Siitä sulonsa on saanut Suomi!
Mistä sulonsa on saanut Suomi,
Kaune'uden muita korkeamman,
Ihmetellyn iki-ihanuuden?
Syksymyrskyjenkin mylviessä,
Tai jos onpi kova, tuima talvi,
Kevät kaukomielinen kun koittaa,
Herttaisimmallaan on kesän henki —
Aina suloinen on Suomi armas!
Kedon korupuvun syksy kaataa,
Vaan se myöskin kypsyttävi viljat,
Luopi loistaviksi laakson lehdot,
Viileäksi ilman virkistääpi,
Kuuhuen tuo antamahan kainon
Haavevaloansa hattaroista.
Puhuri kun talvella taas puhkuu,
Raikasta sen onpi henki raitis,
Kimmelteleväinen tähtikruunu
Kaunistaapi ilman kupukannen,
Revontulten läikehtivä roihu
Päiväks' uskottaapi yötä Pohjan,
Valkeina kuin viattomuus vallan
Hohtavaiset ovat laajat hanget,
Sadunomaisina metsät sankat
Härmähuurteen peittäminä huojuu...
Kevätenkeli kun ilmaa entää,
Siivin valkoisin pois pilvet soutaa,
Sinikirkkahaksi taivas seestyy,
Ovi valon, lämmön aukeneepi,
Hanget kidekiiltohiset häipyy,
Purot, kosket pauanteina pauhaa,
Päivän sädevyössä järvet päilyy,
Nurmi nuokkumahan maasta nousee,
Kukkiin pukeutuvat laaksot, kummut,
Linnut kilvan lempikielin laulaa,
Taika ihmeikäs maan, ilman täyttää...
Siunattu on kesä kaunohenki!
Valo yltäkylläisenä virtaa,
Lämmön läike kaikkialla liekkuu,
Auerhuntuisena alkaa aamu,
Päivällä on kultakehä päällä,
Ruso-untuvihin ilta raukee,
Sulan ikilemmen suutelossa
Yhteen yhdistyvät maa ja taivas...
Vuodenajat kuinkin vaihtelevat,
Aina suloinen on Suomi armas!
Mutta mistä suloisuuden Suomi,
Kaiken saanut on tään kauneu'den?
Kertovi näin meille Pyhä kirja,
Raamattu sen tiedon tuopi ratki:
Luomistyön kun päätti suuri Luoja,
Katseli Hän silloin kaikkialle,
Ihastuen ihamieliseksi —
Silmäniskussapa juuri siinä
Sattui hänen silmihinsä Suomi,
Jonka omaksi nyt kaikki joutui
Katsehen ja Luojan kasvojenkin
Ihastuksen ikikaunis ilme...
Siitä sulonsa on saanut Suomi!
Työ ja rakkaus isänmaalle.
Sai kansa muuan asumakseen
Niin rikkaan, hedelmäisen maan,
Ett' yltäisyyttä nauttiakseen
Ja hekkumaa on ainiaan.
Taas toinen maan, min uumenissa
On aarteet mitä kalleimmat
Ja vesistöissä, vuorelmissa
On helmet, kullat, hopeat.
Mut maasi, Suomen lapsi, sulle
Ei tuhlaa lahjojansa tuo —
Jos ryöstä niukka leipä tullee,
Ei anteita se muita suo.
Vaan vaikka vailla rikka'utta,
On kaune'us sen verraton,
Kun kaikkialla ihanuutta,
Kuin sadun maailmoissa on.
Sen maa ja taivas, laaksot, lehdot
Ja vienot välkkyväiset veet
Ja hanget sekä kukkaiskehdot —
Ne ihanteist' on syntyneet.
Kuin morsian, niin armahaisna
Kaikk' edessämme uinuaa
Ja hentomielin loistavaisna —
Oi kaunis, armas, kallis maa!
Ja kallis, kallis on tää maamme,
Jonk' isät osti verellään —
Vain onnea me lapset saamme
Nyt heidän kärsimyksistään.
He korvet viljamaiksi loivat
Ja synnyt syvät tutkivat
Ja heidän kantelonsa soivat
Nuo runohelmet ihanat.
Ja sointuvaisen Suomenkielen
He jätti meille suloisan
Ja uljaan, rehellisen mielen
Ja lujan uskon Luojahan.
Siks' lasten, paljon saatuansa,
On maalleen pyhin velvotus
Työ antaa vastalahjanansa
Ja kiitosuhriks' rakka'us.
Isänmaan sairastaessa.
Kurja lapsi sairastavan
Toivoo äidin kuolemaa
Sekä myöskin perintöjen
Jakamista odottaa,
Mietiskellen mielessänsä:
"Ajoissa ne riistän pois,
Koska äidin kuoltuakin
Vieras kaikki viedä vois"...
Kurja teko kurjan lapsen,
Joka unhottanut on
Äidin lemmen, antain siitä
Halvan, huonon palkinnon.
Äiti häntä hellin hoiti,
Kuin vain yksin äiti voi,
Kärsi, valvoi, rinnoin ruokki,
Parhaimpansa hälle soi.
Jo tuo lapsi kiittämätön
Hyljeksivi äitiään,
Perinnötkin jakais', eikä
Niitä vaali lemmellään —
Vielä estää toisiakin
Antamasta hoivo'aan,
Tuskin sallii toivottavan
Äidin toipumistakaan.
Kurja lapsi! Katso äidin
Koviin kärsimyksihin!
Sydämin sä voitko nähdä
Niitä heltymättömin?
Halpa elköön mieles' olko,
Täyttäköön sen rakka'us!
Muista: äidin hylkijälle
Taivaasta on rangaistus!
<tb>
On sairahana isänmaamme Suomi,
Tuo äiti armas meidän kaikkien,
On raudanraskas sulosilmän luomi
Ja katse sumehessa kyynelten...
Kuin suuret onkaan tuskat ulkonaiset!
Mut sisätuskat suuremmat viel' on,
Kun joutuneet on omat lapsukaiset
Nyt keskinäisen vihan kiihkohon.
He katsovat sun kohta kuolevaksi,
Mut kiihkeässä intohimossaan,
Ei yksikähän jouda auttajaksi
Ja perikadon uhkaa poistamaan —
Kun tulis' suoda lievennystä, hoivaa
Ja hoitaa äitiänsä kärsivää
Ja lääkkeeks' antaa rakka'utta oivaa,
Niin tuskaa tuotetaankin kirpeää...
Sun kohtalosi, äiti, useasti
On kolkko ollut lailla syksy-yön.
Kun sodat riehuneet on raivoisasti
Ja halla turmellut on kaiken työn.
Mut lapses' opetuksen siitä saivat,
Mi neuvoo nöyrtymään, jos tarvis on,
Ja kärsimällä voittamahan vaivat,
Kun keino muu on ollut mahdoton.
Ja siksi säästytty on sortumasta,
Kuin tuulen reutomana metsän puu,
Mi tietoisena myrskyn riehunnasta
On jäykkänä ja myöskin — kumartuu.
Mut paras toki, että koskaan eipä
Lie toivottomuutehen tultu kai:
On syöty pettua, kun loppui leipä, —
Ja äiti, lapset pelastuksen sai.
Vaan nyt kun äiti taasen sairastaapi,
On lasten keskuudessa toivottuus,
Nyt toiset toisiansa parjoaapi
Ja vallalla on eripuraisuus.
Jos kellä toivoa on uskallusta,
Ett' äiti hoitamalla taudistaan
On toipuva, saa siitä solva'usta —
Ja tuskin arvoltaan on matokaan ..
Voi teitä kuitenkin, te kurjat lapset,
Te vallitessa vihan raivoisan
Nyt häilytte, kuin tuulispäässä hapset,
Ja unohdatte äidin sairahan.
Jo jättäkää pois riita keskinäinen
Ja kiistaan siitä joka nainen, mies:
Ken äidin vaalija on ensimmäinen
Ja kellä kuuminna on lemmenlies.
Kun äiti sitten rakkaudellanne
On toipumahan saatu taudistaan,
Ja hänen lempensä on palkkananne
Ja perinnöitä hellin suojellaan,
Niin yhteisonnestansa riemukkaina
On äiti sekä myöskin lapset nuo.
Tää tila olkoon poistumaton aina!
Ja pian joutukohon aika tuo!
Elää ainiaan!
Tuon kuolon säälittömän temmatessa
Pois jonkun meidän rakkaistamme,
On silmät kyynelien kastehessa
Ja murhehunnut huoliamme
Ne osottavat koko maailmalle,
Ja toivo ruko'usta taivahalle
Vie hartahinta luokse armon Herran,
Ett' ylähällä yhtyisimme kerran.
Mut kansaa kuolema jos uhkoaapi
Ja lain jos sortaa väkivalta,
Niin huolihunnut, itkut jäädä saapi
Ja työllä murhekuorman alta
On toinnuttava kevätluonnon lailla,
Eik' olla työtä, innostusta vailla,
Saa vanhuksetkaan heikot harmaapäiset.
Ei nuoret, eikä lapset leikkiväiset.
Kun kansa kaikki vaan on valveillansa
Ja herehillä itsetunto,
On väkivalta turha voimassansa
Ja myrskyt kestää kansan kunto.
Siis työhön toivossa — ja pieni, suuri
Nyt yhtyköhön heti, niinkuin muuri!
Näin horjumatta kun on siskot, veikot,
Ei meitä voita väkivallan peikot!
Ei kuoloon joudu kansa milloinkaan.
Jos itsetajunta on valveillaan
Ja yksimielisyyskin soinnussaan —
Se kansa elää, elää ainiaan!