnitelma ja tarkoitus.

Voimme jättää ottamatta huomioon, millä nimellä tuota järjestävää

periaatetta olisi nimitettävä. Jos sanoisimme sitä absoluuttiseksi,

pelkäisi moni, että me siten väistyisimme kokemuksen alalta

metafysiikkaan; jos sanoisimme sitä Jumalaksi, voitaisiin sanoa,

että me siirtyisimme tieteelliseltä kannalta uskon kannalle.

Yhden seikan saatamme kuitenkin varmasti lausua: sen näet, että

meidän oma ajattelumme on tavallaan sukua maailman järjestävälle

periaatteelle. Se meissä, mitä sanomme ajatuksemme laeiksi, se, mitä

sanomme loogilliseksi kyvyksemme ja mikä sommittelee aistimuksemme

järjestyneiksi mielleryhmiksi kooten ne tietoisuutemme persoonalliseksi

yhteydeksi, tämä sisäinen elimistömme on jollakin lailla sukua maailman

järjestävälle periaatteelle.

Sillä jollei niin olisi, ei logiikkaamme ja logiikasta kehittämäämme

matematiikkaa voitaisi sovelluttaa siihen maailmaan, josta

järjestävä maailmanperiaate on tehnyt sen, mikä se on. Logiikkaamme

ja matematiikkaamme voi kaikissa tapauksissa sovelluttaa siihen

ilmiömaailmaan, joka on varsinaisen maailman kohdiste meidän

tietoisuuteemme. Senvuoksi saatamme laskemalla määritellä

maailmankappaleiden liikkeitä ja ennustaa niiden keskinäiset asemat

kaukaisina tulevina aikoina; senvuoksi saatamme laatia fysikaalisia

otaksumia, jotka tulevaisuudessa, jatkuvien tutkimusten selvittelyn

mukaan, vastaavat asioiden todellista fysikaalista kulkua.

Ajatustoiminta järjestää suuren maailman ulkopuolellamme, samoin kuin

ajatustoiminta järjestää oman pienen maailmamme meissä itsessämme. Se

ajatustoiminta, joka järjestää suuren maailman, kuuluu sen olemuksen;

se ajatustoiminta, joka järjestää oman sisäisen maailmamme, on taas

sille ominainen. Molempien suhteellisen yhdenmukaisuuden todistaa se,

mitä olen sanonut, ja ilman sitä olisi tiede mahdoton.

Meidän ei tule käsittää kehityksellistä työtä siten, että molemmat

periaatteet, järjestyksen ja itsekkyyden, olisivat sen kulussa

taistelleet keskenään niinkuin Ormuzd ja Ahriman kamppailevat

Zoroasterin jumaluusopissa. Sokean itsesäilytysvaiston lukemattomat

kannattajat ovat taistelleet keskenään eikä järjestävää periaatetta

vastaan, jonka olemassaolosta niillä ei ole ollut aavistustakaan. Eikä

järjestävä periaatekaan ole väkivaltaisesti rynnännyt niitä vastaan.

Jos on sallittu tästä järjestävästä periaatteesta käyttää inhimillisen

sielunelämän kokemuksista saatua käsitettä, voi sanoa, että se on

kärsivällisesti ollut todistajana, kuinka maailma on kuulumattoman

pitkinä ajanjaksoina ollut taistelutanner, jolla hirviömäiset eliöt

ovat kieriskelleet leppymättömässä taistelussa toisiaan vastaan. Tuossa

kärsivällisyydessä ei ole piillyt mitään julmuutta, sillä taistelijat

ovat seuranneet _omaa luontoaan_, eikä sota ole tuonut muassaan

siveellisiä, vaan ainoastaan hyvin vähän ruumiillisia kärsimyksiä,

joilla on ollut oma tarkoituksensa.

Kärsivällisesti on järjestävä periaate sillä välin solminut

syyperäisyys-siteitään, joissa nämä kärsimykset ovat niin toimineet,

että olemassaolon taistelu, joka sellaisenaan ei olisi voinut johtaa

edistykseen, on kantanut hedelmiä kehittelemällä yhä herkempiä ja

jalompia eliöitä, kunnes vihdoin oli tullut aika, jolloin ihminen

saattoi esiintyä määrättynä kasvattamaan itsensä korkeamman

luonnonjärjestyksen kannattajaksi maailman avaruuden sillä kohdalla,

josta on tullut hänen asuntonsa.

Hitaasti selvenee ihmiselle tietoisuus tehtävästään, ja mikäli se

selvenee, sikäli hän erottaa oman ihannekuvansa, ja kun se kuva on

täydellisesti kirkastunut, nousee se miehuuteen ja julistaa, mikä

on sukumme korkein kutsumus: Olemassaolon _taistelun_ sijaan on

asetettava _yhteistyö_ olemassaolon puolesta, himoa vastaan siveellinen

harkinta, väkivaltaa vastaan oikeus, itsekkyyttä vastaan armeliaisuus

ja uhrautuvaisuus, ja sitä eläimellistä ahdasmielisyyttä vastaan,

joka voi ilmiöistä liittyä vain niihin, jotka koskevat ruumiillista

itsesäilytysvaistoa, on pantava totuudenkaipuu ja tutkimushalu, joka

piiriinsä tavoittelee maailmankaikkeutta.

Vielä yhtä vaatii tämä ihmisihanne ihmiseltä: Järjestävä

maailmanperiaate on hänestä luonut suunnitelman ja tarkoituksen mukaan

toimivan olennon, joka omassa toimintapiirissään tulee jatkamaan tämän

periaatteen omaa työtä _myös muotoja luovaan suuntaan_.

Ne kasvimaailman ja eläinmaailman elimelliset muotosarjat, joita

tavataan geologisten aikakausien kuluessa, ilmaisevat kokonaisuudessaan

sellaista nousua, että _elämän voimien sopusointuinen yhteistyö_

ilmenee näissä muodoissa yhä voimakkaampana. Niissä ilmenee nousu

_kaunista_ kohti. Ihminen, joka ruumiinlaadultaan on kuluneiden

aikakausien muovailevan työn tulos, on henkensä laadun puolesta tulos

ja samalla kertaa pienoismaailmallinen toisinto siitä järjestävästä

periaatteesta, joka on painanut älynsä leiman maailman kehitykseen ja

_suuntaa_ sen muovailevaa työtä _kauneutta kohti_.

Niinkuin ihmisen ajatuskin on hänen aivojärjestelmänsä heijastama

kaiku siitä maailmanjärjestä, joka on hänet synnyttänyt, niin hänellä

on hermojen virittämässä tunne-elämässään aistiensa heijastama kaiku

siitä _kosmillisesta estetiikasta_, joka kehittää kappaleet siihen

muotovalmiuteen, minkä ne toistaiseksi kykenevät ottamaan vastaan,

ja joka on määrännyt ympärillämme väreilevät fysikaaliset voimat

menettelemään niin, että niiden poljennolliset värähdykset muuttuvat

aisteissamme valon, värien ja sointujen ihmeellisiksi ilmiöiksi.

Samoin kuin meissä itsessämme on loogillinen järjestelmä, joka toimii

yhdenmukaisesti maailmanjärjen kanssa ja rakentaa mielteistämme

tiedejärjestelmän, joka pyrkii kuvastelemaan maailmankaikkeutta, niin,

meissä on myös tunnejärjestelmä, jonka avulla teemme erotuksen kauniin

ja miellyttävän, esteettisesti yhdentekevän ja ruman välillä, sekä

muotoja luova vaisto, joka kauan toimii harkitsematta ja esteettiseen

tunteeseen yhtyneenä luo _taiteen_. Sama maailmanjärki, sama

kosmillinen estetiikka, joka edeltäneistä eläinmuodoista on tuottanut

inhimillisen ruumiinrakenteen suhteet ja liikerytmin, kajahtelee

sisälle ihmissieluun taidettaluovana haluna ja kauneudentunteena,

ja perimmältään on taiteella alkuperänsä, elinjuurensa ja

mielijohteensa tässä, kaikkeudessa vaikuttavassa, voimassa. Kun n.s.

sisällysestetiikan eli aate-estetiikan isä, helleeniläinen ajattelija

Plato, sanoi, että kauneus on ikuisten aatteiden, jumalallisessa

järjessä elävien mallikuvien heijastusta, niin ei hänen käsityksensä

ole kaukana siitä, jonka tässä olen omanani ilmaissut.

Koska muotojaluova halu siis on inhimillisen luonteen oleellisia

aineksia, ilmeneekin se sangen aikaisin. Se on kai ollut olemassa

jo niissä ensimäisissä maan olennoissa, joita syystä voi sanoa

ihmisiksi. Se on ollut huvituksena, ilonlähteenä ja surunlääkkeenä

jo rotumme historian vanhimpina aikoina, jonne tutkijan onnistuu

tunkeutua. Kvartääriajan kivikaudelta on löydetty monta taiteellisen

halun todistetta: hirvensarvisia, hirvenmuotoisiksi veisteltyjä

tikarinpäitä, piirroksia aseissa ja työkaluissa, joissa on kuvattu

mammutteja, hirviä, härkiä, hevosia, kaloja. Ne ovat välistä tehdyt

hämmästyttävällä taiteellisella kyvyllä ja näppäryydellä, mikä

todistaa, että esineen luonteenomainen puoli on elävästi tajuttu, ja

että veistävä käsi on ollut hyvin harjaantunut.

Lapsen piirusteluhalussa tapaamme saman jalon vaiston alkuperäisimmässä

ilmenemismuodossaan. Se tulee esille tavallisesti kolmannen ja

viidennen ikävuoden välillä, joskus aikaisemminkin. Ranskalainen

sielutieteilijä, Bernard Perez, on ryhtynyt erikoisesti tutkimaan

lasten piirustuskokeita, jotka hyvin ansaitsevatkin sen huomion, mitä

hän on niille osoittanut.

Lapsi on piirtäjänä vaikutteellinen (impressionisti), käyttääksemme

nykyaikaista sanontatapaa. Ympäröivistä esineistä tekemistään

havainnoista ja niistä käsityksistä, joita lapsi itselleen luo näiden

huomioiden pohjalla, se erottaa kaikkein luonteenomaisimmat piirteet

muista, esittää ainoastaan edelliset ja jättää loput mielikuvituksen

täydennettäviksi, aivan vaikutteellisen menetelmän mukaan. Pysty

suorakaide, jossa on jotakin ulkonevaa nenänä, piste silmänä ja

suorakaiteen alla kaksi viivaa jalkoina -- siinä ihmisen muoto.

Vaakasuora suorakaide, jonka alla on neljä viivaa, esittää eläintä.

Ei kuitenkaan kestä kauan, ennenkuin nämä vaikutteelliset kokeet

huomataan riittämättömiksi ja suhteiden tajuaminen kehittyy, usein

niinkin nopeasti, että lapsi ei kykene luomaan toivomustensa mukaista

kuvaa, sellaista mikä sen sisäisessä näkemyksessä piilee, ja heittää

kynän pois tyytymättömänä itseensä. Tässä asettuu arvostelu luomishalun

rinnalle. Jos lapsen taidevaisto on voimakas, jatkaa hän ponnistelujaan

ja onnistuu yhä paremmin.

Eräällä asteella saattaa tapahtua, että lapsi koettaa peittää suhteiden

epätäydellisyyttä somistamalla piirtämänsä kuvion koristeilla, sulilla,

napeilla, kaulanauhoilla j.n.e., ja näitä koristeita se käsittelee

hyvin huolellisesti. Tälle asteelle pysähtyvät useat lapset, niinkuin

myös monien kansanheimojen esteettinen kehitys on siihen pysähtynyt.

Mutta toisissa kehittyvät aikaisin ja aivan hämmästyttävällä tavalla

ne ominaisuudet, jotka ovat välttämättömiä taiteilijalle: nopea ja

varma käsitys, yhtä varma tekotapa, pianpa tulee esille sielullisen

ilmeen, jopa ihanteellisuudenkin tunne. Tällaisista yrityksistä

on Kreikan taide lopulta saanut aikaan jumalankuvansa, joissa on

inhimillisen kauneuden mallikuvia pantu silmiemme eteen, ja renessanssi

luonut enkelien ja pyhimysten ympäröimät madonnansa, joiden näkeminen

hartauden hetkenä kohottaa meidät ylimaailmallisen sopusoinnun piiriin.

Mainitsin äsken Platon. Hän selitti kauneuden niin, että se kuvastelee

jumalallisen järjen ikuisia aatteita ja on kotoisin siitä maailmasta,

jonka aurinkona on hyvyys. Plato on aate-estetiikan luoja, jonka

etevimmät edustajat yhdeksännellätoista vuosisadalla ovat olleet

Hegel ja hänen oppilaansa Friedr. Theod. Vischer. Heidän jälkeensä on

syntynyt kokemusperäinen, kokeellinen estetiikka, erikoisesti kuuluisan

luonnontieteilijän Fechnerin vaikutuksen tuloksena. Päästäkseen

tieteelliseen tarkkuuteen ja selvyyteen täytyy esteettisen tutkimuksen

astua ja tunkeutua muille kuin filosofisten aatteiden aloille; se

tie, jota Fechner on koettanut raivata, on välttämätön ja johtaneekin

tarkoitettuun päämääräänsä, siis antamaan estetiikalle ja taiteen

teorialle varman pohjan kokemuksen alalla.

Huomattava on kuitenkin, että empiirikko Fechner tahtoessaan selittää

kauneuden olemuksen asettuu sellaiselle kannalle, joka ei ole kaukana

Platon mielipiteestä, antaen sille aatteellisen sisällön ja asettaen

sen, kuten Platokin, lähimpään yhteyteen hyvyyden kanssa.

Asian laita on niin, että aate- eli sisällysestetiikka, vaikka se ei

kykenekään antamaan oppijärjestelmälleen tarpeellista kokemusperäistä

pohjaa ja oppilauselmilleen vakuuttavaa todistelua, kuitenkin on

ja aina tulee olemaan välttämättömänä osana siinä tieteessä, joka

käsittelee kauneutta ja taidetta, sillä estetiikan ja taiteen juuria ei

voi irroittaa filosofisesta maailmankatsomuksesta, joka pyrkii näkemään

ne yhteydessään koko maailmantalouden kanssa.

II.

YLEISPÄTEVÄT ESTEETTISET ARVOSTELMAT.

Edellisessä luennossani koetin osoittaa, että ihmisen kauneudentajulla

ja taidetta luovalla vaistolla on, kuten hänen ajattelunsakin laeilla,

äärimmäinen perustansa siinä järjestävässä periaatteessa, jonka

olemassaolo tulee esille maailmankehityksessä.

Jos tämä pitää paikkansa, tulemme välttämättä seuraaviin

johtopäätöksiin: 1. On olioita tai ilmiöitä, joiden oma luonne on

sellainen, että katselijan täytyy arvostella niitä joko kauniiksi,

esteettisesti yhdentekeviksi tai rumiksi. 2. Ihmisten sisällinen

rakenne on välttämättä sellainen, etteivät he ainoastaan erota kaunista

ja rumaa, vaan myös sellainen, että he saattavat lausua yleispäteviä

arvostelmia tarkasteltujen esineiden esteettisestä laadusta.

Tässä on kuitenkin väärinkäsitys hyvin lähellä. Siitä, että

yleispätevät arvostelmat esineiden esteettisestä laadusta ovat

mahdollisia, ei näet seuraa, että joka ihmisen esteettinen

arvostelukyky olisi turvattu hairahduksilta, tai että etevinkään

taidetuomari joka tapauksessa olisi erehtymätön.

Selvitykseksi sopii ottaa vastaavanlainen esimerkki toiselta

alalta kuin esteettiseltä. Ei saata epäilläkään, että ihmisellä on

kyky lausua yleispäteviä arvostelmia lasku- ja mittausopillisista

kysymyksistä. Tästä ei seuraa, ettei sellaisia kysymyksiä ratkaistaessa

voisi erehtyä. Etevinkin matemaatikko voi hajamielisyyden tilassa

tehdä virheitä aivan yksinkertaisimmissa laskutoimituksissa,

esim. yhteenlaskussa. Mutta kukaan ei silti epäile sitä, että

yhteenlaskettavalla numerosarakkeella on tietty summansa, ja että

ihmisymmärryksen luonnon mukaista on se keksiä.

Puhtaasti loogillisenkin perustelun alalla ovat todisteluvirheet

mahdollisia eikä ollenkaan harvinaisia; emmekä kuitenkaan voi epäillä

ajatuslakien ja johtopäätösten yleispätevyyttä. Eräs todisteluvirhe,

nimeltä _quaternio terminorum_, lienee yhtä yleinen tieteellisissä

väittelyissä kuin virheelliset esteettiset lausunnot taidearvostelussa.

On taideteoksia, joihin nähden tuntee olevansa kuin pulassa. Mutta

pulia on logiikankin alalla, ja ne ovatkin alkujaan sieltä kotoisin.

Kretan saarella syntynyt ja asuva Epimenides väitti, että joka

kretalainen valehtelee, heti kun suunsa avaa. Tähän väitteeseen nähden

on pula siinä, että jos Epimenides, joka itse oli kretalainen, puhui

totta sanoessaan, että jokainen kretalainen valehtelee, heti kun suunsa

avaa, niin oli tämäkin totuus välttämättä valhetta.

Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että juuri esteettisten arvostelmien

alalla näyttää siltä kuin ei siellä olisi mitään sääntöä, mitään lakia,

joka voisi esiintyä yleispätevänä. Ovathan esteettiset arvostelmat

makutuomioita, ja muuan sananlasku, jonka tapaamme monen kansan

keskuudessa, sanoo, että jokaisella on oma makunsa. Joku Pekka näkee

maiseman tai kasvot tai maalauksen tai veistokuvan ja, tietämättä tai

kysymättä miksi, pitää esinettä miellyttävänä tai vastenmielisenä.

Juuri esteettisen tunteen luonteesta riippuu, että se toimii

ymmärryksen tai tietämyksen käskyittä saadessaan ulkoapäin jonkun

vaikutuksen, ja että se ilman edelläkäypää tietoista erittelyä herättää

arvostelman: tuo on kaunista tai ei ole kaunista. Pekka on siis täysin

oikeassa lausuessaan sellaisen arvostelman, vaikkei ilmaise sen syytä.

Hän lausuu siten vain sen totuuden, että _niin_ on tuo maisema, nuo

kasvot, tuo maalaus tai veistos vaikuttanut _häneen_. Mutta Pekalla

on ystävä, joka seisoo hänen vieressään katsellen samaa esinettä, ja

mikä miellyttää Pekkaa, se ei _hänessä_ herätä vaikutelmaa tai tuntuu

vain vastenmieliseltä. Hän ilmoittaa sen Pekalle. Sopiiko heidän nyt

ruveta väittelemään asiasta? Kenties he väittelevät, ja silloin saa

edeltäkäsin olla varma siitä, ettei väittely pääty sovintoon, sillä se

edellyttäisi, että Pekka voisi äkkiä saada ystävänsä tai tämä Pekan

tunne-elämän uuteen vireeseen.

Varsin yleinen kokemus todistaa, että sellaista tuskin voi tapahtua.

Vanha latinalainen sananlasku sanoo: _de gustibus non est disputandum_,

mausta ei saa väitellä. Sekin sananlasku on jokaisen huulilla, mikä

taas todistaa, kuinka yleinen on se kokemus, että makutuomiot puhuvat

toisiaan vastaan ja kuinka toivotonta on tai ainakin näyttää olevan

yrittää niitä väittelemällä sovittaa yhteen.

Kun Sokrates vaelsi Ateenan kaduilla -- enemmän kuin 2300 vuotta sitten

-- ja siellä, kuten kerrotaan, pysäytteli älykkään ja kauniin näköisiä

nuorukaisia tehdäkseen heidät oppilaikseen, kuljeskeli saman kaupungin

kaduilla eräs filosofi ja kaunopuheisuuden opettaja nimeltä Protagoras,

joka oli Sokratesta koko lailla vanhempi ja yhtä kuuluisa ja suosittu

kuin hänkin. Nämä molemmat ajattelijat olivat hyvin erilaisia. Yhdessä

seikassa he kuitenkin muistuttivat toisiaan: he olivat ensimäiset tai

ainakin ensimäisiä eurooppalaisia, jotka etsivät selvitystä elämän

hämärimpiin arvoituksiin ja tärkeimpiin kysymyksiin ei luonnosta

ympäriltämme, vaan ihmisluonteesta itsestään. Mutta sen sijaan, että

Sokrates haki ajatukselle ja toiminnalle kiinteitä tukikohtia, haki

jotakin pysyväistä niissä vaihteluissa, joiden alaisia me ja maailma

olemme, ja uskoi yleispäteviin totuuksiin, oli Protagoras heittänyt

sikseen kaiken sellaisen etsinnän ja tullut siihen johtopäätökseen,

että ainoa yleispätevä totuus on se, ettei mikään ole yleispätevää.

Luonto ympärillämme on ainaisessa muuttumistilassa, huomispäivä ei

koskaan ole eilisen kaltainen, kovinkin kallio on tänään illalla

rapautuneempi kuin aamulla. Kaikki ajautuu Herakleitoksen esittämän

maailmanvirran mukana, syntymisen, kukoistamisen, lakastumisen ja

kuolemisen ainaisessa toistumisessa. Ihmissielussa kohisee sama

maailmanvirta; ihminen muuttuu alinomaa. Nuorukainen on toinen kuin

lapsi, mies toinen kuin nuorukainen. Ja mikäli hän muuttuu, sikäli hän

katselee maailmaa toisin. Mitä on luonto? Mitä on maailma? Mitä se

itsessään on, sitä emme millään lailla voi tietää, sanoi Protagoras.

Tiedämme vain, millaiseksi sen aisteillamme havaitsemme ja sen

perusteella käsitämme, ja tämä käsitys taas näyttää olevan perin

erilainen, ei ainoastaan eri yksilöissä, vaan samassakin yksilössä eri

ikäkausina.

Protagoras esitti sen vuoksi tämän väitteen: Kukin on _oman_ maailmansa

mittapuu; miltä maailma hänestä _näyttää_, sellainen se hänelle

_onkin_. Mitään yleispätevää totuutta ei ole.

Siis Protagoraan kannalta ei myöskään ole esteettistä totuutta, ei

mitään yleispätevästi kaunista. Kaikkein vähimmin hän olisi mukautunut

tunnustamaan tätä, sillä jos mikään pistää silmään subjektiivisena

ja yksilöllisenä, niin sellaisia ovat tietysti makutuomiot.

Useimpien aikalaistemme ajatuksen pohjalla onkin epäilemättä vanhan

protagoralaisen mielipiteen tuntua, kun he lausuvat julki sen muuten

aivan oikean väitteen, että jokaisella on makunsa, ja lisäävät sen

suhteellisesti oikean väitteen, ettei mausta saa väitellä.

Kaikua useimpien ajatuksista esiintynee siis myös siinä, mitä tunnettu

ranskalainen esteetikko ja taidehistorioitsija _Taine_ lausuu teoksensa

"Taiteen filosofian" esipuheessa: "Ihmistöistä näyttää taideteos

satunnaisimmalta; tekeepä mieli luulla, että se syntyy sattumalta,

oikusta, mielivallasta, säännöttä ja tarkoituksetta. Luohan taiteilija

mielikuvituksensa tai makunsa mukaan, joka on persoonallista; kun

yleisö hyväksyy, mitä hän on tehnyt, riippuu se taas mausta, joka

vaihtelee ja muuttuu. Taiteilijan keksinnöt, yleisön tunnustus,

kaikki tuo on säännöistä vapaata ja näennäisesti yhtä irrallista ja

mielivaltaista kuin tuuli, josta ei tiedä, mistä se tulee ja minne se

menee."

Taine lisää kuitenkin: "Ja sittenkin on tällä kaikella, kuten

puhaltavalla tuulellakin, määrätyt ehtonsa ja varmat lakinsa. Tutkijan

asiana on ottaa näistä ehdoista ja laeista selkoa." Niin lausuu

ranskalainen taiteentuntija.

Asiaa arvostellessa on meidän ajallamme muuan etu, jota Protagoraan

aikana ei ollut. Meillä on _taidehistoria_, joka, vaikka siinä on

melkoisia aukkoja, osoittaa meille, kuinka inhimillinen kauneudentunne

ja taidetta luova vaisto ovat vaikuttaneet vuosituhansien kuluessa,

kivikauden ajoilta meidän päiviimme, kuinka ne ovat vaikuttaneet ei

ainoastaan eri vuosisatoina, vaan myöskin eri kansojen ja rotujen

keskuudessa, eri ilmanaloissa, erilaisten sivistysolojen vallitessa,

erilaisten aatesuuntien alaisina. Voimme havaita niiden toimintaa, ei

ainoastaan eri aikoina ja eri kansojen ja luokkien kesken, vaan myöskin

siinä, kuinka niitä on eri lailla sovellettu kauneuden kaikilla aloilla

ja taiteessa ja taideteollisuuden kaikilla haaroilla. Saamme havaita

sitä egyptiläisissä jumalien asunnoissa, kreikkalaisissa temppeleissä,

gootilaisten tuomiokirkkojen sisällä ja ulkopuolella, assyrialaisissa

kuninkaanpalatseissa, keskiaikaisissa läänityslinnoissa ja

germaanilaisissa maalaistaloissa, niissä väreissä ja väriyhdistelmissä,

joilla arjalaiset, seemiläiset, japanilaiset, kiinalaiset koristelivat

esineitään ja ilahuttivat silmäänsä.

Mikä on ylipäänsä tuloksena tästä eri aikoihin, kansoihin ja

sivistysasteisiin kohdistuvasta esteettistä toimintaa käsittelevästä

katsauksesta? Onkohan se muotojen ja värien sekamelska, loppumaton

eri mielipiteiden ja oikkujen leikki, jossa ei ole viittaustakaan

yhtenäisyyteen ja järjestykseen, ei jälkeäkään yleispätevien lakien

toiminnasta?

Ei suinkaan. Moninaisuus on suuri, vivahduksia on paljon, makusuunnat

toisistaan eriäviä; mutta myöskin voi havaita, että eri aikakaudet

voivat käsittää toisiaan; että 1800-luvun skandinaavit voivat nähdä

kauneutta niiden työkalujen ja aseiden koristeissa ja muodossa,

joita heidän pronssikaudella, 3000 vuotta sitten, eläneet esi-isänsä

valmistivat; että muuan Islannin poika, muinaisskandinaavisten

päälliköiden jälkeläinen, Thorwaldsen, on voinut täysin perehtyä ja

koko sielultaan eläytyä siihen taiteeseen, joka vietti riemujuhliaan

Perikleen aikana, Kreikan taivaan alla; että arjalainen, joka vaeltaa

Alhambran kupukaarien alla, voi täysin siemauksin nauttia seemiläisestä

taiteesta; että keltaisen rodun mies, japanilainen, jonka esi-isät

ovat vuosituhansia viettäneet Euroopasta riippumatonta kultuurielämää,

saattaa tutustuessaan eurooppalaiseen taiteeseemme ymmärtää sitä ja

lausua siitä huomattavia arvostelmia, kun taas kultuuristaan ylpeän

eurooppalaisen täytyy omasta puolestaan ihailla japanilaisten mestarien

nopeaa, sattuvaa, siroa muotojen käsittelyä ja tunnustaa, että hänellä

on siitä oppimista.

Makusuuntia on, kuten sanottu, monta, mutta ne kaikki väräjävät

määrättyjen, äärimmäisten rajojen välillä yhteisen akselin

ympärillä. Moninaisuus on suuri, mutta se säteilee yleisinhimillisen

kauneudentajun yhteisestä keskipisteestä.

Mitä syvemmälle tunkeudumme taidehistorialliseen tutkimukseen, sitä

varmemmin huomaamme tuon yhtenäisyyden moninaisuudessa. Huomaamme sen,

vaikka samalla kertaa tajuammekin, ettei mikään inhimillinen ole niin

herkkää, niin kaikilta suunnilta tuleville vaikutuksille altista kuin

sukukuntamme esteettinen tunne. Kuin haavanlehti tuulessa värisee sekin

jokaisessa historiallisessa henkäyksessä. Kuin sisäjärven pinta se

kuvastelee jokaista historian taivaankannen poikki kulkevaa pilveä.

Sadut ja tarut voivat melkein muuttumatta säilyä vuosisatoja;

uskonnollisilla käsityksillä on merkillinen vastustuskyky ajan

kuluttavaan voimaan nähden; samoin yhteiskunnallisillakin, niin että

vieläkin voi valtiollisissa käsityksissämme havaita ajatusten kaikua

germaaniselta muinaisajaltammekin, sellaisena kuin Tacitus sitä

kuvailee.

Kauneudenkin käsityksellä on tosin oma kiinteytensä, mutta sellaista

joustavaa lajia, joka antaa perään ajan käden kevyestikin painaltaessa.

Euroopan historiassa on tuskin sukupolveakaan kulkenut ohi painamatta

jotakin itselleen ominaista merkkiä taiteeseen. Kiinakin, jota pidetään

järjestelmällisen paikoillaan pysymisen edustajana, on nähnyt taiteensa

alalla makusuuntien seuraavan toisiaan.