JOHN GRIER HOME,
Perjantaina.
_Paras Vihollinen!_
Täällä minä olen köytettynä mastoon sillä aikaa kuin te liehutte
pitkin maaseutua huvitellen mielisairaitten kanssa. Ja minä
kun juuri luulin kauniisti parantaneeni teidät sairaalloisesta
harrastuksestanne hermotautisiin! Se on suuri pettymys. Te olitte
viime aikoina jo melkein inhimillinen.
Saanko kysyä kuinka kauan aiotte viipyä poissa? Saitte luvan kahdeksi
päiväksi ja olette jo viipynyt neljä. Charlie Martin putosi eilen
kirsikkapuusta ja sai päänsä puhki, ja meidän oli pakko kutsua
tänne vieras lääkäri. Viisi pistoa. Potilas voi hyvin. Mutta me
emme tahtoisi olla riippuvaisia vieraasta. En puhuisi sanaakaan jos
olisitte poissa laillisesta syystä, mutta te tiedätte varsin hyvin
että kun viikon ajan olette seurustellut raskasmielisten kanssa,
tulette kotiin niin hirveän synkkyyden tilassa, kuolemaan saakka
varmana että ihmiskunta menee päin hongikkoon, ja minun niskoilleni
lankee raskas urakka saada teidät taas säädyllisen hilpeäksi.
Jättäkää mielisairaat harhojensa valtaan ja palatkaa John Grier
Homeen, joka tarvitsee teitä.
Nöyrin palvelijanne,
toivoen parastanne
S. McB.
P.S. Ettekö ihaile runollista loppua? Se on lainattu Robert
Burnsiltä, jonka teoksia uutterasti luen ollakseni kohtelias eräälle
skotlantilaiselle ystävälleni.
Heinäkuun 6 p.
_Rakas Judy!_
Tohtori poika se vielä on poissa. Ei sanaakaan; hävinnyt avaruuteen
vain. En tiedä aikooko hän palata koskaan, mutta me näytämme tulevan
mainiosti toimeen ilman häntä.
Söin eilen päiväateriaa noiden kahden kiltin neidin luona, jotka
ovat ottaneet Naskalimme sydämelleen. Nuori mies näytti hyvin
kotiutuneelta. Hän otti minua kädestä ja tuli näyttämään puutarhaa
kuin isäntä ainakin, lahjoittaen minulle valitsemani sinikellon.
Päiväaterialla englantilainen hovimestari nosti hänet tuoliin ja
sitoi hänen leukalappunsa yhtä hienosti kuin jos olisi palvellut
täysiveristä prinssiä. Hovimestari on hiljan tullut Durhamin earlin
talosta, Naskali eräästä kellarista Houston-kadun varrella. Se oli
hyvin ylentävä näky.
Emäntäni kestitsivät minua perästäpäin otteilla pöytäkeskusteluistaan
kahden viime viikon aikana (ihmettelen ettei hovimestari ole
pyytänyt eroa; hän näytti kunnianarvoiselta mieheltä). Jollei tästä
mitään muuta tulisikaan, on Naskali ainakin varustanut heidät
hullunkurisilla jutuilla heidän loppuiäkseen. Vieläpä toinen
heistä ajattelee kirjoittaa kirjan. "Ainakin", sanoi hän pyyhkien
hysteerisiä kyyneliä silmistään, "olemme eläneet".
Hon. Cy pistäytyi luonamme 6.30 eilen illalla ja tapasi minut
iltapuvussa, lähdössä päivällisille Mrs. Livermooren taloon. Hän
huomautti lempeästi että Mrs. Lippett ei pyrkinyt olemaan mikään
seuraelämän johtaja, vaan säästi tarmonsa työhön. Sinä tiedät
että minä en ole kostonhimoinen, mutta en koskaan voi nähdä tuota
miestä toivomatta että hän olisi ankkalammikon pohjassa tukevasti
ankkuroituna kallioon. Muuten hän nousisi pinnalle ja kelluisi.
Singapore tervehtii sinua kunnioittaen ja on hyvin iloinen kun
et voi nähdä sitä sellaisena miltä se nyt näyttää. Häpeällinen
onnettomuus on turmellut sen kauneuden. Joku paha lapsi -- ja
minä en usko että se on poika -- on kerinnyt tuon elukkaparan
turkin aivan pilkulliseksi, niin että se nyt muistuttaa koinsyömää
shakkilautaa. Kukaan ei voi aavistaa kuka sen on tehnyt. Sadie Kate
on hyvin kärkäs käyttämään saksia, mutta hän on myöskin kärkäs
olemaan muualla! Sinä aikana jolloin leikkaaminen otaksuttavasti
tapahtui, istui Sadie Kate tuolilla kouluhuoneen nurkassa kasvot
seinään päin, niinkuin 28 lasta voi todistaa. Oli miten oli, Sadie
Katen jokapäiväiseksi velvollisuudeksi on tullut noiden pilkkujen
hoitaminen hiusvoiteellasi.
Olen, kuten tavallista,
SALLIE.
P.S. Tämä on uusin muotokuva Hon. Cy'sta, piirretty luonnon mukaan.
Mies on eräissä suhteissa kiehtova puhuja: hän tekee eleitä nenällään.
Torstai-iltana.
_Rakas Judy!_
Sandy on tullut takaisin kymmenpäiväisen poissaolon jälkeen -- ei
mitään selitystä -- ja vaipunut syvään raskasmielisyyteen. Hän ei
siedä ystävällisiä ponnistuksiamme saada hänet vähän paremmalle
tuulelle eikä tahdo olla missään tekemisissä meidän kenenkään kanssa
paitsi Allegra-vauvan. Hän otti tytön taloonsa illalliselle tänä
iltana eikä tuonut häntä takaisin ennen puolta kahdeksaa, mikä on
aivan sopimaton hetki kolmivuotiaalle nuorelle naiselle. En tiedä
mitä tehdä tohtorillemme, hän tulee käsittämättömämmäksi päivä
päivältä.
Mutta Percy taas, hän on avomielinen, luottavainen nuori mies. Hän
on juuri ollut päivällisillä luonani (hän on hyvin täsmällinen
kaikissa seura-asioissa), ja koko keskustelumme oli omistettu
detroitilaiselle tytölle. Percy on yksin ja tahtoo puhua hänestä, ja
voi kuinka ihmeellisiä hän kertoo! Toivon että Miss Detroit on kaiken
tämän kauniin hellyyden arvoinen, mutta minua pelottaa. Percy otti
liivinsä sisimmistä kätköistä nahkakotelon ja käärien kunnioittavasti
auki kaksinkertaisen hopeapaperin näytti minulle viheliäisen
pienen olennon valokuvan -- pelkkää silmää ja korvarengasta ja
hiuskiehkuraa. Koetin parhaani mukaan näyttää onnittelevalta, mutta
sydämeni sulkeutui säälistä poika paran tulevaisuutta kohtaan.
Eikö ole hullua että hauskimmat miehet usein valitsevat pahimmat
vaimot, ja hauskimmat naiset pahimmat miehet? Otaksun että juuri
heidän hauskuutensa tekee heidät sokeiksi ja epäluulottomiksi.
Tiedätkö, mielenkiintoisin harrastus maailmassa on tutkia luonteita.
Luulen että minut oli aiottu kirjailijaksi, ihmiset niin pitävät
minua lumoissaan -- kunnes tunnen heidät läpi. Percy ja tohtori
ovat mitä viehättävin vastakohta. Voit joka hetki tarkalleen tietää
mitä tuo miellyttävä nuori mies ajattelee; hän on kirjoitettu
kuin aapiskirja suurin kirjaimin ja yksitavuisin sanoin. Mutta
tohtori! Hän voisi yhtä hyvin olla kirjoitettu kiinankielellä
mitä luettavuuteen tulee. Kuulee puhuttavan ihmisistä, joilla on
kaksoisluonne; hyvä, Sandyllä on kolminkertainen. Tavallisesti hän on
tieteellinen ja kova kuin graniitti, mutta silloin tällöin epäilen
että hän onkin kerrassaan tunteellinen ihminen virallisen kuorensa
alla. Päiväkausia yhteen menoon hän saattaa olla kärsivällinen ja
kiltti ja avulias, ja minä alan pitää hänestä, mutta sitten ilman
mitään varoitusta kesytön raju mies puhkeaa esiin hänen sisimmistä
syvyyksistään, ja -- oi taivas! olento on mahdoton. Epäilen aina että
hän joskus entisyydessä on kärsinyt kauhean kolauksen ja että hän
vielä hautoo sen muistoa. Koko ajan kun hän puhuu, on toisella se
epämukava tunne että hän jossain mielensä takasopukoissa ajattelee
jotakin muuta. Mutta tämä on ehkä vain minun romanttinen tulkintani
tavattoman pahasta sisusta. Joka tapauksessa hän panee ihmisen
ymmälle.
Olemme koko viikon odottaneet kaunista tuulista iltapäivää,
ja nyt se on tullut. Lapseni saavat iloita "leijapäivästä" --
lehtinen Jaappania. Kaikki kylliksi suuret pojat ja suurin osa
tyttöjä ovat hajaantuneina yli "Knowltopin" (se on tuo korkea,
kallioinen lammaslaidun, joka yhtyy maihimme idässä) ja lennättävät
omiatekemiään paperileijoja.
Minulla oli kauhea työ luvan maanittelemisessa äreältä vanhalta
herralta, joka omistaa tilan. Hän ei pidä orpolapsista, sanoo hän,
ja jos hän kerran antaa niille jalansijan maillansa, tulee niistä
ikuinen vitsaus. Kun kuulee hänen puhuvan, luulisi että orpolapset
ovat vaarallinen laji kovakuoriaisia.
Mutta puolen tunnin suostuttelun jälkeen hän muristen luovutti
lammaslaitumensa kahdeksi tunniksi sillä ehdolla ettemme jalallamme
astu lehmälaitumelle aidan toisella puolella ja lähdemme kotiin
heti kun aikamme on täysi. Lehmälaitumensa pyhyyden turvaksi on Mr.
Knowltop lähettänyt puutarhurinsa ja autonkuljettajansa ja kaksi
tallipoikaa vartioimaan sen rajoja niin kauan kun leijaleikkiä
kestää. Lapset ovat siellä vielä, ja heille on ihmeellinen seikkailu
juosta noilla tuulisilla kukkuloilla ja takertua toistensa
leijanyöreihin. Kun he tulevat hengästyneinä kotiin, odottaa heitä
yllätys piparkakkujen ja marjamehun muodossa.
Nuo säälittävät pikku vesat vanhoine kasvoineen! On vaikea tehtävä
saada ne nuoriksi, mutta minä uskon suorittavani sen. Ja on todella
hauskaa tehdä jotakin positiivista hyvän vuoksi tässä maailmassa.
Jollen kovasti taistele vastaan, toteutuu aikomuksesi tehdä minusta
hyödyllinen ihminen. Worcesterin seuraelämän kiihoittimet tuntuvat
minusta aika laimeilta verrattuina siihen anastavaan mielenkiintoon,
jonka aiheuttaa 113 elävää, lämmintä, kiemurtelevaa pikku orpoa.
Rakkahin tervehdys!
SALLIE.
P.S. Minä luulen, ollakseni täsmällinen, että tänä iltapäivänä
omistan 107 lasta.
_Rakas Judy!_
Koska nyt on sunnuntai ja kaunis kukkiva päivä, ja lämmin tuuli
puhaltaa, istuin ikkunassa, polvillani avoinna _Hermoston terveys_
(Sandyn viimeisin ravinnonlisä henkeni tarpeisiin) ja katseeni
maisemassa ulkona. "Taivaan kiitos", ajattelin, "että tämä laitos on
sijoitettu niin vallitsevaksi että ainakin voimme katsella ulos yli
rautamuurin, joka sulkee meidät sisäänsä."
Tunsin itseni hyvin häkkiinsuljetuksi ja vangituksi ja orvoksi,
ja päätin että oma hermostoni vaatii raitista ilmaa ja liikuntoa
ja seikkailua. Suoraan edessäni oli tuon tien valkea nauha, joka
sukeltaa laaksoon ja nousee kukkuloille toisella puolella. Aina
tulostani saakka olen ikävöinyt seurata sitä huipuille ja nähdä mitä
on noiden kukkulain takana. Judy parka! Lyön vetoa että sama kaipaus
täytti sinun lapsuutesi. Jos joku minun pikku tipusistani joskus
seisoo ikkunan ääressä ja katsoo laakson yli kukkuloille ja kysyy:
"Mitä niiden takana on?" soitan heti autoasemalle.
Mutta tänään kaikki tipuni hurskaasti hoitivat pieniä sielujaan
ja minä yksin vaelsin kaipuu sydämessä. Vaihdoin silkkisen
sunnuntaipukuni kotikutoiseen ja suunnittelin sillävälin keinoa miten
päästä noiden kukkulain huipulle.
Sitten menin puhelimeen ja pyysin julkeasti 505.
"Hyvää iltapäivää, Mrs. McGurk", sanoin hyvin lempeästi. "Saanko
puhutella tohtori MacRae'ta?"
"Odottakaa", vastasi hän hyvin lyhyesti.
"Ehtoopäivää, tohtori", sanoin minä. "Sattuuko teillä olemaan mitään
kuolevia potilaita, jotka asuvat tuolla kukkulain huipulla?"
"Ei ole, Jumalan kiitos."
"Sepä vahinko", sanoin minä pettyneenä. "Ja mitä itse teette tänään?"
"Minä luen _Lajien syntyä."_
"Sulkekaa se kirja, ei se sovi sunnuntaina. Ja sanokaa nyt, onko
autonne voiteessa ja valmis lähtemään?"
"Se on käytettävänänne. Tahdotteko että vien muutamia orpoja
ajelulle?"
"Vain yhden, joka potee hermostusta. Se on saanut päähänsä että sen
pitää päästä kukkulain huipulle."
"Autoni on suuri kiipeäjä. Neljännestunnissa --"
"Odottakaa!" sanoin minä. "Ottakaa mukaanne paistinpannu, joka on
sopivan kokoinen kahdelle hengelle. Minun keittiössäni ei ole mitään
pienempää kuin kärrynpyörä. Ja kysykää Mrs. McGurkilta voitteko olla
poissa illalliselta."
Sitten minä pakkasin koriin kappaleen silavaa ja muutamia munia ja
sämpylöitä ja piparkakkuja ja kuumaa kahvia termospullossa, ja odotin
portailla, kun Sandy hurautti näkyviin autoineen ja paistinpannuineen.
Meillä oli todellakin hauska seikkailu, ja hän iloitsi karkaamisen
tunteesta ihan yhtä paljon kuin minä. En kertaakaan antanut hänen
mainita mielenvikaisuutta. Panin hänen katsomaan avaroita niittyjä
ja tasalatvaisten pajujen viivaa, jonka takana kukkulat aaltoilivat,
ja hengittämään ilmaa ja kuuntelemaan varisten vaakumista ja
lehmänkellojen kalkatusta ja joen solinaa. Ja me puhelimme -- oi,
miljoonista asioista, jotka ovat kaukana orpokodistamme. Panin hänet
heittämään pois sen ajatuksen että hän on tiedemies ja kuvittelemaan
olevansa poika. Tuskin sitä uskoisi, mutta hän onnistui --- enemmän
tai vähemmän. Hän todellakin teki yhden tai pari oikein poikamaista
kepposta. Sandy ei ole vielä neljääkymmentä, ja hyvänen aika, onhan
se liian varhaista täysikasvuisuutta!
Me leiriydyimme jyrkänteelle, joka hallitsi näköalaa, kokosimme
risuja, teimme tulen ja laitoimme maailman _hauskimman_ illallisen
-- joku palanut risu oli räiskähtänyt paistettuihin muniin, mutta
hiilet ovat terveellisiä. Sitten kun Sandy oli polttanut piippunsa
ja "aurinko laski tavanmukaiseen länteensä", me kokosimme tavarat ja
palasimme kotiin.
Hän sanoo että se oli hauskin iltapäivä mitä hänellä vuosikausiin on
ollut, poloinen harhaanviety tieteen mies, ja minä uskonkin että se
on totta. Hänen oliivinvihreä kotinsa on niin epäkodikas ja kolkko
ja innostamaton etten ihmettele jos hän hukuttaa huolensa kirjoihin.
Niin pian kuin löydän hauskan, kodikkaan emännöitsijän, joka on
valmis astumaan toimeen, aion ruveta vehkeilemään Maggie McGurkia
vastaan, vaikka aavistankin että häntä on vielä vaikeampi saada
nostamaan ankkurinsa kuin Sterryä.
Ole hyvä äläkä vedä sitä johtopäätöstä että alan sopimattomasti
kiinnittää mieltäni pahantuuliseen tohtoriimme, sillä niin ei ole.
Asia on vain se että hän viettää niin ilotonta elämää että väliin
tahtoisin taputtaa häntä päähän ja pyytää häntä vähän reipastumaan;
maailma on täynnä päivänpaistetta ja osa siitä on häntäkin varten;
aivan samoin kuin tahtoisin lohduttaa sataa ja seitsemää orpoani,
niin paljon eikä enempää.
Olen varma että minulla oli joku oikea uutinen kerrottavana, mutta se
on täydellisesti kadonnut päästäni. Raittiin ilman suhina on tehnyt
minut uniseksi. Kello on puoli kymmenen, ja toivotan sinulle hyvää
yötä.