Torpassa iltainen äskettäin oli syötynä. Vielä
Tähtehinä'i tilavall' oli pöydällä haarikko kaljaa,
Kyrsää vierillä sen, silakkaa, perunaa vatiloissa.
Ol' tupa kuumennettu ja paukkuen liekkuva hiilus
Hellettään jakoi rahvaallen suloisinta ja peitti
Laen savu-pilvihin niin, ett' orsilta tuskinpa nähdä
Voi pärehet sekä reen, mihin kuiveille niit' oli pantu.
Ylhäällen toki jäi savu, mut pimiän tämän alla
Valkaisi viel' useat päre-soitot toimia illan:
Annin, tuon emännän vireän, se kun vuodetta laitti
Yhtenä itselleen sekä miehelle arvokkahalle,
Tyttären, kun mustaa patoaan pesi liesikon eessä
Hiljakseen hyräten runoansa, ja riipeän poi'an,
Appeita kun ruuheen tiheään oven syrjällä mätti
Varsoilleen yhä lattiahan tömisytteleville.
Itse nyt isäntä'i hovin torppari, mielevä Pekka,
Nousi jo penkiltään, joll' uinuksissahan istui,
Pyyhkäsi haukottain tukan tuuhean otsaltansa,
Viimein pään yli oikoen käet puhui verkkahan sitte
Ruumiist' uupunehesta jo painaen hiipivän torkan.
Mielellään levännyt kyll' oisippa, kun koko päivän
Nietteissä kaalaten hirsiä ol' hovihin vetänynnä,
Jollei käskenyt ois Komisarjus, herra sen itse,
Huomis-aamuna torppariaan joka miestä jo varhain
Luokseen hirvien vuoks lähi-tienoilla ilma'uneiden.
Huolissaan jahillen varustaita jo nyt hänen täytyi
Pois uni armahinen jättää, väsyneenäki vaikka;
Riippuihan tyhjänä, täyttöä vaan odottain, eväskontti
Eikä nyt oivallinen tuo harvoin pettävä pyssy
Tahtonnakaan tulestaa, kun pii oli tylsynyt aivan.
Otti sen vaarnastaan varoten sekä pois tupen siirsi
Hylkeen-nahkahisen, joka piippua varjoi ja lukkoo;
Kiiltoa puun, nykyjään nyt mustatun, viel' ihaellen
Etsi jo piin toisen terävämmän sen kotelosta.
Vaan emännälleen myös sanoi mielevä Pekka nyt ynnä:
"Anni, tän'iltana on paras, että jo konttini täytät
Miehelle riittääkseen, joka metseä käy koko päivän.
Kaikki jo saa valmiiks, niin voit ihan huoleti maata;
Ain' uneton sivu-kumppani on työ laimille lyöty".
Mut hän vastasi nyt nuristen tuo toimeva Anni:
"En minä koskaan loppuvan näe sinun kiihkosi metsään.
Karhuko mieleltä oot, oma Pekkani, mielevä muuten,
Aina kun metsän riistoa vaan sekä jahtia mietit?
Ystävä järkevä, et kotimailla sä viihtyisi yhtään;
Polttava hiilikö on jalalles tuvan rauhaisa silta,
Kun yhä korpia vaan samota typö-tyhjissä töissä
Noin haluat? Täytyy tänähän toki jahtisi jäädä.
Kau'an jo varrottu veljeni jos, kuten uhkasi, tullee
Nyt talon jättäen sinne ja lapsuiset äidittömänsä,
Käypikö mun, kukon laulavan kanss' isännöivänä, yksin
Istuminen veli armastan' huvittaa koetellen?
Sun sitä tervehtää sopisi kotonas ja sen kanssa
Niin, kuten ainaki langokset, suosin pakinoida".
"Eipähän!" vastasi nyt hänellen taas mielevä Pekka,
"Eipähän! taiten-lausuva muor', mitä herrani käski,
Tehtävä on, jollei, kuten jahti, se mielehen oiskaan.
Mutta jos huomennakin tulisi sinun veljesi Matti,
Noh, hyvä! kestitä armastas, miten voit, parahittain,
Että se viihtyisi vaan tuvass' istuen, kunnekka joudun".
Hällen vastasi taas tuo taiten-lausuva Anni:
"Jos minä ees kerran näkisin sinun vaivasi palkan,
Silloin mä kiihkoas en niin ihmeeksen' panisikkaan;
Mut Komisarjusta'i kun kunnioitettua autoit
Päiväsi täyden ja hirviäkin parahan osan ammuit,
Illalla ain' iloiten palasit, jos vaan yhen vuodan
Sait yli sen, mitä muut, enimmän kun herrasi otti".
Nyt hänellen vastas' hymy-suin taas mielevä Pekka:
"Noh, hoh! taitava muor', näet, herrahan eestämme yksin
Vastaapi, jos käräjiin vie Vallesmanniki meidät.
Tarkkahan muista se myös, ett' on laki hirviä säästää
Pyssylle vaan Kuninkaan, kun maassa se liikkuupi joskus".
Vaieta ei voinut toki taiten-lausuva Anni,
Mut tasoitellessa vuodettaan sanoi taas hymy-huulin:
"Kyllä on huokea sakko, kun ei sitä vaadita koskaan;
Herroja käskettävän käräjiin, sano, milloinka näit sä?
Vieppäs voudille vaan kala-kimppusi tai joku lintu,
Katso, pyyttäkö nyt sua? 'Terve, naapuri, terve!'
Huutaa jo rappuiltaan kaukaa tuo arvoisa rouva,
Vie sinut huonehesen sekä korvahan kuiskaapi herran;
Tää sua käy heti kättelemään kysyen: 'mitä kuuluu?'
Siis mikä itsesi ois asiaa sovittaissa, kun sulla
Metsät on ansoja täynnä ja viel' oravan monen ammut?
Mut se nyt olkohon niin; rikas säätää, köyhän on täyttää".
Tuskinpa sen sanoneeks sai, kun lähitieltä jo kuului
Kulkujen helkkynä. Nyt heti kuuntelemaan kavahdettiin,
Ikkuna-lautoakin hätien lykättiin nähäksensä,
Kun pihall' äkkiä mies hevon korskuvan eessä jo seisoi.
Tuntematon ei ollunna tuo, sepä ol' Kurun Matti,
Annin lemmitty vel', jota myös odotettu jo oltiin.
Astuen höyryävään tupahan, kuten pörheä karhu,
Nyykkäsi hän hyvillään oven suussa ja reuhkalla pieksi
Pois lumen turkistaan sekä karvais-jalkinehistaan.
Mut isännän, emännän, pojan, tyttären nyt sylin häntä
Tervehtäissä jo uunilta'i sikiöt noki-naamat
Alkoivat tirkistellä ja kirkuen kiivetä maahan
Rinkelin saadakseen tuliaisiks tai palan juustoo.
Tervehdittyä näin heti saattipa Anni jo veljen
Istumahan peremmäks paikkaan, min viittasi hälle
Pöydän pääss' ylimmän, kuhun yhtyypi kulmassa penkit.
Istuiki tää ja kun sai tulen messinkikiskoisehensa
Koppahan vaan, koto-kasvuisiaan jopa lehtiä poltti
Vastaten mielellään, kun seikkoja nyt sisar urkki
Niin hänen lapsiensa sulojen, kuin viljavan konnun.
Pekka se kohdastaan taas korjaamaan meni varsaa,
Kiini ku ohjistaan tömisytteli ulkona tuolla.
Länget kulkuisineen käsivarrellansa ja luokki
Sai hän, mut nujuten, tupahan oron uljahan viimein.
Kau'anpa vaan pakinoiss' ei viipynnä taitava Anni,
Mut ukot itsekseen puhumaan vapahasti jo jättäin
Ruokoa veljelleen meni laittamahan parahinta.
Aukasi siis silatun, heleänpuna-maalisen arkun
Ruusuine varjona tummempineen, joka nurkassa loisti.
Toi esillen viinaa lasinsa puu-jalkaisen kanssa,
Pöydän katti ja vartaaltaan leivän murehimman
Mursi ja laitteli sen; tytär aitasta'i kävi voita,
Lihaa, juomoa iltahiseks enon armahimmansa.
Aatria noin reilaan pian joutui, kun toimeva Anni
Ruu'at valmiina, näet, erikseen oli ennen jo pannut
Veljelleen hyvikkeeks sekä näyttääkseen tavaroitaan.
Tää lasin tyhjensi kohta ja herkkuja söi ilo-mielin.
Ei unohuttannakaan toki taitava Annipa siitä
Juttuansa jatkaa, kuhun tuon oli jättänyt äsken,
Mut Kurun Mattia taas puhuttel' täten lausuen kohta:
"Kyllä se miehelle vaikea lie noin yksinnä johtaa
Työt niin ulkona, kuin tupa-toimet vieläpä muutkin,
Varsinkin talo jos, kuten sun, iso on sekä vauras.
Onhan nähtävä myös, miten uhkeakin hepo mäessä
Uupuupi, kun kuormaa kulettaa jykeämpätä yksin.
Mutta kun aisast' auttaen käy sen johtaja ynnä
Vaatien vaan sanoin lempehin, niin molemmat ne jo mäelle
Pääsevät helpommin; samoin miehenki on keveämpi,
Vaimo kun armas seurana on kuormaa vetäessään".
Vastasi taas hällen Kurun riipeä Matti ja lausui:
"Onko se ihme siis, jos harvoin saan kyläellä?
Niin on laitani, näet, niin oon koti-huolissa kiini,
Kuin katiskaan moni-koppeliseen tuo suljettu hauki;
Sieltä se päästäkseen mihin kulmaan suikerteleekin,
Esteitä aina on eessä ja turhaan vaan sapikoipi.
Metsiä, maita jo hoitanut oon, kuten ainaki maamies,
Mut isännöivänä vaan, nyt täytyypi myös emännöidä.
Tuskinpa siitä on vuos', kuin kuoli jo vaimoni armas:
Raskaampi on toki tuo ollut, kuin entiset yhteen.
Jos menin kyntämähän, jos painavan ohrani kylvöön,
Tai jos heinäni hyöstyvän taas tekohon mua aika
Kutsui ja korjuusen rukihin hyvin kellertyneeni,
Pii'at ja lapset pirttihin jäi valtaan omahansa;
Tai jos pistime taas tupahan, heti karkasi toimi
Vainio-töistäni pois sekä muistuttamattomat rengit
Istui jo jouten ristissä käet leväten makiasti.
Raskahin lapsia oil toki kuulla, kun vanhempi huusi
Äitiä, nuorempi taas yhä rinnoilla outojen itki".
Mielin herkkenevin nyt vastasi taitava Anni:
"Tyhmäks sun nimitän, jos noin ikä-vuotesi parhaat
Huolissa vaan kulutat, kuu voit ilon nauttia vielä.
Vaimo jo siis ota taitava taas, joka uskollisesti
Voi taloas hoitaa, huvittain sua yötä ja päivää;
Kohta kun myös tavannet, varoisin, tähän taipuvan neidon".
Ruu'alla viel' ollen nyt vastasi riipeä Matti:
"Niin se on, armaani, mut, vaikk' etsinnä oon nuremielin
Naisien joukossa, en viel' oo sopivaa tavannunna.
Usein aattelin näin: otan nuorenko vai iäkkäämmän?
Kenties saat va'amman i'ältänsä jo eistynehestä;
Kietoopihan joka vierevä vuos' pikaluontoa paulaan,
Niinkuin kärpäisen laimasevaan lankaan hämähäkki;
Vaan ei antaisi tuo minullen, mitä nuorempi voisi,
Riemua rakkauden sekä poskien loistoa, joita
Virkeä mies tavoittaa toki parhaana antina naisen.
Jos taas, katsoen vaan hupaisaan, otan hilpeän, nuoren,
Pelkään, että se löis laimin minun lasteni holhon,
Taikka, jos itselleen myös sais rehevät pojat, oisi
Niille vitsana, jotka sen ei levänneet sydämellä.
Siksi mä viivynkin valintoo tätä peljäten aina".
"Hei toki!" joutuen nyt tähän vastasi taitava Anni,
"Miettiä, arvella vaan, sepä aina on mielehen miesten.
Ei ruveta mihinkään, joll'ei edes taas ajatella,
Kunnekka, peljästyin vaan luultuja vaaroja, niinpä
Siekaellaan usehin, etu että jo pääseepi käestä.
Ei ole huikkuva aina, mit'ei vakauttamia vuodet,
Ei vakainen sekähän, oloaan mik' on nauttinna kau'an.
Maallis-muodoissa, näet, jalo luontoki tuo moninaista,
Niin eri-laatuja luontehiden myös ihmisienkin.
Katso kasvia vaan kevähän, miten rannalla hiljaa
Juurtuu ja puhkee se, kun puro taas sata-vuotinen syöksyy
Raivona sen sivut'e kohinallahan täyttäen seudut.
Siis, veli Matti, se neitonen nai, heti jonka ma neuvon!
Jos kysyt ikää, niin kah'eksan toist' onpi se vuotta,
Ruumihin jos uheuutta ja poskien ruusuja, kyllä
Etsiä saat kau'an, sen vertoa kunnekka löydät;
Luonnetta jos, niin säyseä on se ja lapsena puutteen
Neuvoma kiittäen ottamahan vastaan hyvän kaiken.
Onnen päiviä viettää se nyt hoviss' uhkehimmassa
Piikana piikojen joukossa, mut etevimpänä kaikkein.
Hälle ne kankaistaan huolenpidon uskoopi vallat,
Hällen ruokien puuhan ja hoidonpa viel' avahinten,
Niillen että sen arvelisit olevan oman lapsen".
Puheesen tähän puuttuen nyt sanoi mielevä Pekka,
Kärkkäänä päättämähän, mitä taitava vaimo jo alkoi:
"Varmaan mielessä sulla nyt on Sakarin sulo Hedda,
Parhaittain hänehen kun kiitokses sopivatkin.
Lapsuuden tämä vaivoistaan on koitunna, niinkuin
Siemen ehkiä, jos se on laihemmassaki maassa,
Voimin varttuupi kasvaimeks hyvä-toivehiseksi.
Ei, kuten tää, kenkään sopine Matillen ja jo varmaan.
Kun hänen vaan näkisi, heti rehtevä tuo rupeaisi
Tuumahan sormuksen sekä kihlojen kiirehimmittäin.
Neiti täm' on miesten, näet, häilyvä-silmille, niinkuin
Pihlaja marjahinen, rastaat joka viettääpi luokseen;
Hilppaina laukuelee nämä siivillään kepehillä,
Kunnekka äkkiä puun punavan näkyviinsä jo saavat.
Kohta ne naurahtaa iloissansa ja kiitääpi kilpaa
Maltitta pyrkien aartehistoon rehevimpien terttuin.
Sitten riippuu ne siinä ja sietääpä keppien heittoo,
Ennenkuin pakenee, jos marjoja tahtoisi muutkin.
Siis minä neuvon sen, joka ansaitsee hyvän, oitis
Neitoa miellyttämään, ett'ei sitä toinen jo veisi;
Riennä sen tähen vaan hovihin, hyvä nääläni, kohta".
Vastasi taas hänellen Kurun riipeä Matti ja lausui:
"Ois hupaisaa nähäksen' tuo niin hyvä-kuuluinen tyttö,
Syytä kun vaan saisin tähän rohkeahan yritykseen;
Ei, näet, mieleeni oo kosijaks heti kohta jo luultaa".
Mut sulo-huulin vaan hymyi sangen mielevä Pekka
Nyt hyvillään ehoituksestaan, näin jatkaen vielä:
"On tähänkin hyvä neuvo, kun juur' olohon nykyiseemme
Toivosi luontuupi, kuin kuosiin kuvikkaisehen juusto.
Herrani käskyst' aamulla, näet, läh'en hirvien hiihtoon,
Silloin sä, ottaen mun tuon pyssyni, käyt ravakasti
Myötä ja noin joudut välehen hovihin varakkaasen.
Mutta kun, astuttuas tupahan, kokountuupi muutkin,
Ääneti haet ylös silmälläs tuon herttaisen Heddan.
Kohta sen ilmoittaa jalo varsi ja poskien loiste,
Joukost' että sä tunnet sen sadan vaikkapa pii'an.
Mieleesi jos se nyt on, joka, luulen ma, käy totehenkin,
Voit tytön kanss' sanan leikkisän tai vähin tuttavan vaihtaa;
Sitten taas jahillas tarkkaan asian tämän mietit,
Josko se luonteva on, ja kun aikeesi lie sitä saada,
Niin minä, jos haluat, puhemiehekses rupean taas".
Oivahan mielistyi ehoituksehen Matti, ja nousten
Ruu'alta, nautittuansa jo kestaus-lahjoja kyllin,
Kiitti hän viimehiseks syleten sisartaan sekä lankoo.
Mut erittäin hyvillään oli nyt toki taitava Anni,
Sen hyvän-suontoisa neuvo kun myös oli mielehen miesten;
Laittiki siis evähät hyvin sukkelahan molemmille.
Mutta kun nyt runsaan ravinnon oli säälinnä konttiin,
Riippumahan jykeämpänä sen tukevaan pani naulaan,
Joutuen veljelleen tekemään yö-vuodetta vielä.
Olkia puistettuaan tilan välkeän laitteli niille
Näppärähän lakanat sekä tyynyn höyhenisensä,
Tuodessa tyttären uljaasti tähän lämpimän ryijyn
Vanhojen morsius-vuotehellen kudotun ajallansa,
Anni, sä taitava muor', jopa muuttunna siit' olit aivoin,
Kuin sulo-vihkimävuodettas tämä ryijysi peitti.
Otsasi kurttuinen ol' jo ja turvonna vartesi norja;
Mut sama viel' oli ryijy ja villassa sen helevästi
Loist' alati sini-, musta- ja valko- ja ruskea kuosit;
Peitteeks sen levitit nyt veljelles upeaksi.
Mut sen jälkehen kun levollen teki mieli jo kaikkein,
Sammuksiin pärehet pani nyt ne ja raukeat uskoi
Ruumihit yön kätehen unen helmassa taas viretäkseen.