Tohtori ja rouva Blimberin suuri puolivuotisjuhla, johon oli pyydetty
jokaista tässä hienossa oppilaitoksessa ahertavaa nuorukaista
hyväntahtoisesti saapumaan puolikahdeksalta illalla, ohjelman
tarjotessa katrillia, oli vanhan tavan mukaan jälleen pidetty,
ja nuoret miehet olivat lähteneet koteihinsa täyteen ahdettuina
tiedoilla, puhkeamatta sopimattomiin ilonilmauksiin. Nuori Skettles
oli matkustanut ulkomaille sulostuttamaan tästedes vakinaisesti
isänsä sir Barnet Skettlesin kotia, sillä tämän aatelismiehen oli
onnistunut suositulla esiintymistavallaan saada diplomaattinen toimi,
jonka velvollisuuksia hän itse ja lady Skettles täyttivät niin
etevästi, että se tyydytti heidän omia maanmiehiäänkin, mitä pidettiin
suorastaan ihmeenä. Tozer, josta nyt oli tullut pulska nuorukainen
ja jolla oli pitkävartiset kiiltonahkasaappaat, oli niin täyteen
ahdettu muinaisuutta, että olisi englanninkielen taidossa melkein
voinut kilpailla syntyperäisen muinaisen roomalaisen kanssa. Tämä
saavutus herätti hänen kelpo vanhemmissaan mitä hellintä liikutusta
ja pakotti Briggsin isän ja äidin painamaan nöyryytettyinä päänsä
alas, sillä viimemainitun nuorukaisen tiedot oli huonosti järjestetyn
matka-arkun lailla sullottu niin lujasti kiinni, ettei hän päässyt
käsiksi mihinkään, mitä kulloinkin halusi, ja ne hedelmät, jotka
hän vaivaloisesti oli kerännyt tiedonpuusta, olivat joutuneet niin
kovaan puserrukseen, että niistä oli tullut jonkunlaisia henkisiä
kuivattuja sekahedelmiä, vailla alkuperäistä muotoa tai makua. Nuori
Bitherstone, johon tällä pakkojärjestelmällä oli ollut onnellisempi
eikä suinkaan harvinainen vaikutus, häneen kun sen lakattua toimimasta
ei jäänyt siitä mitään, oli paljon paremmassa tilassa. Hän oli paraikaa
höyrylaivalla, jonka oli määrä viedä hänet Bengaliin, ja unohti niin
ihailtavan nopeasti, että sopi hyvinkin epäillä kestäisivätkö hänen
päässään nimisanain taivutukset matkan loppuun asti.
Kun tohtori Blimberin olisi vanhan tavan mukaan pitänyt juhlapäivän
aamuna lausua nuorukaisille: »Hyvät herrat, me aloitamme opinnot
taas ensi kuun viidentenäkolmatta päivänä», poikkesi hän entisestä
kaavasta ja sanoi: »Hyvät herrat, kun ystävämme Cincinnatus vetäytyi
maatilalleen, ei hän ehdottanut senaatille ketään roomalaista, jonka
olisi toivonut nimitettävän seuraajakseen. Mutta tässä on roomalainen»,
jatkoi hän laskien kätensä kandidaatti Feederin olkapäälle,
»_adolescens imprimis gravis et doctus_, jonka minä, syrjään vetäytyvä
Cincinnatus, haluan esittää omalle pikku senaatilleni sen tulevana
diktaattorina. Hyvät herrat, me aloitamme opinnot taas ensi kuun
viidentenäkolmatta päivänä kandidaatti Feederin johdolla.»
Sen kuultuaan — tohtori Blimber oli etukäteen käynyt asianomaisten
vanhempien luona ja selittänyt asian hienosti — nuoret herrasmiehet
hurrasivat, ja Tozer ojensi oppilasten puolesta tohtorille hopeisen
mustepullon ja piti puheen, joka sisälsi hyvin vähän äidinkieltä,
mutta sensijaan viisitoista latinalaista ja seitsemän kreikkalaista
lainausta, herättäen sillä nuorimmissa pojissa tyytymättömyyttä ja
kateutta. He huomauttivat: »Kyllähän se kaikki oli paikallaan vanhan
Tozerin puheessa, mutta he eivät ymmärtääkseen olleet koonneet
rahaa sitä varten, että vanha Tozer saisi sillä pöyhkeillä. Eihän
se ollut sen paremmin hänen kuin kenenkään muun asia eikä se ollut
hänen mustepullonsa. Miksi hän ei malttanut jättää rauhaan poikien
omaisuutta?» Näin he purkivat tyytymättömyyttään, jonka parhaana
lauhdutuskeinona näytti olevan se, että he saivat nimittää häntä
vanhaksi Tozeriksi.
Ei ainoallakaan sanalla, ei pienimmälläkään vihjauksella ollut pojille
ilmaistu, että kandidaatti Feeder ja ihana Cornelia Blimber aikoivat
mennä keskenään naimisiin. Etenkin tohtori Blimber koetti ilmeisesti
näyttää siltä kuin tämä tapahtuma tulisi hänelle mahdollisimman suurena
yllätyksenä. Mutta siitä huolimatta tiesivät sen täydellisesti kaikki
nuorukaiset, ja lähtiessään omaistensa luo lomaansa viettämään he
lausuivat Feederille juhlalliset jäähyväiset.
Feederin romanttisimmat kuvittelut olivat käyneet toteen. Tohtori
oli päättänyt maalauttaa talon ulkopuolen, kustantaa perinpohjaisia
korjauksia ja luopua toimestaan ynnä Corneliasta. Maalaus ja korjaustyö
alkoi samana päivänä, jolloin oppilaat lähtivät, ja sitten tuli
hääaamu. Cornelia, jolla oli uudet silmälasit, odotti sitä hetkeä,
jolloin hänet talutettaisiin vihkialttarille.
Tohtori oppineine säärineen ja rouva Blimber sinipunervine myssyineen
ja kandidaatti Feeder pitkine raajoineen ja pörröisine hiuksineen
ja Feederin veli, pastori Alfred Feeder, jonka oli määrä vihkiä
nuori pari, olivat kaikki koolla vierashuoneessa. Cornelia oli
appelsiininkukkineen ja morsiusneitoineen juuri tullut alakertaan
ja näytti, niinkuin ennenkin, vähän kiristyneeltä, mutta hyvin
viehättävältä. Silloin ovi avautui, ja heikkosilmäinen nuori mies
ilmoitti kovalla äänellä:
»Herra ja rouva Toots!»
Kohta astuivat sisään Toots, josta oli tullut komea mies, ja käsi
kädessä hänen kanssaan hyvin kauniisti ja aistikkaasti puettu nainen,
jolla oli kirkkaat mustat silmät.
»Rouva Blimber, sallikaa minun esitellä vaimoni», virkkoi Toots.
Rouva Blimber oli iloinen saadessaan lausua Tootsin puolison
tervetulleeksi, käyttäytyen tosin vähän alentuvaisesti, mutta kuitenkin
varsin ystävällisesti.
»Ja koska olette tuntenut minut niin kauan», sanoi Toots, »sallikaa
minun vakuuttaa, että hän on huomattavimpia naisia, mitä koskaan on
elänyt».
»No, mutta, kultaseni!» muistutti rouva Toots.
»Kautta kunniasanani, hän on», vahvisti Toots. »Vakuutan teille, rouva
Blimber, että hän on kerrassaan harvinainen nainen.»
Rouva Toots naurahti iloisesti, ja rouva Blimber vei hänet Cornelian
luokse. Kun myöskin Toots oli käynyt tervehtimässä häntä ja entistä
opettajaansa, joka sanoi viitaten hänen kuulumiseensa aviosäätyyn: »Vai
niin, Toots, oletteko siis meikäläisiä, Toots?» vetäytyi hän Feederin
kanssa akkunasyvennykseen.
Feeder oli hyvin iloisella tuulella, teki muutamia nyrkkeilyliikkeitä
Tootsia kohti ja löi häntä taitavasti kädenselällä rintakehään.
»Jaha, vanha pukki!» sanoi hän nauraen. »Sepä se, näin meidän on
käynyt. Nyt olemme satimessa, vai mitä?»
»Feeder», vastasi Toots, »toivotan teille onnea. Jos olette yhtä — yhtä
täydellisen autuas avioliitossanne kuin minä, ei teillä ole enää mitään
muuta toivottavaa.»
»Minä en sentään unohda vanhoja ystäviäni», sanoi Feeder.
»Minä kutsun heidät häihini, Toots.»
»Feeder», vastasi Toots vakavasti, »minulle sattui eräitä asianhaaroja,
jotka estivät ilmoittamasta mitään itsestäni, ennenkuin vihkiminen oli
toimitettu. Ensiksikin olin esiintynyt teidän silmissänne täydellisenä
pölkkypäänä, mikäli on puhe neiti Dombeysta, ja minusta tuntui, että
jos teidät kutsuttaisiin minun häihini, te kaiketi luulisitte, että
morsiameni oli neiti Dombey. Se taas olisi vaatinut eräitä selityksiä,
jotka olisivat — kautta kunniasanani — täydellisesti nujertaneet minut
silloisessa käännekohdassa. Ja toiseksi meidän häämme vietettiin perin
suljetussa piirissä. Ketään muita ei ollut läsnä kuin eräs minun ja
rouva Tootsin ystävä, arvoltaan kapteeni — en oikein muista minkä väen
kapteeni, mutta sehän ei merkitse mitään. Toivoakseni, Feeder, olen
tyydyttänyt kaikki ystävyyden vaatimukset kirjoittaessani teille ennen
häämatkalle lähtöäni selonteon kaikesta, mitä oli tapahtunut.»
»Toots, kunnon veikko, minähän laskin vain leikkiä», sanoi Feeder
pudistaen hänen kättään.
»Ja nyt tahtoisin mielelläni kuulla, mitä arvelette liitostani,
Feeder», sanoi Toots.
»Mainio!» vakuutti Feeder.
»Pidätte sitä siis tosiaankin mainiona, Feeder?» kysyi Toots. »Kuinka
mainiolta se tuntuukaan minusta! Sillä teidän on mahdoton tietää,
kuinka erinomainen nainen hän on.»
Feeder oli valmis pitämään sitä täysin varmana asiana. Mutta Toots
pudisti päätään eikä tahtonut uskoa sitä mahdolliseksi.
»Nähkääs, minä kaipasin vaimossa sanalla sanoen järkeä», selitti Toots.
»Minulla oli kyllä rahaa, Feeder. Järkeä — sitä minulla ei juuri ollut.»
Feeder mutisi: »Oli varmasti, Toots!» Mutta Toots jatkoi:
»Ei, Feeder, minulla ei ollut. Miksi sitä peittelisin? Minulla ei
ollut. Minä tiesin, että järkeä oli tuolla» — hän viittasi vaimoonsa
— »suuret kasat. Minulla ei ollut ainoatakaan sukulaista, joka olisi
voinut nousta häntä vastaan tai loukkaantua hänen asemansa vuoksi,
sillä minä olen ihan yksin maailmassa. Minulla ei ole koskaan ollut
ketään muuta läheistä kuin holhoojani, ja häntä olen aina pitänyt
jonkinlaisena merirosvona ja ryövärinä. Voitte siis pitää selvänä,
ettei mieleeni juolahtanut kysyä hänen mielipidettään.»
»Se on selvää», sanoi Feeder.
»Minä siis toimin omin päin», jatkoi Toots. »Siunattu olkoon se päivä,
jolloin niin tein! Feeder, ei kukaan muu kuin minä voi arvioida, mihin
tuon naisen järki pystyy. Jos naisten oikeuksia ja muuta sellaista
koskaan perinpohjaisesti tavoitellaan, tapahtuu se hänen valtavan
älynsä avustuksella, — Susan, rakkaani, älä ponnistele liiaksi»,
virkkoi hän kurkistaen äkkiä akkunakomerosta huoneeseen.
»Kultani», virkkoi rouva Toots, »minähän vain puhelin».
»Mutta, rakkaani, älä vain ponnistele liiaksi», toisti Toots.
»Sinun pitää tosiaankin olla varovainen. Älä, Susan, kulta, ponnistele
liiaksi. Hän kiihtyy niin helposti», sanoi hän syrjään rouva
Blimberille, »ja silloin hän unohtaa, mitä tohtori sanoi».
Rouva Blimber aikoi juuri huomauttaa rouva Tootsille varovaisuuden
välttämättömyyttä, kun Feeder tarjosi hänelle käsivartensa
taluttaakseen hänet alas vaunuihin, jotka odottivat kirkkoon lähtöä.
Tohtori Blimber talutti rouva Tootsia ja Toots kaunista morsianta,
jonka välkkyvien silmälasien tienoilla liehui koiperhosten tavoin kaksi
harsopukuista pientä morsiusneitoa. Kandidaatti Feederin veli, pastori
Feeder, oli jo etukäteen lähtenyt valmistuakseen virkatoimitukseen.
Vihkiäiset suoritettiin ihailtavalla tavalla. Cornelia pienine jäykkine
kiharoineen »läpäisi», niinkuin Kukonpoika olisi sanonut, erittäin
rauhallisesti, ja tohtori Blimber lahjoitti hänet pois niinkuin ainakin
mies, joka oli täydellisesti harkinnut asiaa. Harsopukuiset pienet
morsiusneidot näyttivät kärsivän enimmin. Rouva Blimber oli liikutettu,
mutta ei kovin rajusti, ja kertoi paluumatkalla pastori Feederille,
että hänellä ei nyt olisi ainoatakaan tyydyttämätöntä toivetta, jos
vain olisi saanut nähdä Ciceron Tusculumissaan.
Sitten syötiin aamiainen, johon otti osaa vain yllämainittu pieni
seurue. Nuori aviomies Feeder oli erinomaisella tuulella, joka tarttui
siinä määrin rouva Tootsiinkin, että Tootsin piti muutamia kertoja
huomauttaa pöydän ylitse: »Rakas Susan, älä vain ponnistele liiaksi!»
Parasta kaikesta oli, että Toots tunsi velvollisuudekseen pitää puheen
ja vaimonsa monista kieltävistä sähkösanomista huolimatta nousi
ensimmäisen kerran elämässään seisomaan sitä varten.
»Minun pitää tunnustaa», lausui Toots, »että koska tässä talossa, mitä
lieneekin tehty — henkeni hämmentämiseksi joskus — millä ei ole väliä
ja mistä en syytä ketään — minua aina kohdeltiin kuin tohtori Blimberin
perheen jäsentä ja minulla oli oma pulpetti pitkän aikaa — en — voi —
sallia — että ystäväni Feeder —»
»— menee naimisiin», kuiskasi rouva Toots.
»Muuten ei liene sopimatonta tai yhdentekevääkään tässä tilaisuudessa»,
sanoi Toots riemastuneena, »huomauttaa, että vaimoni on mitä
erinomaisin nainen ja että hän suorittaisi tämän paljon paremmin kuin
minä itse — niin, en — voi — sallia — että ystäväni Feeder — menee
naimisiin —»
Rouva Toots avusti taas: »— neiti Blimberin kanssa».
»Rouva Feederin kanssa, rakkaani», virkkoi Toots yksityiseen
keskusteluun sopivalla hillityllä äänellä. »Niitä, jotka Jumala on
yhdistänyt, älköön kukaan ihminen — niinkuin ymmärrätte. En voi sallia
ystäväni Feederin mennä naimisiin — etenkään rouva Feederin kanssa
— ehdottamatta heidän — heidän — maljaansa, ja», lisäsi hän luoden
silmänsä omaan vaimoonsa ikäänkuin saadakseen häneltä korkeampaa
hengenlentoa, »ja olkoon Hymenin soihtu ilon majakkana ja olkoot ne
kukat, jotka olemme tänään sirotelleet heidän polulleen — synkkyyden
karkoittajina!»
Tohtori Blimber, joka ymmärsi vertauskuvia, ihastui kovin ja virkkoi:
»Oikein hyvin, Toots! Tosiaankin kerrassaan hyvin sanottu!» ja
nyökäytti päätään, taputtaen käsiään. Feeder vastasi leikillisellä
puheella, johon sekaantui tunteellisuuttakin. Pastori Feeder puhui
sitten hyvin ystävällisesti tohtori ja rouva Blimberille, ja nuori
aviomies melkein yhtä hyvin harsopukuisille pikku morsiusneidoille.
Sitten tohtori Blimber lausui sointuvalla äänellä paimentyyliin
muutamia ajatuksia siitä kaislamajasta, jossa hän aikoi ruveta
tämän jälkeen asumaan vaimonsa kanssa, ja siitä mehiläisestä, joka
tulisi surisemaan heidän majansa ympärillä. Heti tämän jälkeen, kun
tohtorin silmät räpyttivät merkillisellä tavalla ja hänen vävynsä
oli jo huomauttanut, että aika oli luotu orjia varten ja kysynyt,
lauloiko rouva Toots, lopetti varovainen rouva Blimber yhdessäolon
ja lähetti Cornelian, joka pysyi hyvin tyynenä ja viileänä, matkalle
postivaunuissa sydämensä valitun kanssa.
Tootsit palasivat Bedford-hotelliin (jossa rouva Toots oli muinoin
oleskellut Nipper-nimisenä), ja siellä heitä odotti kirje. Sen
lukeminen vei Tootsilta niin pitkän ajan, että rouva Toots alkoi pelätä.
»Rakas Susan», sanoi Toots, »pelko on pahempaa kuin liikarasitus.
Pyydän sinua pysymään tyynenä!»
»Keneltä se on?» kysyi rouva Toots.
»No niin, rakkaani, se on kapteeni Gillsiltä», sanoi Toots. »Älä vain
kiihdy. Waltersia ja neiti Dombeyta odotetaan kotiin!»
»Älä koeta pettää minua, rakas ystävä», sanoi rouva Toots nousten äkkiä
sohvalta, kalpeana, »sillä se ei auta vähääkään. He ovat jo palanneet
kotiin, näen sen selvästi kasvoistasi!»
»Kerrassaan merkillinen nainen!» huudahti Toots hurmaantuneena. »Olet
ihan oikeassa, rakkaani, he ovat palanneet kotiin. Neiti Dombey on
tavannut isänsä, ja he ovat sopineet!»
»Sopineet!» toisti rouva Toots taputtaen käsiään.
»Rakkaani», virkkoi Toots, »älä vain rasita itseäsi. Muista, mitä
tohtori on sanonut. Kapteeni Gills sanoo — tai oikeastaan hän ei sano,
mutta minä voin kuvitella siitä, mitä hän kirjoittaa — että neiti
Dombey on noutanut onnettoman isänsä pois vanhasta talosta toiseen,
jossa hän asuu Waltersin kanssa, ja että herra Dombey makaa siellä
vaarallisesti sairaana, kuolemankielissä, ja että neiti Dombey hoitaa
häntä yötä päivää.»
Rouva Toots alkoi itkeä katkerasti.
»Rakkakin Susan», huomautti Toots, »koeta, jos suinkin voit muistaa,
mitä tohtori on sanonut! Jollet voi, niin sittehän ei ole väliä, mutta
koeta ainakin!»
Hänen vaimonsa, jonka entiset tavat olivat äkkiä palanneet, pyysi niin
pontevasti viemään hänet kalliin aarteensa, pikku emäntänsä, oman
kultansa luokse, että Toots, jonka myötätunto ja ihailu olivat vahvinta
lajia, suostui kaikkeen sydämensä pohjasta. He päättivät lähteä heti ja
ilmestyä itse vastaukseksi kapteenin kirjeeseen.
Nyt oli jokin salainen asiain yhteys tai muu sattuma toimittanut niin,
että kapteeni, jonka luokse herra ja rouva Toots olivat matkalla, oli
joutunut häiden kukkaissaattoon, ei päähenkilönä, vaan sivullisena. Se
tapahtui näin: Hetkisen katseltuaan Florencea ja hänen pienokaistaan
rajattomaksi mielihyväkseen ja puheltuaan pitkän aikaa Walterin kanssa
kapteeni lähti kävelylle, tuntien tarpeelliseksi miettiä yksikseen
ihmiskohtaloiden muutoksia ja kelpo lailla ravistaa vahakangashattuaan
Dombeyn luhistumiselle, jollainen onnettomuus oli syvästi liikuttanut
hänen sydämensä jalomielisyyttä ja yksinkertaisuutta. Kapteeni olisi
tosiaankin ollut perin alakuloinen tämän kovaonnisen miehen vuoksi,
jollei olisi muistanut pienokaista. Mutta se tuotti hänelle aina
niin täydellistä tyydytystä, että hän nauroi ääneen kävellessään
kadulla ja tosiaankin heitteli äkillisessä ilonpuuskassa hattuaan
ilmaan ja tavoitteli sen taas käteensä katselijain suureksi
hämmästykseksi. Ne nopeat valon ja varjon vaihtelut, joiden alaiseksi
kapteeni joutui kahden vastakkaisen aiheen välillä, koskivat niin
kovin hänen mieleensä, että hän ymmärsi tarvitsevansa pitkän
kävelyretken, ennenkuin rauhoittuisi, ja koska se tulos suuressa
määrin riippui sopusointuisten ajatusyhtymäin vaikutuksesta, valitsi
hän liikkuma-alakseen entisen asuntonsa ympäristön, mastojen, airojen
ja väkipyöräin tekijäin, laivakorppujen leipojien, hiilenkantajain,
pikikattilain, merimiesten, kanavain laivatelakkain, kääntösiltain ja
muiden tyynnyttäväin esineiden tienoon.
Nämä rauhalliset näyt ja etenkin kalkkikaivannon seutu vaikuttivat niin
edullisesti kapteeniin, että hän käveli edelleen täysin maltillisena
ja suorastaan hyräili itsekseen laulua Viehättävästä Pegistä, kun
kadunkulmasta kääntyessään äkkiä pysähtyi sanattomana nähdessään
voittokulkueen lähestyvän.
Tämän juhlallisen saattueen etunenässä asteli lujatahtoinen naisolento,
rouva MacStinger, joka oli säilyttänyt hellittämättömän päättäväisyyden
ilmeen ja jolla oli karaistuun rintaan hyvin näkyvästi kiinnitettynä
tavattoman iso kello vitjoineen. Sen kapteeni jo ensi silmäykselläkin
tunsi Bunsbyn omaksi. Ja tätä viisasta merimiestä rouva MacStinger nyt
talutti käsikynkästä, ja Bunsbyn kasvoilla oli samanlainen epätoivoinen
ja alakuloinen ilme kuin vangilla, jota kuljetetaan vieraaseen maahan.
Heidän jäljessään ilakoivat pienet MacStingerit täysilukuisina, ja
taempana näkyi kaksi hirveän ja vankan näköistä naista taluttamassa
välissään pientä, korkeahattuista herraa, joka myöskin säteili ilosta.
Vanavedessä purjehti Bunsbyn käskyläispoika kantaen päivänvarjoja.
Kaikki pysyivät hyvässä marssijärjestyksessä, ja hirvittävä hilpeys,
joka oli vallannut koko seurueen, olisi täysin riittänyt ilmaisemaan
— vaikkei naisten pontevia ilmeitä olisikaan näkynyt — että se oli
uhrikulkue ja että uhrina oli Bunsby.
Kapteenin mieleen johtui ensiksi lähteä karkuun. Se näytti olevan
Bunsbynkin aikeena, niin toivotonta kuin sen toteuttaminen olisikin.
Mutta kun seurueesta kajahti jälleentuntemisen huudahdus ja Alexander
MacStinger juoksi kapteenin luokse avosylin, täytyi kapteenin antautua.
»Kas vain, kapteeni Cuttle!» virkkoi rouva MacStinger. »Onpa tämä
tosiaankin kohtaus! En ole teille enää vihainen. Kapteeni Cuttle,
teidän ei tarvitse pelätä, että alkaisin tässä julkilausua mietteitäni.
Minä tahdon mennä vihkialttarille toisenlaisessa mielentilassa.» Hän
vaikeni, oikaisi selkänsä, veti rintansa täyteen ilmaa ja virkkoi
uhriinsa viitaten: »Mieheni, kapteeni Cuttle.»
Surkea Bunsby ei katsonut oikeaan eikä vasempaan, ei morsiameensa
eikä ystäväänsä, vaan suoraan eteenpäin, tyhjyyteen. Kun kapteeni
ojensi kätensä, tarttui Bunsby siihen, mutta ei lausunut sanaakaan
vastaukseksi kapteenin tervehdykseen.
»Kapteeni Cuttle», virkkoi rouva MacStinger, »jos tahdotte hyvittää
entiset riidat ja nähdä ystävänne, minun mieheni, viimeisen
kerran naimattomana, niin tuotatte meille iloa saattamalla meitä
rukoushuoneeseen asti. Tässä on morsiusneitoni», lisäsi hän viitaten
tarmokkaampaan edellämainituista vankoista naisista, »ja hän on
varmasti iloinen saadessaan teidät suojelijakseen, kapteeni Cuttle».
Lyhyt, korkeahattuinen herrasmies, joka näytti olevan toisen naisen
mies ja joka ilmeisesti iloitsi, kun lähimmäinen pakotettiin hänen
asemaansa, väistyi ja luovutti kapteeni Cuttlelle määrätyn naisen.
Tämä tarttui heti kapteenin käsivarteen ja huomauttaen, ettei saanut
menettää aikaa, antoi kovalla äänellä lähtökäskyn.
Kapteenin huolestus ystävän kohtalosta ja aluksi säikähdys omastakin
puolesta — sillä hänet valtasi epämääräinen pelko, että hänet
voitaisiin väkipakolla naittaa, kunnes hänet pelasti vihkimäkaavan
muistaminen, siinä kun laillisesti vaaditaan vastaamaan »tahdon»,
ja hän tunsi olevansa henkilökohtaisesti turvassa, jos vain mihin
kysymykseen tahansa vastaisi selvästi »en» — ajoi kylmän hien hänen
otsalleen ja turrutti hänet ensin niin, ettei hän ymmärtänyt lainkaan,
kuinka kulkue eteni, vaikka itse oli siinä jäsenenä, eikä tajunnut
sanaakaan kauniin seuralaisensa puheesta. Mutta hieman tyynnyttyään
hän sai tietää naiseltaan, että tämä oli jäänyt leskeksi erään herra
Bokumin jälkeen, jolla oli ollut toimi tulli virastossa, että hän piti
rakkaimpana ystävättärenänsä rouva MacStingeriä, joka oli sukupuolensa
loistava esikuva, että hän oli usein kuullut kapteenista ja toivoi
hänen katuneen entistä elämäänsä ja että hän uskoi herra Bunsbyn
ymmärtävän, minkä onnen hän oli saavuttanut, mutta että hän pelkäsi
miesten harvoin käsittävän, mitä sellainen onni merkitsi, kunnes olivat
sen menettäneet, ja paljon muuta samaan suuntaan.
Koko tänä aikana kapteeni huomasi rouva Bokumin pitävän tarkoin
silmällä sulhasta ja pani myös merkille, että milloin tahansa he
tulivat lähelle pihaa tai kapeaa kujaa, joka näytti soveliaalta
pakotieltä, rouva Bokum oli varuillaan katkaistakseen hänen mahdollisen
karkuretkensä. Niinikään näyttivät pitävän varansa toinen nainen
ja hänen miehensä, lyhyt korkeahattuinen herra, ennakolta laaditun
suunnitelman mukaan. Onnetonta uhriparkaa piteli muuten rouva
MacStinger niin lujasti kiinni, että kaikki itsesäilytysyritykset paon
avulla olivat mahdottomia. Sitä piti päivänselvänä myöskin katurahvas,
ilmaisten käsityksensä asiasta huudoilla ja sanasutkauksilla, joista
rouva MacStinger ei vähääkään välittänyt, kun taas Bunsby näytti olevan
tunnottomuuden tilassa.
Kapteeni teki monta yritystä puhutellakseen filosofia edes jollakin
yksitavuisella sanalla tai viittauksella, mutta epäonnistui joka
kerta, sillä toisaalta oli hänen vartijansa liian valpas, ja toisaalta
oli perin vaikeata herättää Bunsbyn huomiota millään ulkonaisella
tai näkyvällä merkillä. Näin he lähestyivät rukoushuonetta, läheistä
valkoiseksi rapattua rakennusta. Sen oli hiljattain vuokrannut pastori
Melchisedech Howler, joka oli hartaista pyynnöistä suostunut antamaan
maailman pysyä paikallaan vielä kaksi vuotta, mutta ilmoittanut
lahkolaisilleen, että sen sitten täytyi ehdottomasti loppua.
Sillä aikaa kun pastori Melchisedech luki muutamia tilapäisiä
rukouksia, sai kapteeni tilaisuuden murista sulhasen korvaan:
»Mitä kuuluu, vanha veikko, mitä kuuluu?»
Tähän Bunsby, unohtaen kunnianarvoisan Melchisedechin, jollaista
hairahdusta vain hänen epätoivoinen asemansa saattoi puolustaa, vastasi:
»Kirotun huonoa.»
»Jack Bunsby», kuiskasi kapteeni, »teetkö tämän omasti vapaasta
tahdostasi?»