»Sitä mieltäkö te olette, julkea ihminen?» tokaisee vihastunut Pipchin,
tähystäen leimuavin silmin välillä olevien päitten lomitse.
»Niin, rouva Pipchin, niin se on», vastaa keittäjätär astuen
lähemmäksi. »Ja miksi pitäisi olla toisin, jos saan kysyä?»
»Hyvä on, saatte lähteä niin pian kuin tahdotte», sanoo rouva Pipchin.
»Mitä pikemmin, sitä parempi, ja toivon, etten enää koskaan näe teidän
kasvojanne.»
Näin sanoen urhea Pipchin vetää esiin liinakankaisen rahakukkaron ja
maksaa keittäjättärelle palkan vielä kuukaudelta eteenpäinkin, mutta
pitelee rahoista lujasti kiinni, kunnes kuitti on viimeiseen pisteeseen
asti kunnossa. Silloin vasta hän hellittää vastahakoisesti palkan. Näin
rouva Pipchin menettelee palveluskunnan jokaisen jäsenen kanssa, kunnes
kaikki on maksettu...
»Nyt saavat ne, jotka haluavat, mennä omalle taholleen, ja ne jotka
haluavat jäädä, saavat olla ruokapalkalla viikon tai pari ja auttaa
talon töissä, paitsi keittäjätär-heittiö, jonka pitää lähteä heti
tiehensä», selittää pikavihainen Pipchin. »Sen hän tosiaan tekeekin»,
sanoo keittäjätär. »Hyvästi siis, rouva Pipchin, ja vilpittömästi
toivoisin, että voisin lausua teille jonkin kohteliaisuuden
suloisuudestanne!»
»Menkää tiehenne!» huutaa rouva Pipchin polkien jalkaansa.
Keittäjätär purjehtii pois jalomielisen arvokkaana, mikä kuohuttaa
kovasti rouva Pipchiniä. Pian tulevat hänen jäljessään toisetkin, ja
niin he taas istuvat kaikki koolla alakerrassa.
Silloin Towlinson sanoo, että ensiksikin pitäisi saada pieni välipala
ja sitä syötäessä hän puolestaan esittäisi suunnitelman, jonka
luulee parhaiten vastaavan heidän asemaansa. Kun ruoka on katettu
pöytään ja kaikki ovat käyneet siihen innokkaasti käsiksi, ryhtyy
Towlinson puhumaan huomauttaen ensiksi, että keittäjätär lähtee
nyt pois, ja lisäten, että jollemme ole uskollisia itsellemme, ei
kukaan myöskään ole uskollinen meille. Että he ovat eläneet tässä
talossa kauan aikaa yhdessä ja yrittäneet kovasti elää ystävällisissä
väleissä. (Keittäjätär virkkaa nyt liikutettuna: »Kuulkaa, kuulkaa!»
ja rouva Perch, joka on taas saapuvilla ja kurkkua myöten ruokaa
täynnä, vuodattaa kyyneleitä.) Että hän ajattelee kaikkien nyt
tuntevan samaa: »Jos yksi lähtee, niin kaikki lähtevät.» Sisäkkö on
kovin liikutettu tästä jalomielisestä tunteesta ja kannattaa sitä
lämpimästi. Keittäjätär sanoo sen olevan oikein hänenkin mielestään
ja lisää vain toivovansa, ettei se ole pelkkää kohteliaisuutta
hänelle, vaan todellista velvollisuudentuntoa. Towlinson vastaa
sen olevan velvollisuudentuntoa ja huomauttaa, että jos hänet nyt
pakotetaan lausumaan mielipiteensä, hän voi avoimesti vakuuttaa,
ettei hänen mielestään ole kovinkaan kunnioitettavaa jäädä taloon,
jossa harjoitetaan huutokauppaa ja muuta sellaista. Sisäkkö on
myöskin varma siitä ja kertoo sen vahvistukseksi, että samana aamuna
eräs kangaslakkinen vieras mies yritti suudella häntä portaissa.
Sen kuullessaan Towlinson hypähtää pystyyn tuoliltaan etsimään
syyllistä ja nujertamaan hänet. Mutta hänen tielleen asettuvat
naiset, jotka pyytävät häntä rauhoittumaan ja ajattelemaan, että on
mukavampaa ja viisaampaa jättää heti mielestään sellaiset sopimattomat
kohtaukset. Rouva Perch esittää asian uudessa valossa ja osoittaa,
että hienotunteisuus omiin huoneisiinsa sulkeutunutta herra Dombeyta
kohtaan ehdottomasti vaatii heitä nopeasti lähtemään pois. »Sillä mitä
hänen täytyykään tuntea, jos sattumalta tapaa jonkun palvelija-raukan,
joka on väärin kuvitellut häntä rikkaaksi!» Keittäjätärtä tämä
siveysmietelmä järkyttää niin kovasti, että rouva Perch parantelee
sitä muutamilla hurskailla huomautuksilla, sekä itsekeksimillään että
toisilta lainatuilla. Näyttää täysin selvältä asialta, että heidän on
kaikkien lähdettävä. Matka-arkut täytetään, ajurit haetaan, eikä saman
illan hämärissä ole ainoatakaan keittiöseurueesta jäljellä.
Talo kohoaa suurena ja myrskyä uhmaavana pitkän synkän kadun varrella,
mutta se on nyt raunio, ja rotat karkaavat sieltä.
Kangaslakkiset miehet häärivät kaikkialla ja kolistelevat huonekaluja,
ja herrat kynineen ja musteineen merkitsevät paperille luetteloa
kaikesta, istuen sellaisilla esineillä, joita ei ole koskaan
tarkoitettu istumapaikoiksi, ja syövät ruokapaikasta noudettua leipää
ja juustoa, käyttäen pöytinä milloin mitäkin huonekalua ja näyttäen
nauttivan siitä, että voivat käsitellä kallisarvoisia esineitä
sopimattomalla tavalla. Suuri sekasotku näkyy myöskin esineiden
järjestelyssä. Patjoja ja vuodevaatteita ilmestyy ruokasaliin, lasi- ja
porsliiniastioita joutuu kasvihuoneeseen, suuri pöytäkalusto työnnetään
korkeina kasoina salin pitkälle sohvalle, ja rappumaton nippuihin
sidotut tangot koristavat marmorista uuninreunusta. Lopuksi ripustetaan
matto, johon on kiinnitetty painettu hintalippu, ulos parvekkeelta, ja
samantapaiset lisäkkeet koristavat suuren pääoven kumpaakin puolta.
Pitkin päivää pysähtyy likaisia rattaita ja vankkureita talon
kohdalle. Joukoittain ränstyneen näköisiä nylkyreitä, juutalaisia ja
kristittyjä, tungeskelee talossa koputellen hiottuja kuvastimenlaseja
rystysillään, lyöden epäsointuisia ääniä flyygelistä, kosketellen
märillä etusormillaan tauluja, kostuttaen paraiden pöytäveisten teriä
hengityksellään, painellen tuolien ja sohvien täytteitä likaisilla
nyrkeillään, tunnustellen höyhenvuoteita, avaten ja sulkien laatikoita,
punniten hopeisia lusikoita ja haarukoita, vieläpä tarkastellen
verhojen ja liinavaatteiden saumojakin ja moittien kaikkea. Koko
talossa ei ole ainoatakaan suojattua paikkaa. Julkeat ja nuuskivat
vieraat tarkistelevat yhtä uteliaasti keittiönuuniin kuin ullakon
vaatekomeroihin. Paksut miehet, joilla on päässä kuluneet hatut,
katselevat ulos makuuhuoneen akkunoista laskevat leikkiä kadulla
liikkuvien tuttaviensa kanssa. Maltilliset, arviolaskuja laativat
henkilöt vetäytyvät pukuhuoneisiin luettelot kädessä ja tekevät
niihin reunamuistutuksia lyijykynän pätkillä. Nouseepa joku välittäjä
paloportaita ylös ja luo katonharjalta yleissilmäyksen ympäristöön
Muutamia päiviä kestää vilinä ja kohina ja alituinen liikuskelu
portaissa. »Verrattoman uudenaikaiset, melkein uudet huonekalut j.n.e.»
on pantu näytteille.
Sitten kyhätään parhaaseen vierashuoneeseen pitkä jono pöydistä,
ja huutokaupan pitäjä asettuu ranskalaiseen tapaan kiilloitetun,
leveän, kokoontyönnettävän mahonkipöydän ääreen, jolla on kaarevat
jalat, ja verenimijöiden, juutalaisten ja kristittyjen, laumat,
julkeat ja nuuskivat vieraat ja ränstyneet tanakat miehet kokoontuvat
sen ympärille, istuutuvat mikä millekin huonekalulle uuninreunusta
lukuunottamatta ja alkavat tehdä tarjouksiaan. Huoneet ovat kaiken
päivää kuumia, täpötäysiä ja pölyisiä — vasaramiehen pää, hartiat
ääni ja ase lakkaamatta työssä. Kangaslakkiset miehet läähättävät
kiukussaan kannettuaan saapuville tavaroita, ja yhä niitä ilmestyy
uusia, lakkaamatta uusia. Välistä joku lausuu pilasanan, jolloin
kuuluu yleinen nauru. Tällaista kestää aamusta iltaan kolme päivää.
»Verrattoman uudenaikaiset melkein uudet huonekalut j.n.e.» ovat
myytävinä.
Sitten ilmestyvät taas näkyviin likaiset rattaat ja vankkurit, ja
niiden mukana saapuu käsikärryjä ja huonekaluvaunuja ja kokonainen
liuta kantajia hihnoineen. Kaiken päivää kangaslakkiset miehet
vääntävät ruuvitalttoineen ja kampineen tai kompuroivat tusinoittain
raskaine taakkoineen portaissa tai nostelevat kokonaisia vuoria
espanjalaista mahonkia, parasta ruusupuuta tai hiottua kuvasimenlasia
vankkureihin ja rattaille, käsikärryihin tai huonekaluvaunuihin.
Paul-raukan pikku vuode viedään pois aasin vetämissä ajoneuvoissa.
Melkein kokonaisen viikon ajan ovat »Verrattoman uudenaikaiset, melkein
uudet huonekalut j.n.e.» vaeltamassa talosta pois.
Vihdoin se kaikki päättyy. Talossa ei näe enää muuta kuin irtonaisia
luettelon lehtiä, olkien ja heinien jäännöksiä ja rykelmän tyhjiä
juomapulloja eteisen oven takana. Kangaslakkiset miehet kokoilevat
talttansa ja kampensa suuriin pusseihinsa, heittävät ne hartioillensa
ja marssivat tiehensä. Eräs kynää ja mustetta käsittelevistä herroista
tekee vielä viimeisen tarkastuskierroksen, kiinnittäen samalla
akkunoihin ilmoituksia, joissa tarjotaan vuokrattavaksi tämä erittäin
miellyttävä herrastalo, ja sulkee akkunaluukut. Sitten hän lähtee
ulos kangaslakkisten miesten jäljessä. Ei kukaan tungettelijoista jää
sisäpuolelle. Talo on rauniona, ja rotat karkaavat sieltä..
Rouva Pipchinin huoneet ovat säästyneet yleiseltä hävitykseltä samoin
kuin alakerran lukitut huoneet, joiden akkunakaihtimet on vedetty
tiukasti alas. Rouva Pipchin on pysynyt kaiken tämän mylläkän aikana
kovana ja järkkymättömänä omalla puolellaan. Silloin tällöin hän
on pistäytynyt huutokauppasaliin katsomaan, mihin hintaan esineet
nousevat, ja tekemään tarjouksiansa eräästä nojatuolista. Hänen
tarjouksensa on ollut korkein, ja hän istuu paraikaa siinä, kun rouva
Chick tulee häntä tervehtimään.
»Mitä veljelleni kuuluu, rouva Pipchin?» kysyy rouva Chick.
»Minä en tiedä siitä kerrassaan mitään», vastaa rouva Pipchin. »Hän
ei koskaan suo minulle sitä kunniaa, että puhuttelisi minua. Hän
on käskenyt tuoda ruokansa ja juomansa oman huoneensa viereiseen
huoneeseen, ja sen vähän, mitä hän syö, hän käy ottamassa sieltä, kun
ei kukaan ole saapuvilla. Minulta ei kannata kysyä. Minä en tiedä
hänestä enempää kuin se etelän mies, joka poltti suunsa syödessään
kylmää luumulientä.»
Näin puhuu sapekas rouva Pipchin pontevasti.
»Hyväinen aika!» huudahtaa rouva Chick lempeästi. »Kuinka kauan
tällaista kestää! Jollei veljeni koeta tehdä ponnistusta, rouva
Pipchin, niin mitä hänestä tulee? Luulisinpä tosiaankin hänen nähneen
jo kylliksi, mitä seuraa, kun ei tee ponnistusta. Hänen pitäisi osata
varoa niin turmiollista erehdystä.»
»Hölynpölyä», sanoo rouva Pipchin hieroen nenäänsä. »Siitä pidetään
tosiaankin suurta hälinää. Eihän se ole niin ihmeellinen juttu.
Ihmisillä on ennenkin ollut onnettomuuksia, ja heidän on täytynyt
luopua huonekaluistaan. Minullekin on tapahtunut samaa!»
»Minun veljeni on niin erikoinen — niin kummallinen mies», jatkaa rouva
Chick syvämietteisen näköisenä. »Hän on ihmeellisin mies, mitä olen
koskaan nähnyt. Saattaisiko kukaan uskoa, että hän saadessaan tiedon
luonnottoman lapsensa naimisiinmenosta ja ulkomaille lähdöstä — minulle
tuottaa nyt lohdutusta muistaessani, että aina sanoin tuossa lapsessa
olevan jotakin omituista, mutta kukaan ei välitä minun sanoistani —
saattaisiko kukaan uskoa, että veljeni kävi suoraan minun kimppuuni
sanoen otaksuneensa minun käytöksestäni, että Florence oli karannut
minun kotiini? Voi, laupias taivas! Ja saattaisiko kukaan uskoa, että
kun sanoin hänelle vain: 'Paul, mahdollisesti olen hyvin hupsu enkä
sitä epäilekään, mutta en voi ymmärtää, kuinka sinun liikeasiasi ovat
voineet joutua tällaiselle tolalle', silloin hän suorastaan kävi taas
kimppuuni ja sanoi vaativansa, etten saa lainkaan tulla hänen luokseen,
ennenkuin hän pyytää minua. Voi, laupias taivas!»
»Vai niin», virkkaa rouva Pipchin. »Onpa vahinko, ettei hänellä ollut
enemmän tekemistä vuorikaivosten kanssa. Ne olisivat kyllä lannistaneet
hänen sisunsa.»
»Ja mihin tämä päättyy?» aloittaa taas rouva Chick, välittämättä
ollenkaan rouva Pipchinin huomautuksista. »Sen minä tahtoisin tietää.
Mitä veljeni aikoo tehdä? Hänen pitää ryhtyä johonkin. Onhan mahdotonta
pysyä omiin huoneisiinsa sulkeutuneena. Liikeasiat eivät etsi häntä
käsiinsä. Ei, hänen pitää hakea niitä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin?
Luulisin hänen ymmärtävän, mihin on käytävä käsiksi, hän kun on ollut
liikemies koko ikänsä. Miksi hän ei siis ryhdy toimiin?» Taottuaan
lujaksi ketjuksi tämän sarjan johtopäätöksiä rouva Chick pysyy hetkisen
vaiti sitä ihaillakseen.
»Sitäpaitsi», jatkaa älykäs nainen sitten, »kuka on koskaan kuullut
sellaisesta itsepäisyydestä, että mies pysyy huoneisiinsa sulkeutuneena
kaikkien näiden kauheuksien kestäessä? Eikö se näytä siltä kuin hänellä
ei olisi paikkaa mihin mennä? Tietysti hän olisi voinut tulla meidän
luoksemme. Luulisin hänen ymmärtävän, että hän on siellä kuin kotonaan.
Herra Chick on puhunut siitä lakkaamatta, ja minä sanoin itsekin:
'Mutta, Paul, et suinkaan kuvittele, että olet asiaisi jouduttua tälle
tolalle vähemmän tervetullut niin läheisten sukulaisten kuin meidän
luoksemme? Et suinkaan kuvittele, että me olemme samanlaisia kuin
muut ihmiset?' Mutta ei, täällä hän pysyy kaiken aikaa eikä liikahda
minnekään. Entä jos talo nyt vuokrataan? Mitä ihmettä hän sitten tekee?
Silloin hän ei voisi jäädä tänne. Jos hän yrittäisi, seuraisi siitä
häätö ja oikeusjuttu ja kaikenlaista muuta, ja sitten hänen kuitenkin
olisi lähdettävä. Miksi hän ei siis lähde nyt, kun tietää sen kuitenkin
olevan edessä. Ja se johtaa minut takaisin siihen, mitä aluksi sanoin,
ja minä kysyn luonnollisestikin, mikä tämän kaiken lopuksi tulee.»
»Mikäli asia minua koskee, tiedän kyllä lopun», vastaa rouva Pipchin,
»ja se riittää minulle. Minä laputan tieheni niin pian kuin suinkin.»
»No, enpä tosiaankaan voi moittia teitä, rouva Pipchin», sanoo rouva
Chick avomielisesti.
»Minulle se olisi ihan yhdentekevää, vaikka moittisittekin»,
vastaa ivallinen Pipchin. »Joka tapauksessa minä lähden. En voi
jäädä tänne. Kuolisin viikon kuluessa. Minun täytyi eilen itse
valmistaa oma siankyljykseni, mutta sellaiseen en ole tottunut.
Minun ruumiinrakenteeni ei kestä sitä. Minulla oli sitäpaitsi ennen
tännetuloani oikein tyydyttävä toimiala Brightonissa — pikku Pankeyt
yksinään jo tuottivat minulle vuodessa yli kahdeksankymmentä puntaa
— eikä minun kannata heittää sitä hukkaan. Olen kirjoittanut veljeni
tyttärelle, ja hän odottaa minua.»
»Oletteko puhunut asiasta veljelleni?» kysyy rouva Chick.
»Kyllähän teidän on helppo kysyä, olenko hänelle puhunut», tokaisee
rouva Pipchin. »Kuinka se käy päinsä? Minä huusin hänelle eilen,
ettei minusta ollut mitään apua täällä ja että hänen olisi parasta
sallia minun lähettää noutamaan rouva Richards. Hän murisi jotakin
myöntymykseksi, ja minä lähetin. Niin, hän tosiaankin murahti vain!
Jos hän olisi ollut herra Pipchin, olisi hänellä ollut siihen jotakin
syytä. Jaa-a, minun kärsivällisyyteni on lopussa.»
Sitten tämä mallikelpoinen nainen, joka oli ammentanut niin paljon
voimaa ja hyveellisyyttä perulaisten kaivosten syvyydestä, nousee
uudesta nojatuolistaan saattaakseen rouva Chickiä ovelle. Valitellen
viimeiseen asti veljensä kummallista luonnetta rouva Chick poistuu
varovaisin askelin, ajatellen omaa viisauttaan ja selvänäköisyyttään.
Iltahämärissä saapuu Toodle, jolla ei ole tänään virkatehtäviä, Pollyn
ja pienen arkun kera ja jättää hänet, saatuaan äänekkään suudelman,
tyhjään taloon, jonka kolkko autius masentaa hänen mieltään.
»Sanonpa sinulle jotakin, Polly rakas», virkkaa Toodle. »Kun nyt olen
veturinkuljettaja ja hyväpalkkainen mies, en sallisi sinun tulla
näin synkkään paikkaan, jollen muistaisi entisiä suhteita. Mutta
entisiä suhteita, Polly, ei saa koskaan unohtaa. Sitäpaitsi voivat
kasvosi lohduttaa onnettomia. Yksi suutelo vielä sen vahvistukseksi,
rakkaani. Tiedän, ettet mitään muuta halua kuin tehdä oikein, ja minun
käsitykseni on, että näin on oikein ja velvollisuudenmukaista. Hyvää
yötä, Polly!»
Sitten ilmestyy näkyviin rouva Pipchin, yllään musta villahame ja
päässä musta myssy. Hänen yksityiset tavaransa ovat jo matkakunnossa,
ja hänen uusi tuolinsa (joka on viime aikoina ollut Dombeyn mielituoli
ja myytiin polkuhintaan huutokaupassa) on valmiina ulko-oven luona. Se
odottaa vain kuormavaunuja, jotka muissa asioissa lähtevät tänä iltana
Brightoniin ja joiden on määrä vartavasten tehdyn sopimuksen nojalla
tulla noutamaan rouva Pipchiniä.
Nyt ne saapuvatkin. Ensiksi nostetaan rattaille rouva Pipchinin
vaatekaappi ja siirretään syrjään. Sitten sovitetaan hänen nojatuolinsa
vankkurien nurkkaan muutamien heinänippujen väliin, sillä hänen
tarkoituksenaan on käyttää nojatuoliaan matkalla. Viimeksi hän kiipeää
itse ja asettuu töykeän näköisenä paikalleen. Hänen kovissa harmaissa
silmissään on käärmemäinen kiilto, ikäänkuin hän näkisi ennakolta
kaikki: paahtoleivät, kuumat kyljykset, pikku lasten kiusaamisen
ja nöyryyttämisen, terävät letkaukset Berry-paralle ja kaikki muut
linnansa ilot. Rouva Pipchin melkein nauraa vankkurien lähtiessä
liikkeelle, oikoo mustan villahameensa poimuja ja istuutuu nojatuolinsa
pielusten sekaan.
Talo on sellainen raunio, että rotat ovat karanneet eikä ainoatakaan
ole jäljellä.
Mutta vaikka Polly nyt onkin yksin autiossa talossa — sillä hänellä
ei ole mitään seuraa huoneisiinsa sulkeutuneesta talon entisestä
päämiehestä — ei tätä tilaa kestä kauan. Myöhään illalla hän
työskentelee taloudenhoitajattaren huoneessa, koettaen unohtaa, kuinka
yksinäinen talo on ja kuinka sen on käynyt. Silloin kuuluu eteisen
ovelta koputus, joka kajahtaa kovasti tyhjässä talossa. Hän avaa oven
ja palaa pian kaikuvan eteisen lävitse naisen kanssa, jolla on pieni
musta päähine. Se on neiti Tox, ja hänen silmänsä ovat punaiset.
»Voi, Polly», virkkaa neiti Tox, »kun juuri pistäydyin teillä
antaakseni pienen oppitunnin lapsille, sain minulle jättämänne sanoman.
Ja niin pian kuin vähänkin tyynnyin, riensin tänne teitä tapaamaan.
Eikö täällä ole ketään muita kuin te?»
»Ei ainoatakaan sielua», vastaa Polly.
»Oletteko nähnyt häntä?» kuiskaa neiti Tox.
»En, eikä häntä ole nähty moneen päivään. Väitetään, ettei hän lainkaan
poistu huoneistaan.»
»Sanotaanko hänen olevan sairaana?»
»Ei minun tietääkseni, paitsi sielultaan. Mutta se lienee hänellä,
miesraukalla, hyvin huonossa kunnossa.»
Neiti Toxin sydän on niin täynnä myötätuntoa, että hän tuskin
voi puhua. Hän ei ole mikään kananpoika, mutta ei silti iän tai
naimattomuuden takia paatunut. Hänen sydämensä on hyvin hellä, hänen
säälinsä vilpitön, hänen kiintymyksensä uskollinen. Kalansilmällä
koristetun medaljongin alla on neiti Toxilla arvokkaampia tunteita
kuin monella muulla, jonka ulkomuoto on vähemmän omituinen, sellaisia
tunteita, jotka kestävät missä vaiheissa tahansa kauemmin kuin monien
loistavapukuisten olentojen.
Vasta myöhään neiti Tox lähtee pois. Polly saattaa häntä autioille
portaille kynttilän lepattaessa hänen kädessään ja jää katselemaan,
kuinka hän kävelee pitkin katua. Sitten hän palaa vastahakoisesti
synkkään taloon, työntää raskaan salvan ovelle, niin että tyhjyys
kaikuu, ja pujahtaa vuoteeseensa. Mutta aamulla hän kokoo erääseen
pimitetyistä huoneista kaiken sen, mitä hänen on määrä toimittaa, eikä
sitten käy niissä uudestaan ennenkuin samaan aikaan seuraavana aamuna,
Siellä on soittokelloja, mutta niitä ei koskaan soiteta, ja vaikka hän
joskus kuulee sieltä edestakaisia askelia, ei ketään ilmesty näkyviin.
Neiti Tox tulee takaisin varhain aamupäivällä. Hän alkaa tästä
lähtien valmistella pieniä herkkupaloja — tai ainakin hän itse luulee
niitä sellaisiksi — jotka viedään suljettuihin huoneisiin seuraavana
aamuna. Tämä puuhailu tuottaa hänelle niin paljon tyydytystä, että
hän harjoittaa sitä vakinaisesti ja joka päivä tuo pikku vasussaan
puuteripäisen ja kankipalmikkoisen isävainajansa vähäisestä
varastosta valittuja erilaisia höysteitä. Niinikään hän tuo mukanaan
tukankäherryspaperiin käärittyinä kylmän lihan, lampaankielen ja
linnunpaistin palasia omaksi päivällisekseen. Nämä ruokavarat hän
tasaa Pollyn kanssa ja viettää suurimman osan aikaansa talossa, jonka
rotat ovat hylänneet. Hän piiloutuu pienimmänkin äänen kuullessaan ja
hiipii ulos ja sisään kuin rikollinen, haluten vain pysyä uskollisena
ihailemalleen kukistuneelle miehelle, joka ei saa sitä tietää eikä
kukaan muukaan paitsi yksi ainoa vaatimaton nainen.
Majuri tietää sen kuitenkin, mutta vaikka se tuottaa hänelle suurta
iloa, ei hän puhu siitä kenellekään. Uteliaisuutensa puuskassa hän on
antanut alkuasukkaan tehtäväksi pitää taloa välistä silmällä ja ottaa
selville, kuinka Dombeyn käy. Alkuasukas on tuonut tiedon neiti Toxin
uskollisuudesta, ja majuri on ollut ihan tukehtua naurusta. Hän on
siitä hetkestä lähtien alituisesti sinisempi, hänen hummerinsilmänsä
ovat tipahtamaisillaan päästä, ja hän ähkii lakkaamatta itsekseen:
»Lempo vieköön, se nainenhan on syntymästään asti hullu!»
Entä tuhon omaksi joutunut mies? Kuinka hän viettää yksin pitkät
päivänsä?
»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua!» Hän muisti sen.
Se painoi nyt raskaasti hänen mieltään, raskaammin kuin mikään muu.
»Muistakoon hän sen siinä huoneessa vuosien kuluttua! Sateella, joka
lankeaa katolle, tuulella, joka valittaa oven ulkopuolella, voi olla
oikea aavistus alakuloisessa kohinassa. Muistakoon hän sen vielä
vuosien kuluttua!»
Hän muisti sen. Onnettomina öinään hän ajatteli sitä, samoin synkkinä
päivinään, hurjassa aamunkoitossa ja kammottavassa, muistojen
täyttämässä iltahämärässä. Hän muisti sen tuskassaan, surussaan,
itsesyytöksissään ja epätoivossaan! »Isä, isä! Puhu minulle, rakas
isä!» Hän kuuli ne sanat jälleen ja näki samat kasvot. Hän näki niiden
painuvan vapiseviin käsiin ja kuuli pitkän hiljaisen itkun poistuvan
yläkertaan.
Hän oli sortunut, eikä noususta enää ollut tietoa. Maallisen perikadon
yötä ei seurannut huominen aurinko. Hänen kotihäpeänsä tahralle ei
saanut mistään puhdistusta. Ei mikään, Luojan kiitos, voinut palauttaa
hänen lapsivainajaansa eloon. Mutta se, minkä hän olisi voinut tehdä
niin toisenlaiseksi entisessä elämässään — mikä olisi saattanut tehdä
itse entisyydenkin niin toisenlaiseksi, vaikka sitä hän tuskin nyt
ajatteli — se, mikä oli hänen omaa työtään ja minkä hän olisi voinut
niin helposti muuttaa siunaukseksi, mutta niin hellittämättä vuosien
kuluessa oli tehnyt kiroukseksi, se oli hänen sielussaan pistävänä
tuskana.
Voi, hän muisti sen! Sateella, joka ropisi katolle, tuulella, joka
valitteli oven ulkopuolella sinä yönä, oli ollut ennakkoaavistus
alakuloisessa kohinassaan. Hän tiesi nyt, mitä oli tehnyt. Hän tiesi
nyt itse mananneensa päänsä päälle sen, mikä taivutti sitä syvemmälle
kuin kohtalon kovin isku. Hän tiesi nyt, mitä merkitsi olla hyljätty ja
yksinäinen, nyt kun jokainen rakkauden kukka, jonka hän oli kuolettanut
viattoman tyttärensä sydämessä, varisi hänen päälleen pölynä.
Hän ajatteli tytärtään sellaisena kuin tämä oli ollut sinä iltana,
jolloin hän itse oli nuoren vaimonsa kanssa tullut kotiin. Hän ajatteli
Florencea sellaisena kuin tämä oli ollut kaikissa hyljätyn talon
perhekohtauksissa. Hän ajatteli, että kaikista hänen ympärillään
olleista Florence yksin ei ollut muuttunut. Hänen poikansa oli kuollut,
hänen ylpeä vaimonsa oli vaipunut häväistyksi olennoksi, hänen
imartelijansa ja ystävänsä oli muuttunut pahimmaksi roistoksi, hänen
rikkautensa oli häipynyt olemattomiin, ja seinätkin, jotka soivat
hänelle suojaa, katselivat häntä kuin vierasta. Florence yksin oli aina
katsellut häntä samoin lempein silmin, viimeiseen hetkeen asti, koskaan
muuttumatta käytöksessään häntä kohtaan — eikä hänkään puolestaan ollut
muuttunut Florencea kohtaan, joka oli nyt poissa.
Kun ne kaikki perätysten väistyivät hänen mielestään — pojan herättämät
toiveet, hänen vaimonsa, hänen ystävänsä, hänen rikkautensa — voi,
kuinka kirkastuikaan se sumu, jonka lävitse hän oli nähnyt tyttärensä,
ja kuinka oikeassa valossa Florence nyt esiintyikään hänelle! Oi,
kuinka paljon tätä parempi olisikaan ollut, jos hän olisi rakastanut
tytärtään samoin kuin poikavainajaansa, menettänyt hänet samoin kuin
pikku Paulin ja laskenut heidät yhdessä varhaiseen hautaan!
Ylpeydessään — sillä hän oli vieläkin ylpeä — hän salli maailman
vapaasti loitota luotaan. Sen väistyessä hän pudisti sen itsestään
irti. Hän karttoi kaikkea erotuksetta joko luullen lukevansa sääliä
tai kylmäkiskoisuutta ihmisten kasvoista. Kummassakin tapauksessa oli
maailmaa yhtä paljon vältettävä. Hän ei voinut kuvitellakaan ketään
muuta seurakseen onnettomuudessaan kuin sitä ainoaa, jonka oli ajanut
pois. Hän ei kertaakaan ajatellut, mitä olisi sanonut tyttärelleen tai
millaista lohdutusta suvaitsisi ottaa häneltä vastaan. Mutta hän tiesi
joka hetki, että Florence olisi ollut hänelle uskollinen, jos olisi
saanut olla hänen luonaan. Hän tiesi alituisesti, että Florence olisi
rakastanut häntä nyt enemmän kuin milloinkaan muulloin. Hän oli yhtä
varma tästä Florencen luonteesta kuin siitä, että taivas kaartui hänen
päänsä yllä. Sitä hän ajatteli istuessaan ypöyksin tunnin toisensa
perästä. Jokainen päivä toisti hänelle samaa, jokainen yö toi sen hänen
mieleensä.
Se alkoi (niin hitaasti kuin se alussa kehittyikin) hänen saadessaan
nuoren aviomiehen kirjeen ohella varmuuden siitä, että Florence oli
kaukana. Mutta kuitenkaan — niin ylpeä hän oli perikatoonkin joutuneena
tai niin selvästi hän tajusi, mitä Florence olisi saattanut olla
hänelle, vaikka nyt oli auttamattomasti menetetty — hän ei olisi mennyt
tyttärensä luokse, vaikka olisi kuullut hänen äänensä viereisessä
huoneessa. Jos hän olisi saanut kadulla tavata Florencen, joka ei olisi
tehnyt muuta kuin luonut häneen entisen katseen, olisi hän vain mennyt
ohitse kasvot yhtä anteeksiantamattoman näköisinä kuin ennenkin eikä
olisi puhutellut tytärtään tai taipunut, vaikka hänen sydämensä heti
olisi sen jälkeen murtunut. Niin myrskyinen kuin hänen mielensä ja niin
kiihkeä kuin hänen vihansa lieneekin alussa ollut tyttären avioliittoa
tai hänen miestään vastaan, oli se kaikki nyt häipynyt. Enimmäkseen
hän ajatteli, kuinka asiat olisivat voineet olla ja millä kannalla ne
nyt olivat. Kaikki se, mitä hänellä oli, kuului yhteenlaskettuna näin:
Florence oli menetetty ja hän itse surun ja tunnonvaivojen masentama.
Ja nyt hän tunsi, että hänelle oli tässä talossa syntynyt kaksi
lasta ja että hänen ja tyhjäin suurten seinäin välillä oli side,
surullinen tosin, mutta vaikea katkaista, sillä se yhdisti hänet
kahteen lapsuuteen ja kahteen menetykseen. Hän oli aikonut muuttaa
tästä talosta — hän tiesi, että hänen oli lähdettävä, mutta ei tiennyt
minne — sen päivän iltana, jolloin tämä tunne ensimmäisen kerran alkoi
juurtua hänen rintaansa, Mutta hän päätti viipyä vielä yhden yön ja
viimeisen kerran sinä yönä harhailla eri huoneissa.
Keskellä yötä hän lähti yksinäisestä sopestaan kynttilä kädessä
hiljaisin askelin yläkertaan. Kaikista niistä jalanjäljistä, jotka
olivat tehneet nämä portaat niin tutuiksi, ei hänen mielestään ollut
ainoatakaan, joka ei olisi tuntunut aikanaan painuvan hänen aivoihinsa
hänen kuunnellessaan salaa likeltä. Hän näki kuinka paljon niitä
oli, kuinka kiireisiä ne olivat ja kuinka ne kilpailivat keskenään —
astuessaan toistensa päälle, kavutessaan ylös ja hyppiessään alas —
ja ajatteli kauhun ja ihmetyksen vallassa, kuinka tavattomasti hänen
oli täytynyt kärsiä tämän koettelemuksen aikana ja kuinka suuri syy
hänellä oli olla muuttunut mies. Ja sitäpaitsi hän ajatteli, että
jossakin maailmankolkassa oli kevyitä askelia, jotka olisivat voineet
yhdessä silmänräpäyksessä kuluttaa pois puolet näistä merkeistä. Hänen
päänsä painui kumaraan, ja kyyneleet täyttivät hänen silmänsä hänen
noustessaan portaita ylös.
Hän melkein näki jonkun astelevan edellään. Hän pysähtyi katselemaan
ylöspäin, ja hänestä näytti kuin siellä jälleen kiipeisi lapsekas
olento, kantaen lasta sylissään ja samalla laulaen. Ja pian siinä taas
seisoi sama olento, tällä kertaa yksin, pysähtyen hetkiseksi, pidättäen
hengitystään ja heleiden hiusten liehuessa kyyneleisten kasvojen
sivuilla katsahtaen taakseen häneen päin.
Hän vaelsi huoneitten lävitse, jotka olivat äskettäin olleet niin
ylellisiä, mutta nyt olivat niin autioita ja kolkkoja ja muuttuneita
myöskin muodoltaan ja kooltaan, kuten hänestä näytti. Askelten merkit
olivat sielläkin tiheässä, ja sama kärsimyksen tunne kuin äsken
hämmensi ja kauhistutti häntä. Hän alkoi pelätä, että tämä hänen
aivojensa sekasorto veisi hänen järkensä, ja hänestä tuntui, että
hänen ajatuksensa jo menettivät keskinäisen yhteytensä samoin kuin
askelten jäljetkin ja että ne pirstoutuivat sekaisin monimutkaisiksi,
epäselviksi hahmoiksi.
Hän ei tiennyt, missä näistä huoneista Florence oli asunut yksin
ollessaan. Hän oli iloinen päästessään sieltä pois ja vaeltaessaan
eteenpäin. Täällä johtui hänen mieleensä paljon, mikä koski petollista
vaimoa, petollista ystävää ja apumiestä ja hänen omaa epäoikeutettua
ylpeyttään, mutta hän työnsi sen kaiken syrjään ja ajatteli vain
onnettomana, heikkona ja hellänä kahta lastaan.
Kaikkialla samoja askelten merkkejä! Ne eivät olleet karttaneet sitä
yläkerran vanhaa huonettakaan, jossa pikku vuode oli ollut. Hän
saattoi löytää siellä tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa, johon sopi
oikaista itsensä lattialle seinän viereen, murtunut miesparka, ja
antaa kyyneltensä valua, niinkuin ne tahtoivat. Hän oli itkenyt täällä
kauan sitten niin paljon, että hänen heikkoutensa hävetti häntä tässä
paikassa vähemmän kuin missään muualla — ehkä hän olikin vaistomaisesti
tajuten sen kehdannut tulla tänne hartiat kumarassa ja leuka rintaa
vasten painuneena. Täällä hän itki yksinään yön hiljaisuudessa
paljaille lattialaudoille heittäytyneenä — ylpeänä vielä nytkin. Mutta
jos ystävällinen käsi olisi ojennettu hänelle tai ystävälliset kasvot
olisivat kurkistaneet sisään, olisi hän noussut heti, kääntynyt pois ja
palannut omaan soppeensa.
Kun päivä koitti, oli hän taas omissa huoneissaan. Hän oli aikonut
lähteä pois tänään, mutta takertui tähän kotoiseen siteeseen kuin
viimeiseen ja ainoaan, mitä hänelle oli jäänyt jäljelle. Hän lähtisi
huomenna, mutta silloin hän siirsi lähtönsä seuraavaksi päiväksi. Ja
joka yö kenenkään ihmisolennon aavistamatta hän tuli sopestaan ja
harhaili autiossa talossa kuin aave. Monena aamuna päivän koittaessa
hän istui suljettujen akkunaverhojen takana hämärässä huoneessaan
pää käsiin painuneena ja mietti kahden lapsensa menettämistä. Hänen
mielessään ne yhtyivät nyt samaksi olennoksi, eroamatta hetkeksikään.
Oi, jospa hän olisi voinut yhdistää ne entisessä rakkaudessaan ja
kuolemassa, ja jospa eloonjääneen kohtalo ei olisi ollut vieläkin
pahempi kuin kuolema!
Raju henkinen kiihtymys ja hämminki eivät olleet hänelle mitään uutta
edes ennen näitä viime aikojen kärsimyksiä. Näin ei olekaan koskaan
itsepintaisten ja jurojen luonteiden laita, sillä he ponnistelevat
kovasti pysyäkseen sellaisina. Pohja, jonka alta on jo kauan aikaa
kaivettu maata, luhistuu usein tuokiossa, ja tässä oli niin monella
tavalla kaivettu, heikennetty ja murennettu.
Lopulta hän alkoi ajatella, ettei hänen tarvinnutkaan lähteä. Hän
saattoi luopua siitä, mitä hänen saamamiehensä olivat hänelle jättäneet
(hänestä itsestään riippui, ettei hänelle ollut jätetty enempää),
ja katkaista sen siteen, joka kiinnitti hänet tähän tuhon omaksi
joutuneeseen taloon, katkaisemalla toisen siteen —
Silloin kuuluivat hänen askeleensa taas entisen taloudenhoitajattaren
huoneeseen hänen astellessaan edestakaisin, mutta ei sellaisina kuin
hän ne itse kuuli, sillä silloin niillä olisi ollut kauhistuttava kaiku.
Maailma ei jättänyt häntä rauhaan. Hän tajusi sen taas. Kuului
kuiskauksia ja juoruja. Maailma ei voinut pysyä hiljaa. Se ynnä
jalanjälkien monimutkainen toisiinsa sekaantuminen kiusasi häntä
äärimmäisiin asti. Esineet alkoivat saada hänen silmissään epäselvän
punertavan värin. Dombey ja Poikaa ei enää ollut eikä hänen
lapsiaankaan. Sitä pitäisi ajatella — no niin, huomenna.
Hän ajatteli sitä seuraavana päivänä ja näki kuvastimessa tavantakaa
seuraavan kuvan:
Aavemainen, laiha, kuihtunut olento, joka oli hänen itsensä näköinen,
mietti yhä tyhjän lieden ääressä, milloin kohottaen päätään
tarkastaakseen kasvojensa ryppyjä ja vakoja, milloin taas vaipuen
kumaraan ja uudelleen mietteisiinsä. Se milloin nousi ja lähti
kävelemään, milloin meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä
pitäen povessaan jotakin pöydältä ottamaansa. Välistä se katseli oven
alasyrjään ja mietti.
St! Mitä?
Se ajatteli, että jos verta alkaisi valua sitä tietä eteiseen,
täytyisi siihen kulua pitkä aika. Se virtaisi niin salaisesti ja
hitaasti eteenpäin, pysähtyen joskus pikku lammikoksi, lähtisi sitten
taas liikkeelle ja leviäisi uudeksi lammikoksi, ja kuolettavasti
haavoittunut mies voitaisiin löytää vain tämän merkin avulla joko
kuolleena tai kuolevana. Kun se oli ajatellut tätä pitkän aikaa, nousi
se taas ja alkoi astella edestakaisin käsi povella. Hän vilkaisi tuohon
olentoon tavantakaa, hyvin uteliaasti seuraten sen liikkeitä, ja pani
merkille, kuinka häijyltä ja murhaavalta tuo käsi näytti.
Nyt se taas ajatteli! Mitä se ajatteli?
Astuisivatko ihmiset vereen sen virrattua niin pitkälle ja
kuljettaisivat sitä mukanaan noihin moniin jalanjälkiin tai ehkä
kadulle asti.
Se istuutui silmät tyhjään tulisijaan luotuina, ja kun synkät mietteet
olivat sumentaneet siltä tajunnan, muuttui huone äkkiä valoisaksi,
ikäänkuin sinne olisi tunkeutunut auringonsäde. Mutta tuo olento ei
huomannut sitä, vaan istui miettimässä. Sitten se äkkiä nousi kasvot
kauhean näköisinä, ja rikollinen käsi tarttui siihen kapineeseen, joka
oli kätketty povelle. Samassa sen pysähdytti huuto — hurja, äänekäs,
läpitunkeva, rakastava, riemuisa huuto — ja hän näki kuvastimessa vain
oman heijastuksensa ja jalkainsa juuressa tyttärensä!
Niin, tyttärensä! Katso häntä! Hän on tuossa! Lattialle vaipuneena,
painuen kiinni isäänsä, puhutellen häntä ja ristien kätensä kuin
rukoillen.
»Isä! Rakkahin isä! Anna anteeksi! Olen tullut pyytämään sinulta
anteeksi. En voi hetkeäkään olla onnellinen sitä ilman!»
Muuttumaton, yhä vielä muuttumaton! Kohottaen isäänsä kohti samat
kasvot kuin onnettomuuden yönäkin. Pyytäen anteeksi häneltä.
»Isä kulta, älä katso minuun noin oudosti! Eihän minulla ollut
aikomusta lähteä sinun luotasi. En ajatellut sitä koskaan, en ennen
enkä jälkeenpäin. Minä olin peloissani, kun lähdin pois, enkä osannut
ajatella. Isä rakas, minä olen muuttunut. Minä kadun. Minä käsitän
erehdykseni. Ymmärrän nyt paremmin velvollisuuteni. Isä, älä aja minua
pois, tai minä kuolen!»
Dombey horjui takaisin tuolilleen. Hän tunsi, kuinka Florence veti
hänen käsivartensa kaulalleen ja itsekin halasi häntä, tunsi tyttärensä
kostean posken painuvan omaansa vasten, tunsi — voi, kuinka syvästi —
kaikki, mitä oli tehnyt.
Sitä rintaa vasten, jota hän oli omin käsin lyönyt, sitä sydäntä
vasten, jonka hän oli melkein murskannut, painettiin nyt hänen
kasvonsa, joita hän koetti peittää käsillään, ja Florence puhui
nyyhkyttäen:
»Rakas isä, minä olen äiti. Minulla on lapsi, joka alkaa pian nimittää
Walteria samoin kuin minä sinua. Kun se syntyi ja kun ymmärsin, kuinka
paljon sitä rakastin, tiesin, mitä olin tehnyt sinut jättäessäni.
Anna minulle anteeksi, rakas isä! Pyydä Jumalaa siunaamaan minua ja
pienokaistani!»
Murtunut mies olisi täyttänyt pyynnön, jos olisi jaksanut. Hän olisi
nostanut kätensä ja pyytänyt anteeksi, mutta Florence tarttui niihin ja
painoi ne kiireesti alas sanoen:
»Pienokaiseni syntyi merellä, isä. Silloin rukoilin (ja Walter minun
puolestani), että Jumala säästäisi minua, jotta voisin palata kotiin.
Heti kun pääsimme maihin, tulin sinun luoksesi. Älkäämme enää koskaan
erotko, isä!»
Hän kiersi käsivartensa isänsä harmaan pään ympäri, ja isä voihkasi
ajatellessaan, ettei se ollut koskaan ennen niin levännyt.
»Sinun pitää tulla kotiin minun kanssani, isä, katsomaan pienokaistani.
Se on poika. Hänen nimensä on Paul. Minä luulen — minä toivon — että
hän on samannäköinen kuin —»
Kyyneleet keskeyttivät hänet.
»Rakas isä, lapseni vuoksi, sen nimen vuoksi, jonka olemme hänelle
antaneet, minun vuokseni, anna anteeksi Walterille. Hän on niin hellä
minulle. Olen niin onnellinen hänen kanssaan. Se ei ollut hänen syynsä,
että menimme naimisiin. Se oli minun. Rakastin häntä niin paljon.»
Hän tarttui lujemmin kiinni isäänsä ja puhui hänelle vielä hellemmin ja
vakavammin.
»Hän on sydämeni lemmitty. Voisin kuolla hänen puolestaan. Hän oppii
rakastamaan ja kunnioittamaan sinua niinkuin minäkin. Me opetamme
pienokaisemme rakastamaan ja kunnioittamaan sinua, ja me kerromme
hänelle sitten, kun hän voi ymmärtää, että sinulla oli kerran
samanniminen poika ja että hän kuoli ja sinä surit kovasti, mutta että
hän on mennyt taivaaseen, jossa me kaikki toivomme tapaavamme hänet,
kun lepoaikamme tulee. Suutele minua, isä, lupaukseksi siitä, että
lepyt Walterille — rakkaalle miehelleni — sen pienen lapsen isälle,
joka opetti minut tulemaan takaisin luoksesi, isä. Hän juuri opetti
minut tulemaan takaisin!»
Silloin Dombey suuteli hänen huuliaan ja kohottaen katseensa virkkoi.
»Voi, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, sillä minä tarvitsen sitä
kovasti!»
Hän painoi päänsä taas alas surkutellen tytärtään ja hyväillen häntä,
eikä koko talossa kuulunut pienintäkään ääntä pitkään, pitkään aikaan.
He pysyivät paikoillaan toisten syleilyyn vaipuneina loistavassa
auringonpaisteessa, joka oli hiipinyt sisään Florencen mukana.
Dombey pukeutui lähteäkseen ulos ja mukautui nöyrästi kaikkiin
Florencen pyyntöihin. Epäröivin askelin ja väristen katsoen taakseen
siihen huoneeseen, jossa oli niin kauan ollut vankina ja nähnyt oman
aaveensa, hän meni yhdessä Florencen kanssa eteiseen. Florence tuskin
katsahti ympärilleen, jottei johtaisi uudelleen isänsä mieleen heidän
viime eroamistaan, sillä heidän jalkansa polkivat samaa kohtaa, missä
isä oli lyönyt häntä raivoissaan. Pysyen hänen vieressään, silmät hänen
kasvoihinsa luotuina, hänen käsivartensa syleilemänä Florence opasti
hänet kadulla odottaviin vaunuihin ja vei hänet pois.
Silloin neiti Tox ja Polly tulivat ulos kätköistään ja vuodattivat
ilon kyyneliä. Sitten he keräsivät Dombeyn vaatteet ja kirjat ja muut
tavarat hyvin huolellisesti ja luovuttivat ne parille miehelle, jotka
Florence illalla lähetti niitä noutamaan. Ja senjälkeen he nauttivat
viimeisen kupillisen teetä autiossa talossa.
»Ja niin Dombey ja Poika, kuten huomautin eräässä surullisessa
tilaisuudessa», sanoi neiti Tox päättäen pitkän sarjan muistelmia, »on
sittenkin tytär».
»Ja hyvä tytär!» huudahti Polly.
»Olette oikeassa», virkkoi neiti Tox, »ja se tuottaa teille kunniaa,
että olitte aina ystävällinen hänelle, kun hän oli pieni lapsi. Te
olitte hänen ystävänsä paljon aikaisemmin kun minä, ja te olette hyvä
ihminen. Kuuletteko, Robin?»
Neiti Tox kääntyi puhuttelemaan pyöreäpäistä nuorukaista, joka näytti
kylmäkiskoiselta ja alakuloiselta istuessaan kaukana nurkassa ja nyt
nousi.
»Robin», jatkoi neiti Tox, »olen juuri huomauttanut äidillenne,
niinkuin lienette kuullut, että hän on hyvä nainen».
»Ja niin hän on, neiti Tox», sanoi Robin melkein tunteellisesti.
»Hyvä on, Robin. Minua ilahduttaa kuulla teidän sanovan niin.
Koska aioin koetteeksi ottaa teidät hänen hartaista pyynnöistään
palvelijakseni, antaakseni teille tilaisuuden pyrkiä jälleen
kunniallisesti eteenpäin, tahdon käyttää tätä vaikuttavaa hetkeä
huomauttaakseni, että toivoisin teidän iäti muistavan, että teillä
on ja on aina ollut hyvä äiti, ja teidän velvollisuutenne on koettaa
käyttäytyä niin, että olette hänelle lohdutukseksi.»
»Kautta sieluni, neiti Tox», vastasi Robin, »minä olen kokenut
monenlaista, ja nyt on tarkoitukseni pyrkiä niin suoraan eteenpäin kuin
ikinä kukaan kaveri —»
»Minun täytyy pyytää teitä vieraantumaan tuosta sanasta, Robin»,
keskeytti neiti Tox hänet kohteliaasti.
»No niin, neiti, niinkuin ikinä miekkonen —»
»Ei, kiitoksia, Robin», virkkoi taas neiti Tox. »Minusta olisi parempi,
että sanoisitte yksilö.»
»Kuin yksilö —» toisti nuorukainen.
»Paljon parempi», huomautti neiti Tox tyytyväisenä. »Suunnattoman
paljon ihmehikkäämpi!»
»— konsanaan voi», jatkoi Rob. »Jollei minusta olisi tehty hiojaa, hyvä
neiti ja äiti, mikä on onnettomin juttu nuorelle miekko — yksilölle —»
»Erittäin hyvin sanottu», huomautti neiti Tox hyväksyvästi.
»— ja jolleivät linnut olisi minua houkutelleet ja jollen sitten olisi
joutunut huonoon palvelukseen, olisin toivoakseni menestynyt paremmin.
Mutta ei ole koskaan liian myöhäistä miek —»
»Yksi—», avusti neiti Tox.
»— lölle», täydensi Robin, »tehdä parannusta, ja minä toivon parantuvan!
teidän ystävällisellä avullanne ja pyydän teitä, äiti, viemään
terveiseni isälle ja veljilleni ja sisarilleni ja puhumaan siitä».
»Minua tosiaankin ilahduttaa kuulla tuollaista», virkkoi neiti Tox.
»Tahdotteko vähän leipää ja voita ja kupillisen teetä, ennenkuin
lähdemme, Robin?»
»Kiitoksia, hyvä neiti», vastasi entinen hioja, joka alkoi heti käyttää
omia yksityishiojiaan mitä pontevimmalla tavalla, ikäänkuin hänellä
olisi pitkän aikaa ollut vain hyvin pienet ruoka-annokset.
Kun neiti Tox ja Polly vihdoin panivat myssyn päähänsä ja kietoivat
huivin hartioilleen, syleili Rob äitiään ja seurasi uutta emäntäänsä
pois, mikä herätti Pollyssä sellaisia toivon jaihastuksen tunteita,
että hänen silmissään näkyi loistavia ja kirjavia renkaita
kaasulamppujen ympärillä hänen katsellessaan poikansa jälkeen. Sitten
hän sammutti valon, lukitsi ulko-oven, jätti avaimen lähellä asuvan
välittäjän asuntoon ja lähti kotiin päin niin nopeasti kuin suinkin,
nauttien etukäteen siitä äänekkäästä riemusta, jonka hänen odottamaton
saapumisensa siellä herättäisi. Suuri talo, joka oli tunteeton kaikkia
siinä koettuja kärsimyksiä ja näkemiään muutoksia kohtaan, seisoi
synkkänä kuin juro mykkä kadun varrella, torjui kaikki lähemmät kyselyt
sillä kauas näkyvällä ilmoituksella, että tämä kaunis herrastalo oli
vuokrattavana.