»Miksi sitten sen teet, kaveri?» kysyi kapteeni johdonmukaisesti.
Bunsby, joka tuijotti kuin maailman toiseen ääreen, pienimmänkään
ilmeen hänen kasvoissaan muuttumatta, ei vastannut.
»Miksi et livistä?» kysyi kapteeni.
»Häh?» kuiskasi Bunsby toivon välähtäessä hetkeksi hänen mielessään.
»Miksi et livistä?» toisti kapteeni.
»Mitä hyötyä siitä olisi?» tokaisi onneton filosofi. »Hän saisi minut
taas kiinni.»
»Koeta!» vastasi kapteeni. »Reippaasti vain! No nyt! Nyt on sopiva
hetki. Karkaa, Jack Bunsby!»
Mutta sensijaan että olisi käyttänyt hyväkseen tätä neuvoa Jack Bunsby
virkkoi alakuloisesti kuiskaten:
»Se kaikki alkoi sinun arkkusi vuoksi. Miksi täytyikään minun silloin
illalla saattaa häntä satamaan?»
»Toveri», änkytti kapteeni, »minä luulin, että sinä olisit vienyt
voiton hänestä eikä hän sinusta. Mies, jolla on sellaiset mielipiteet
kuin sinulla!»
Bunsby vain huokasi.
»Kuuleppas», sanoi kapteeni tyrkäten häntä kyynärpäällään, »nyt on
sopiva aika. Karkaa tiehesi! Minä peitän jälkesi. Aika kiitää, Bunsby!
Vapautesi on täpärällä. Tahdotko?»
Bunsby ei liikahtanut.
»Bunsby», kuiskasi kapteeni, »tahdotko, kysyn toisen kerran?»
Bunsby ei tahtonut toisellakaan kerralla.
»Bunsby!» ahdisti kapteeni. »Vapautesi tähden, tahdotko, kolmannen
kerran? Nyt tai ei koskiin!»
Bunsby ei karannut silloin eikä koskaan, sillä heti tämän jälkeen hän
joutui rouva MacStingerin aviopuolisoksi.
Kapteenista tuntui tässä kirkollisessa toimituksessa kauheimmalta
asianhaaralta se syvä harrastus, jota Juliana MacStinger osoitti sitä
kohtaan. Tuntui peloittavalta ajatella sitä kaikkien sielunvoimain
jännittämistä, jolla tuo lupaava lapsi, äitinsä ilmetty kuva, tarkkasi
vihkiäismenoja. Kapteeni saattoi jo mielessään kuvitella loppumatonta
sarjaa ansaan joutuneita miehiä. Hän näki ajatuksissaan vuosisatoja
kestävää sortoa ja pakkoa, jonka alaiseksi merimiehet joutuisivat. Se
oli paljon merkittävämpi näky kuin rouva Bokumin tai toisen naisen
horjumaton lujuus tai pienen korkeahattuisen herran riemu tai edes
rouva MacStingerin kammottava taipumattomuus. Nuoret MacStingerit
ymmärsivät hyvin vähän siitä, mitä oli tekeillä, ja välittivät
siitä vielä vähemmän. Heidän pääasiallisena harrastuksenaan oli
toinen toisensa puolikengille astuminen, mutta nämä villit lapset
olivat sitäkin selvempänä vastakohtana Julianan varhaiskypsälle
naisellisuudelle. Vuoden parin kuluttua, ajatteli kapteeni, olisi tuon
neitosen kanssa saman katon alla asuminen täydellinen turmio.
Toimitus päättyi siten, että nuoret perheenjäsenet kävivät yhteisvoimin
käsiksi Bunsbyyn, nimittäen häntä hellästi isäkseen, ja pyytelivät
häneltä rahaa. Kun nämä rakkauden puuskat olivat päättyneet, tahtoi
kulkue lähteä taas ulos, mutta sitä viivytti hetkisen Alexander
MacStingerin odottamaton mielenpurkaus. Tämä lapsikulta näytti
mielessään liittävän yhteen rukoushuoneen ja hautakivet silloin,
kun ei sinne menty tavalliseen jumalanpalvelukseen. Nyt hän ei
voinut käsittää muuta kuin että aiottiin säädyllisesti haudata hänen
äitinsä ja ikipäiviksi häneltä riistää. Niinpä hän tuskissaan parkui
hämmästyttävän kovaa ja kävi ihan mustaksi kasvoiltaan. Vaikka nämä
hellän kiintymyksen merkit lienevätkin liikuttaneet hänen äitinsä
sydäntä, ei hänen luonteeseensa kuulunut sallia siitä johtuneen
mielihyvän tunteen muuttua heikkoudeksi. Turhaan koetettuaan palauttaa
pienokaista järkiin ravistelulla, tyrkkimisellä ja ärjymisellä hän
vei pikku pojan sylissään ulos ja yritti toista keinoa. Hääseurue sai
seurata tapausten kehittymistä kuullessaan nopeasti toisiaan seuraavia
läiskäyksiä, jotka muistuttivat kättentaputuksia, ja nähdessään vähän
senjälkeen Alexanderin makaamassa kylmällä kivipihalla ihan punaisena,
surkeasti voivotellen.
Hääkulkue, joka nyt taas saattoi järjestyä, lähti liikkeelle
Brig-aukiolle päin, missä hääateria odotti, ja katurahvas huuteli
Bunsbylle monia hupaisia onnentoivotuksia hänen vastasaavutetun onnensa
johdosta. Kapteeni seurasi mukana ovelle asti, mutta kävi levottomaksi
rouva Bokumin ystävällisemmän käytöksen vuoksi, sillä vapauduttuaan
raskaasta velvollisuudestaan — naisten valppaus oli näet tuntuvasti
vähentynyt, sittenkun sulhanen oli turvallisesti vihitty — jouti tämä
rouva paremmin osoittamaan harrastustaan saattajallensa. Senvuoksi
kapteeni nyt erosi koko seurueesta ja sen uhrista puolustellen lähtöään
sillä tekosyyllä, että oli aikaisemmin luvannut mennä muualle.
Toisena levottomuuden syynä olivat ne tunnonvaivat, joita hän kärsi
ajatellessaan olleensa ensimmäisenä aiheena Bunsbyn joutumiseen
satimeen, vaikkei ollut osannut sitä aavistaakaan, vaan oli luottanut
rajattomasti filosofin voimiin.
Kapteenin mieleen ei juolahtanut palata vanhan Soi Gillsin luokse
poikkeamatta ensiksi kysymään Dombeyn vointia — vaikkakin se talo,
jossa hän makasi sairaana, oli Lontoon ulkopuolella, raikkaan nummen
reunalla. Hän ajoi jonkin matkaa tuntiessaan itsensä väsyneeksi ja
suoritti matkansa iloisena.
Akkunakaihtimet oli laskettu alas, ja kaikki oli niin hiljaista, että
kapteenia melkein peloitti koputtaa, mutta kuunnellessaan oven takana
hän erotti joitakin ääniä sisältä ihan läheltä. Hän koputti varovasti,
ja Toots avasi hänelle oven. Toots olikin juuri saapunut vaimonsa
kanssa. He olivat ensiksi käyneet merikadetin tyyssijassa hakemassa
kapteenia ja saaneet siellä tietää osoitteen.
Rouva Toots oli heti ottanut joltakulta lapsen syliinsä ja istui nyt
portailla sitä hyväillen ja hyssytellen. Florence seisoi kumartuneena
hänen vieressään, eikä kukaan olisi voinut sanoa, kumpaa rouva Toots
syleili ja hyväili enemmän, äitiäkö vai lasta, tai kumpi heistä oli
hellempi, Florenceko rouva Tootsille vai rouva Toots hänelle vai
he molemmat pienokaiselle, ollessaan niin tulvillaan rakkautta ja
liikutusta.
»Ja onko isänne kovin sairas, rakas neiti Floy?» kysyi Susan.
»On, oikein pahasti», vastasi Florence. »Mutta, Susan kulta, sinä et
saa puhua minulle enää samoin kuin ennen. Ja mitä tämä on?» kysyi hän
koskettaen hämmästyneenä Susanin vaatteita. »Vanha pukusi, rakas Susan?
Vanha myssysi ja kiharasi ja kaikki muu?»
Susan puhkesi itkemään ja peitti suudelmilla sen pikku käden, joka oli
koskettanut häntä niin ihmetellen.
»Rakas neiti Dombey», virkkoi Toots astuen esiin, »minä selitän. Hän on
kerrassaan erinomainen nainen. Hänen vertaisiaan ei ole monta! Hän on
aina sanonut — jo ennenkuin menimme naimisiin ja vielä tänä päivänä —
että milloin tahansa te palaisittekin, hän ei tulisi luoksenne missään
muussa puvussa kuin siinä, jossa hän oli tottunut teitä palvelemaan,
jottei hän näyttäisi teistä vieraalta ja vähemmän rakkaalta. Minä
myöskin ihailen sitä pukua enemmän kuin mitään muuta. Minä ihailen
häntä siinä! Rakas neiti Dombey, hänestä tulee taas palvelijanne ja
hoitajanne ja kaikkea muuta, mitä hän oli ennen, vieläpä enemmänkin.
Hän ei ole lainkaan muuttunut. Mutta, Susan kulta», lisäsi Toots, joka
oli puhunut hyvin tunteellisesti ja ihastuneesti, »en pyydä sinulta
mitään muuta kuin että muistaisit, mitä lääkäri on sanonut, etkä vain
kiihoittuisi.»