Muutokset ovat taas kohdanneet pitkän, synkän kadun varrella olevaa
taloa, Florencen yksinäisen lapsuuden näyttämöä. Se on vieläkin suuri
talo, luja tuulta ja rajuilmaa vastaan. Katossa ei ole halkeamia,
ei akkunaruuduissa säröjä tai seinissä luhistumisen merkkejä, mutta
sittenkin se on kuin raunio, ja rotat karkaavat siitä.
Towlinson ja hänen toverinsa eivät aluksi usko niitä hämäriä huhuja,
jotka tulevat heidän korviinsa. Keittäjätär arvelee, ettei isäntäväen
luottoa voi niin vähällä horjuttaa. Towlinson odottaa, että hänelle
tämän jälkeen kerrottaisiin Englannin pankin luhistuvan tai kruunun
jalokivien joutuvan myytäviksi. Mutta ensiksi ilmestyy sanomalehti ja
sitten Perch. Ja Perch tuo rouva Perchin puhelemaan siitä keittiössä ja
viettämään hauskan illan.
Kun vihdoin ei enää voi epäillä, on Towlinsonin pääharrastuksena se,
että vararikosta tulisi kerrassaan komea — ei sataatuhatta puntaa
pienempi. Perch ei omasta puolestaan usko, että satatuhatta puntaa
läheskään riittäisi. Rouva Perchin ja keittäjättären johdolla naiset
usein toistelevat: »sa-ta-tu-hat-ta pun-taa!» värisyttävän ihastuksen
vallassa — ikäänkuin näiden sanain käsitteleminen olisi itse rahojen
käsittelemistä. Sisäkkö, joka on iskenyt silmänsä Towlinsoniin,
sanoo toivovansa, että hänellä olisi edes sadas osa tuosta summasta
voidakseen luovuttaa sen mielitietylleen. Towlinson, joka ei ole
voinut unohtaa ennen kärsimäänsä vääryyttä, sanoo arvelevansa, että
ulkomaalainen tuskin osaisi käyttää sellaista rahasummaa muuhun kuin
poskiparran ostamiseen, mikä purevan ivallinen letkaus saa sisäkön
poistumaan kyynelsilmin.
Mutta hän ei pysy poissa kauan, sillä keittäjätär, joka on erikoisesti
hyväluontoisen maineessa, sanoo, että mitä lieneekin tekeillä,
Towlinson, heidän on parasta pysyä sovinnossa, sillä kukaan ei voi
sanoa, kuinka pian täytyy erota. He ovat olleet tässä talossa (sanoo
hän) hautajaisten, häiden ja karkaamisen aikana älköön kukaan saako
aihetta sanoa, etteivät he voineet sopia keskenään tällaisen tapauksen
sattuessa. Rouva Perch on tavattoman liikutettu tästä huomautuksesta
ja tunnustaa avoimesti, että keittäjätär on enkeli. Towlinson vastaa
keittäjättärelle, että hänestä olkoon kaukana sellaisten hyvien
asioiden vastustaminen, joiden hän toivoo toteutuvan. Sitten hän lähtee
hakemaan sisäkköä ja palaa pian käsi kädessä tämän nuoren naisen kanssa
ilmoittaen keittiössä istuville, ett ulkomaalainen on vain leikkiä
hänen puoleltaan ja että Anne ja hän ovat nyt päättäneet ojentaa
kätensä toisilleen ja asettua Oxford-torin varrelle, perustaen sinne
vihanneskaupan, jolle he pyytävät erikoisesti kaikkien läsnäolijoiden
suosiota. Tämä uutinen otetaan riemuhuudoin vastaan, ja rouva Perch,
joka luo jo ennustajan katseen tulevaisuuteen, kuiskaa keittäjättären
korvaan: »Pelkkiä tyttöjä.»
Perhettä kohdannut onnettomuus oli sellainen tapaus, jota ei voinut
olla juhlimatta alakerrassa. Niinpä keittäjätär tuo illallispöytään
parikin lämmintä ruokalajia, ja Towlinson tekaisee hummerisalaatin
samaan vierasvaraiseen tarkoitukseen. Myöskin rouva Pipchin soittaa
tapauksen kiihdyttämällä kelloa ja lähettää alakertaan sanan, että
hänelle pitäisi tarjottimella tuoda päivällä jäänyt vasikanvatkuli
uudestaan lämmitettynä ja lisäksi neljännes pikarillista kuumennettua
viiniä, sillä hän tuntee itsensä huonovointiseksi.
Dombeysta puhutaan vain sivumennen. Pääasiassa lausutaan arveluita
siitä, kuinka kauan hän aavistaa asiain menneen tähän suuntaan.
Keittäjätär sanoo nyökäten merkitsevästi: »Varmasti pitkän aikaa.
Sen voisi vaikka vannoa.» Ja kun sitten kysytään Perchin mieltä,
vahvistaa hän edellisen huomautuksen. Joku kysyy, mihin Dombey nyt
ryhtyy ja lieneekö hänen pakko ottaa jokin toimi. Towlinson ei luule
sitä välttämättömäksi ja viittaa siihen, että onhan olemassa hienojen
ihmisten vaivaishuoneita. »Niin, sellaisia, missä hän saa haltuunsa
oman pikku puutarhan ja kasvattaa makeita herneitä», sanoo keittäjätär
säälivästi. »Juuri niin», vahvistaa Towlinson, »ja liittyy sitten
jäseneksi johonkin veljeskuntaan». »Me olemme kaikki veljiä Herrassa»,
virkkaa rouva Perch keskeyttäen juomisensa vähäksi aikaa. »Paitsi
sisaria», huomauttaa Perch. »Kuinka alas ovatkaan mahtavat vaipuneet!»
huudahtaa keittäjätär. »Ylpeys käy lankeemuksen edellä — se on aina
käynyt toteen», sanoo sisäkkö.
Kuinka hyvältä heistä tuntuukaan näitä arveluita lausuessaan, ja mihin
kristilliseen yksimielisyyteen he pystyvätkään kestäen alistuvaisesti
tämän yhteisen onnettomuuden! Tämän erinomaisen mielentilan keskeyttää
vain hetkiseksi eräs alempiarvoinen, nuori keittiötyttö, joka
istuttuaan suu auki pitkän aikaa odottamatta työntää suustaan seuraavat
sanat: »Mitä sitten, jollemme saisikaan palkkaamme!» Seurue istuu
jonkun aikaa ääneti, mutta keittäjätär toipuu ensin, kääntyy äsken
puhuneeseen tyttöön päin ja kysyy, kuinka tämä uskaltaa min loukata
sitä perhettä, jonka leipää hän syö, ja luuleeko hän jonkun, jolla on
hivenkään kunniantuntoa jäljellä voivan anastaa palvelijaraukoiltaan
heidän kovalla työllä ansaitsemansa palkan. »Ja jos sinulla on
tuollaiset uskonnolliset tunteet, Mary Daws, en tiedä, minne vielä
kerran joudut» lisää keittäjätär lämpimästi.
Towlinsonkaan ei tiedä sitä eikä kukaan. Ja nuori keittiötyttö, joka ei
näytä itsekään sitä tarkoin tietävän, verhoutuu hämmennykseen yleisen
mielipiteen pilkkaamana.
Muutamien päivien kuluttua alkaa oudonnäköisiä ihmisiä liikuskella
talossa ja tehdä sopimuksia keskenään ruokasalissa ikäänkuin he
asuisivat siellä. Muuan heistä, jolla on arabialaismalliset kasvot ja
hyvin painavat kellonvitjat, viheltelee vierashuoneessa, odotellessaan
toista herraa, jolla aina on kynä ja mustetta taskussaan, ja kyselee
Towlinsonilta (puhutellen häntä tutunomaisesti »vanhaksi kukoksi»),
sattuuko hän tietämään, mitä lienevät uusina maksaneet purppuralla ja
kullalla kirjaillut uutimet. Ruokasalin vieraat ja heidän puuhansa
lisääntyvät päivä päivältä ja joka herralla näyttää olevan kynä ja
mustetta taskussaan ja jokin aihe käyttää niitä. Vihoin ilmoitetaan,
että pian on tulossa huutokauppa. Silloin saapuu lisää väkeä kynineen
ja musteineen. Heillä on käskettävinään joukko miehiä, jotka alkavat
heti kääriä kokoon mattoja ja lykätä huonekaluja sinne tänne, jättäen
eteiseen ja porraskäytävään tuhansia merkkejä jalkineistaan.
Keittiöneuvostolla on kaiken tämän aikaa täysi-istunto, ja koska heillä
ei ole mitään tekemistä, suorittavat he todellisia sankaritekoja
syömisessä. Vihdoin heidät eräänä päivänä kutsutaan kaikki rouva
Pipchinin huoneeseen, jolloin tämä kelpo perulaisrouva puhuttelee heitä
happamesti seuraavalla tavalla:
»Isäntänne on joutunut vaikeuksiin. Luullakseni sen tiedätte?»
Towlinson, joka esiintyy toisten puheenjohtajana, myöntää kaikkien
tietävän.
»Ja siitä olen varma, että kaikki katsotte vain omaa etuanne» sanoo
rouva Pipchin ravistaen heille päätänsä.