Aavistaen että tämä ylimysmielinen kartanoympäristö voi sisältää
arvokasta ravintoa orpokodillemme, olen viime aikoina liikkunut kylän
seurapiireissä, ja eräillä aamiaiskutsuilla eilen kaivoin esiin
kauniin ja ihastuttavan lesken, joka käyttää miellyttäviä, väljiä
pukuja, jotka hän piirtää itse. Hän uskoi minulle, että hänestä olisi
ollut kovin hauskaa ruveta ompelijaksi, jos hän vain olisi syntynyt
neula suussa eikä kultalusikka. Hän sanoo ettei hän koskaan voi nähdä
kaunista, huonosti puettua tyttöä ilman että tekisi mieli ottaa häntä
kädestä ja pukea hänet uudelleen. Oletko koskaan kuullut mitään
niin verrattoman sopivaa? Niin pian kun hän avasi huulensa, oli hän
merkitty ihminen.
"Voin näyttää teille 59 huonosti puettua tyttöä", sanoin minä
hänelle, "ja te saatte nyt luvan tulla kanssani ja suunnitella heille
uudet puvut ja tehdä heistä kauniita."
Hän vastusteli, mutta turhaan. Minä talutin hänet autolle, työnsin
sisään ja mumisin "John Grier Home" kuljettajalle. Ensimäinen
asukas, joka osui silmiimme, oli Sadie Kate, joka arvatenkin
oli juuri taputellut nekkuruukkua; ja loukkaava näky hän oli
esteettis-mieliselle ihmiselle. Tahmeuden lisäksi oli toinen sukka
syltyssä, esiliina napitettu ristiin ja toinen lettinauha hukassa.
Mutta -- kuten aina -- täysin huoletonna hän irvisti meille iloiset
tervetuliaiset ja tarjosi vieraalle rouvalle tahmean käpälän.
"No", sanoin minä voitonriemuisena, "nyt näette kuinka kipeästi
tarvitsemme teitä. Mitä voitte tehdä jotta Sadie Katestä tulee
kaunis?" "Peskää hänet", sanoi Mrs. Livermoore.
Sadie Kate marssitettiin minun kylpyhuoneeseeni. Kun hankaaminen oli
päättynyt ja tukka kiristetty lettiin ja sukka palautettu säädyllisen
korkealle, toin hänet uuteen tarkastukseen -- hän oli nyt täysin
normaali pieni orpo. Mrs. Livermoore käänteli häntä puoleen ja
toiseen ja tutki häntä kauan ja vakavasti.
Sadie Kate on luonnostaan kaunotar, villi, tumma, mustalaismainen
pikku velho; hän on kuin tuoreeltaan tuotu Connemaran tuulisilta
nummilta. Mutta voi, me olemme onnistuneet ryöstämään hänen
synnynnäisen oikeutensa tällä kauhealla laitos-univormulla!
Katseltuaan ääneti viisi minuuttia Mrs. Livermoore nosti silmänsä
minuun.
"Kyllä, rakas ystävä, te tarvitsette minua."
Ja me laadimme suunnitelmat siinä paikassa. Hän asettuu johtamaan
PUKU-komiteaamme. Hän valitsee avukseen kolme ystävää, ja he ja kaksi
tusinaa parasta ompelijaa tyttöjemme joukosta ja käsityönopettajamme
ja viisi ompelukonetta ryhtyvät muuttamaan tämän laitoksen ulkoasua.
Ja armeliaisuus on kokonaan meidän puolellamme. Me annamme Mrs.
Livermoorelle sen ammatin, jonka Sallimus ryösti häneltä. Eikö ollut
mainiota että löysin hänet? Heräsin tänään aamun koitteessa ja
pöyhistelin!
Paljon muita uutisia -- voisin siirtyä seuraavaan jaksoon -- mutta
aion lähettää tämän kirjeen Mr. Witherspoonin mukana, joka -- hyvin
korkeassa kauluksessa ja iltapuvuista mustimmassa -- on lähdössä
maalaisklubin latotanssiaisiin. Käskin häntä ottamaan mukaansa
hauskimman tytön, jonka kanssa hän tanssii, ja tuomaan hänet
satujenkertojaksi lapsillemme.
Eikö ole kauheata mikä laskeva ihminen minusta on tulossa? Koko ajan
kun puhun jonkun kanssa, ajattelen: "Mitä hyötyä voi sinusta olla
orpokodilleni?"
On vakavasti pelättävissä että nykyinen johtajatar niin innostuu
hommaansa ettei tahdo koskaan erota. Kuvittelen häntä väliin
valkotukkaisena vanhana naisena, jota rullatuolissa kuljetetaan
ympäri rakennusta, mutta joka vielä itsepintaisesti johtaa neljättä
sukupolveaan orpoja.
_Päästä_ hänet pois sitä ennen!
Sinun
SALLIE.
Perjantaina.
_Rakas Judy!_
Eilen aamulla, ilman pienintäkään varoitusta, pysähtyivät aseman
vuokravaunut ovellemme ja viskasivat portaille kaksi miestä, kaksi
pientä poikaa, tyttölapsen, keinuhevosen ja Teddykarhun ja ajoivat
sitten pois.
Miehet olivat taiteilijoita, ja pienokaiset olivat kolmannen
taiteilijan lapsia, joka oli kuollut kolme viikkoa sitten. He olivat
tuoneet pienokaiset meille, koska heidän mielestään "John Grier"
kuului niin jykevältä ja kunnioitettavalta eikä miltään julkiselta
laitokselta. Heidän epäkäytännölliseen mieleensä ei ollut kertaakaan
juolahtanut että tarvittiin joitakin muodollisuuksia, kun lapsi
sijoitettiin turvakotiin.
Minä selitin että me olemme täynnä, mutta he näyttivät niin
hämmentyvän ja pelästyvän että pyysin heitä istumaan siksi aikaa
kun sanoisin heille mitä heidän on tehtävä. Pienokaiset lähetettiin
lastenkamariin saamaan leipää ja maitoa sillä aikaa kuin minä
kuuntelin heidän tarinaansa. Noiden taiteilijain kertomuksessa
oli kohtalokkaan kaunokirjallinen tuntu, tai ehkä sen teki tuon
tyttölapsen naurun sointi, mutta oli miten oli, ennenkuin he olivat
lopettaneet, olivat lapset meidän.
En ole koskaan nähnyt aurinkoisempaa olentoa kuin tuo pieni Allegra
(emme usein saa niin hienoja nimiä eikä niin hienoja lapsia). Hän
on kolmivuotias, lepertelee lystikästä lapsenkieltä ja pulppuilee
naurua. Murhenäytelmä, jonka hän juuri on läpäissyt, ei ole
hipaissutkaan häneen. Mutta Don ja Clifford, kaksi tanakkaa viisi- ja
seitsenvuotiasta pikku miestä, ovat jo suurisilmäisiä ja pelästyneitä
elämän kovuudesta.
Heidän äitinsä oli lastentarhan opettajatar, joka meni naimisiin
taiteilijan kanssa, jolla oli pääomana innostus ja muutamia
maalipötkyjä. Hänen ystävänsä sanoivat että hänellä oli lahjoja,
mutta tietysti hänen täytyi viskata ne pois maksaakseen
maitokauppiaan. He asuivat summittaisesti vanhassa vinossa
ateljeessa, keittivät varjostimien takana, ja lapset nukkuivat
hyllyillä.
Mutta tässä kaikessa näyttää olleen hyvin onnellinen puoli -- paljon
rakkautta ja monta ystävää, kaikki enemmän tai vähemmän köyhiä, mutta
taiteellisia ja sukulaissieluja ja ylevämielisiä. Nuo hienot ja
kiltit pikku pojat osoittavat että heidän kasvatuksessaan on ollut
sellainen kausi. Heissä on jokin ilme, joka tulee aina puuttumaan
monelta lapseltani, huolimatta kaikista hyvistä tavoista, joita voin
ammentaa heihin.
Äiti kuoli sairaalassa muutamia päiviä jälkeen Allegran syntymän,
ja isä kamppaili eteenpäin kaksi vuotta, piti huolta poikueestaan
ja maalasi kuin hullu -- ilmoituksia, mitä vain -- pitääkseen heitä
katon alla.
Hän kuoli St. Vincentissa kolme viikkoa sitten -- liikarasitukseen,
suruun, keuhkotulehdukseen. Hänen ystävänsä ottivat huostaansa
lapset, myivät ateljeen kalustosta kaiken mikä oli säästynyt
panttilaitokselta, maksoivat velat ja rupesivat hakemaan parasta
mahdollista orpokotia. Ja -- taivas heitä auttakoon -- he löysivät
meidät!
No niin, minä pidätin taiteilijat päiväaterialla -- he olivat
miellyttäviä olentoja pehmeissä hatuissa ja Windsor-kaulahuiveissa
ja näyttivät itse aika kuluneilta -- ja lähetin heidät sitten
takaisin New Yorkiin luvaten kiinnittää äidillisimmän huomioni pikku
perheeseen.
Täällä he siis ovat nyt, yksi pikku olio lastenkamarissa, kaksi
lastentarha-huoneessa, neljä suurta pakkalaatikkoa täynnä tauluja
kellarissa ja varastohuoneessa matkalaukku, joka sisältää heidän
isänsä ja äitinsä kirjeet. Ja ilme heidän kasvoillaan, tuo
käsinkoskematon henkinen _jokin_, siinä heidän perintönsä.
En voi saada heitä mielestäni. Koko pitkän yön suunnittelin
heidän tulevaisuuttaan. Pojat ovat helpot, he ovat jo päässeet
korkeakoulusta Mr. Pendletonin avulla, ja etenevät kunniallisella
liikeuralla. Mutta Allegrasta en tiedä mitään, en voi keksiä mitä
toivoisin tuolle lapselle. Luonnollisinta olisi tietysti toivoa
jokaiselle herttaiselle pikku tytölle, että ilmaantuisi kaksi kilttiä
kasvatusvanhempaa korvaamaan oikeita vanhempia, jotka kohtalo on
häneltä riistänyt, mutta tässä tapauksessa olisi julmaa ryöstää hänet
veljiltä. Heidän rakkautensa vauvaa kohtaan on vihlova. He, näetkös,
ovat kasvattaneet hänet. En kuule heidän koskaan nauravan paitsi jos
Allegra on tehnyt jotain lystikästä. Poloiset pikku miehet kaipaavat
isäänsä hirveästi. Eilen illalla tapasin Donin, viisivuotiaan,
nyyhkyttämässä pikku vuoteessaan, koska ei voinut sanoa hyvää yötä
isälle.
Mutta Allegra on uskollinen nimelleen, onnellisin kolmivuotias nuori
neiti mitä koskaan olen nähnyt. Isä parka hoiti hänet hyvin, ja tämä
pikku kiittämätön on jo unohtanut menettäneensä isän.
Mitä voin tehdä näille pienokaisille? Minä ajattelen ja ajattelen
ja ajattelen heitä. En voi sijoittaa heitä muualle, ja tuntuu liian
hirveältä kasvattaa heitä täällä, sillä niin hyviä kuin meistä
tuleekin kun olemme ehtineet tulla uudistetuiksi, olemme sentään vain
laitos, ja asukkimme ovat juuri vain pieniä hautomakonepoikasia. He
eivät saa sitä personallista, touhuavaa hoitoa, jonka vain vanha kana
voi antaa.
On paljon mielenkiintoisia uutisia, jotka olisin voinut kertoa
sinulle, mutta uusi pikku perheeni on karkoittanut kaiken.
Lapsista on kyllä iloa, mutta ei niin vähän huolta.
Sinun alati
SALLIE.
P.S. Älä unohda että tulet vieraakseni ensi viikolla.
P.S.II. Tohtori, joka tavallisesti on niin tieteellinen ja tunteeton,
on rakastunut Allegraan. Hän ei edes vilkaissut tämän rauhasiin; hän
yksinkertaisesti nosti lapsen käsivarsilleen ja syleili häntä. Oi, se
tyttö on pikku noita! Mitä hänestä pitää tulla?
Kesäkuun 22 p.
_Rakkakin Judy!_
Saan ilmoittaa ettei sinun enää tarvitse olla huolissasi
palokalustomme riittämättömyydestä. Tohtori ja Mr. Witherspoon ovat
kiinnittäneet vakavimman huomionsa asiaan, eikä mikään tähän saakka
keksitty leikki ole osoittautunut niin hauskaksi ja hävittäväksi kuin
koehälyytyksemme.
Kaikki lapset vetäytyvät sänkyyn ja vaipuvat valppaaseen uneen.
Palokello soi. He hyppäävät pystyyn, pistävät kengät jalkaan,
sieppaavat päällimmäisen viltin sängystä ja käärivät sen kuvitellun
yöpaitansa päälle, asettuvat riviin ja marssivat halliin ja
portaisiin.
Seitsemäntoista pikku palleroamme lastenkamarissa on kukin yhden
intiaanin hoidossa, ja heidät kannetaan käärössä ulos riemusta
kirkuvina. Toiset intiaanit, niin kauan kuin ei tarvitse pelätä
katon putoamista, antautuvat pelastustyöhön. Ensimäisessä
hälyytystilaisuudessa -- Percyn toimiessa johtajana -- sullottiin
kahdentoista vaatelaatikon sisällys lakanoihin ja viskattiin
ulos ikkunasta. Minä ehdin käyttämään diktaattorivaltaani juuri
ennenkuin tyynyt ja patjat seurasivat samaa tietä. Meiltä meni
tunteja vaatteitten paikoilleenpanossa, sillävälin kuin Percy ja
tohtori, joiden mielenkiinto oli kokonaan hävinnyt, astelivat leiriin
piippuineen.
Tulevat hälyytyksemme saavat olla yhtä vivahdusta vähemmän
todenmukaisia. Minulla on kuitenkin ilo mainita sinulle, että
palopäällikkö Witherspoonin kykenevällä johdolla tyhjensimme
rakennuksen 6 minuutissa 28 sekunnissa.
Tuolla Allegra-vauvalla on keijukaisverta suonissa. Koskaan ei
ole tämä laitos pitänyt suojissaan moista lasta, lukuunottamatta
erästä, josta Jervis ja minä tiedämme. Hän on täydellisesti pannut
valtansa alle tohtorin. Sensijaan että tämä tekisi käyntejään kuten
vakava lääkäri ainakin, hän tulee kirjastooni käsi kädessä Allegran
kanssa ja puolen tuntia yhteen menoon ryömii matolla ja on olevinaan
hevonen, ja tyttötenava istuu hänen selässään ja potkii.
Tiedätkö, minä aion panna ilmoituksen lehtiin:
Luonteet uudistetaan nopeasti.