Mutta yhtäkaikki Diogenes haukkui hellittämättä ja puski päätään
kynnystä vasten itsepintaisen rajusti. Joka kerta, kun se pysähtyi
kuuntelemaan, se näytti tulevan yhä varmemmaksi asiastaan, sillä se
yltyi haukkumaan ja kaivamaan kynnystä ainakin kymmenkunnan kertaa.
Vielä senkin jälkeen, kun se oli saatu palaamaan aamiaisensa ääreen, se
näytti hyvin epäluuloiselta ja syöksyi ovelle uuden haukkumispuuskan
vallassa ennenkuin oli maistanut suupalaakaan.
»Entä jos siellä ulkona joku kuuntelee ja vaanii», kuiskasi Florence.
»Kenties joku näki minun tulevan tänne ja seurasi minua.»
»No, voisikohan se olla kamarineitonne?» kysyi kapteeni, jonka päähän
juolahti kekseliäs ajatus.
»Susanko?» virkkoi Florence pudistaen päätään. »Voi, ei! Susan on ollut
luotani poissa jo kauan.»
»Toivottavasti ei karannut?» kysyi kapteeni. »Älkää vain sanoko,
suloinen neiti, että se tyttö karkasi.»
»Voi, ei, ei!» huudahti Florence. »Hän on maailman uskollisimpia
olentoja!»
Kapteeni tunsi suurta mielenhuojennusta tämän kuullessaan ja ilmaisi
tyytyväisyyttään paljastamalla päänsä ja pyyhkimällä sitä yltyleensä
nenäliinallaan, joka oli mykerretty pallon muotoiseksi. Samalla hän
moneen kertaan huomautti tietäneensäkin, että niin oli asian laita.
»Nyt siis olet rauhallinen, poikaseni», sanoi hän Diogeneelle.
»Eihän siellä oven takana ollutkaan ketään.»
Diogenes ei ollut siitä niin varma. Ovi kiinnitti yhä sen huomiota. Se
kävi sitä nuuskimassa ja murisi itsekseen voimatta unohtaa asiaa. Kun
kapteeni lisäksi huomasi Florencen väsymyksen ja heikkouden, päätti hän
heti järjestää Sol Gillsin huoneen vieraan turvapaikaksi. Senvuoksi hän
lähti kiireesti yläkertaan ja varusti sen niin täydellisesti kuin hänen
mielikuvituksensa ja apuneuvonsa suinkin sallivat.
Siellä oli jo hyvin puhdasta ja kun kapteeni oli käytännöllisen
järjestyksen mies, laati hän vuoteesta leposohvan peittämällä sen
valkeilla lakanoilla. Samalla tavalla hän muutti pienen pukupöydän
jonkinlaiseksi alttariksi ja pani sille kaksi hopealusikkaa,
kukkaruukun, kaukoputken, erinomaisen kellonsa, taskukamman ja
laulukirjan jonkinlaiseksi harvinaisuuskokoelmaksi, joka teki
hienon vaikutuksen. Vedettyään verhon akkunan eteen ja oikaistuaan
lattiamattoja kapteeni loi yleissilmäyksen näihin varusteluihin iloisin
mielin ja laskeutui alakerran takahuoneeseen tuodakseen Florencen
ullakkokammioon.
Mikään ei olisi kapteenia saanut uskomaan, että Florence jaksaisi
itse nousta yläkertaan. Jos se ajatus olisikin juolahtanut hänen
mieleensä, olisi hän pitänyt törkeänä rikkomuksena vierasvaraisuuden
lakeja vastaan sallia Florencen niin tehdä. Florence oli liian heikko
väitelläkseen hänen kanssaan tästä asiasta, ja kapteeni kantoi hänet
yläkertaan, laski hänet lepäämään ja peitti suurella merimiestakilla.
»Suloinen neiti», virkkoi kapteeni, »täällä olette yhtä hyvässä
turvassa kuin kirkontornissa, josta portaat on työnnetty irti. Unta
te ennen kaikkea tarvitsette, ja jos haluatte jotakin, mitä tämä
vaatimaton talo tai kaupunki voi tarjota, niin ilmoittakaa Edward
Cuttlelle, joka vartioi tuon oven ulkopuolella ja odottaa vapisten
ilosta, jos voitte käyttää häntä johonkin.» Kapteeni lopetti puheensa
suutelemalla Florencen hänelle ojentamaa kättä niin kohteliaasti kuin
muinainen harhaileva ritari. Sitten hän poistui varpaillaan huoneesta.
Päästyään pieneen arkihuoneeseen hän mietti hetkisen ja päätti sitten
avata myymälän oven muutamiksi minuuteiksi saadakseen täyden varmuuden
siitä, ettei nyt ainakaan kukaan hiiviskellyt talon lähistöllä. Hän
siis avasi oven ja asettui kynnykselle seisomaan ja katselemaan joka
taholle kuin lakaisten koko katua silmälaseillaan.
»Hyvää päivää, kapteeni Gills», kuului ihan hänen vierestään.
Silloin vasta kapteeni huomasi Tootsin ilmestyneen viereensä hänen
katsellessaan taivaanrantaa.
»Kuinka voitte, nuorukainen?» vastasi kapteeni.
»Kiitos, oikein hyvin, kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Tiedättehän,
etten koskaan ole oikein sellainen kuin tahtoisin olla. Enkä uskokaan
enää siihen tilaan pääseväni.»
Kapteeni Cuttlen kanssa tekemänsä sopimuksen mukaan Toots ei koskaan
kosketellut tämän lähemmin elämänsä suurta kysymystä puhellessaan
hänelle.
»Kapteeni Gills», jatkoi hän, »saisinko ilon keskustella kanssanne
hetkisen, se on — se on hieman erikoista asiaa».
»No niin, poikani», vastasi kapteeni vieden hänet takahuoneeseen, »minä
en ole tänä aamuna oikein vapaa, niinkuin sanotaan, ja jos siis voitte
suorittaa asianne nopeasti, olisi se minulle mieluista».
»Se on selvää, kapteeni Gills», vastasi Toots, joka harvoin käsitti
kapteenin tarkoitusta. »Sitä minäkin juuri haluan, suorittaa nopeasti.
Luonnollisesti.»
»Jos niin on asianlaita, poikani», vastasi kapteeni, »niin antakaa
kuulua».
Kapteeniin vaikutti niin syvästi suuren salaisuuden tietoisuus
— että näet neiti Dombey oli sillä hetkellä hänen kattonsa alla
viattoman ja mitään aavistamattoman Tootsin istuessa häntä vastapäätä
— että hiki kihosi hänen otsalleen ja hänestä tuntui mahdottomalta
irroittaa silmiään Tootsin kasvoista kuvaillessaan hitaasti hikeä,
vahakangashattu kädessään. Toots, jolla puolestaan näytti olevan
salaisia syitä hermostumiseen, joutui niin hämilleen kapteenin
tuijottamisesta, että katseltuaan häntä jonkin aikaa ilmeettömästi ja
mitään puhumatta liikahti levottomasti tuolillaan ja virkkoi:
»Suokaa anteeksi, kapteeni Gills, mutta huomaatteko minussa mitään
omituista?»
»En, poikaseni», vastasi kapteeni. »En.»
»Sillä tiedättehän», jatkoi Toots nauraa hihittäen, »että minä kuihdun.
Älkää välittäkö, vaikka viittaankin siihen. Burgess ja Kumppani on
saanut muuttaa pukuni mittaa, niin hoikaksi olen käynyt. Se tuottaa
minulle tyydytystä. Minä — minä olen iloinen siitä. Kovin mielelläni
kuolisin, jos voisin. Tiedättehän, että olen vain elukka, joka käy
laitumella, kapteeni Gills.»
Mitä enemmän Tootsin puheet pyrkivät tähän suuntaan, sitä raskaammin
kapteenia painoi hänen salaisuutensa ja sitä tuikeammin hän tuijotti
nuorukaiseen. Tämä levottomuus ynnä hänen halunsa päästä eroon
Tootsista toimitti kapteenin niin pelokkaaseen ja outoon tilaan, että
jos hän olisi keskustellut aaveen kanssa, hän tuskin olisi voinut
olla enempää hämillään. »Mutta minunhan piti kertoa teille eräs asia,
kapteeni Gills», virkkoi Toots. »Sattumalta menin tästä ohi varhain
aamulla — suoraan sanoen aioin tulla aamiaiselle luoksenne. Minä en
nähkääs saa nykyään laisinkaan unta. Yhtä hyvin voisin olla yövartija.
Se erotus vain on, että minä en saa palkkaa ja että hänen mieltään ei
mikään paina.»
»Eteenpäin vain, poikani», sanoi kapteeni kehoittavalla äänellä.
»Varmasti, kapteeni Gills», myönsi Toots. »Juuri niin. Satuin menemään
tästä ohitse varhain aamulla (ehkä noin tunti sitten) ja huomasin, että
ovi oli suljettu —»
»Mitä! Tekö siellä odottelitte?» kysyi kapteeni.
»En suinkaan, kapteeni Gills», vastasi Toots. »Minä en pysähtynyt
hetkeksikään. Luulin teidän olevan ulkona. Joku sanoi — mutta
kuulkaapa, ei suinkaan teillä ole koiraa, kapteeni Gills?»
Kapteeni pudisti päätään.
»No niin, sitähän minä sanoinkin», virkkoi Toots, »kun tiesin, ettei
teillä ole. Koirasta muistuu mieleeni — mutta suokaa anteeksi, siitähän
minun ei ole lupa puhua.»
Kapteeni tuijotti Tootsiin jähmettyneenä, ja taas kihoili hikeä hänen
otsalleen, kun hän ajatteli, että Diogeneen päähän voisi juolahtaa
tulla alas ja liittyä kolmanneksi seurueeseen.
»Se henkilö sanoi kuulleensa koiran haukkuvan myymälässä», jatkoi
Toots. »Minä tiesin sen olevan mahdotonta ja sanoinkin sen hänelle.
Mutta hän oli yhtä kova puolestaan kuin jos olisi nähnyt koiran.»
»Mikä henkilö?» kysyi kapteeni.
»Sepä se, kapteeni Gills», vastasi Toots käyden ilmeisesti yhä
hermostuneemmaksi. »Minä en pysty sanomaan, mitä mahdollisesti on
tapahtunut tai mitä ei ole tapahtunut. En tosiaankaan tiedä. Minä
sekaannun kaikennäköisiin asioihin, joita en oikein ymmärrä. Luulen,
että on jotakin vikaa päässäni, suoraan sanoen.»
Kapteeni nyökkäsi kuin myöntämisen merkiksi.
»Mutta hän väitti meidän kävellessämme poispäin, että te tietäisitte
jotakin, mitä näissä oloissa voisi tapahtua — hän pani erikoisen painon
sanalle 'voisi' — ja että jos teitä pyydettäisiin olemaan valmiina, te
epäilemättä olisitte.»
»Sekö henkilö?»
»En tosiaankaan tiedä, kuka se oli, kapteeni Gills. Siitä minulla ei
ole pienintäkään aavistusta. Mutta kun tulin tämän oven kohdalle,
tapasin hänet täällä odottamassa; ja hän kysyi, tulisinko takaisin, ja
minä sanoin tulevani, ja hän kysyi, tunnenko teidät, ja minä sanoin,
että minulla oli ilo tuntea — te olitte hyväksynyt minut tuttavaksenne
monien pyyntöjen Jälkeen. Ja hän sanoi, että jos asia oli niin, enkö
sanoisi teille, kuten olen sanonut, että näissä oloissa pitäisi olla
valmiina, ja pyysi minua niin pian kuin suinkin teidät tapaisin
kehoittamaan teitä lähtemään seuraavaan kadunkulmaan välittäjä Brogleyn
luokse, vaikkapa vain yhdeksi minuutiksi, erittäin tärkeän asian
vuoksi. Nyt sanon teille jotakin, kapteeni Gills — mikä tahansa se asia
lieneekin, on se varmasti hyvin tärkeä, ja jos haluatte nyt lähteä
sinne, odotan täällä teidän paluutanne.»
Toisaalta pelko, että jollakin lailla saattaisi Florencen pahaan
välikäteen, jollei lähtisi, ja toisaalta sen ajatuksen herättämä kauhu,
että oli jätettävä Tootsin haltuun talo, jolloin hän mahdollisesti
saisi selville salaisuuden, syöksi kapteenin niin suuren henkisen
hämmennyksen valtaan, ettei edes Toots voinut olla sitä huomaamatta.
Mutta tämä nuori herra, joka luuli merimiesystävänsä vain valmistelevan
itseään pian tulevaan kohtaukseen, hihitteli tyytyväisenä ajatellessaan
omaa hienotunteista menettelyään.
Lopulta kapteeni päätti lähteä käväisemään välittäjä Brogleyn luona,
pitäen tätä menettelyä pienempänä kahdesta pahasta. Sitä ennen hän
kuitenkin lukitsi yläkertaan vievän oven ja pani avaimen taskuunsa.
»Jos sen kerran täytyy tapahtua», virkkoi kapteeni Tootsille aika
lailla häpeissään ja epävarmana, »niin suokaa anteeksi, että menettelen
näin».
»Kapteeni Gills», vastasi Toots, »kaikki, mitä te teette, on minusta
hyvin tehty».
Kapteeni kiitti häntä sydämellisesti ja luvaten palata vähemmässä kuin
viidessä minuutissa lähti etsimään sitä henkilöä, joka oli uskonut
Tootsille noin salaperäisen tehtävän. Yksin jäätyään Toots-parka
ojentautui sohvalle aavistamatta laisinkaan, kuka siinä oli viimeksi
levännyt, ja jääden tuijottamaan kattoikkunaan ja haaveilemaan neiti
Dombeystä hän unohti ajan ja paikan.
Hyvä muuten olikin, että niin kävi, sillä vaikka kapteeni ei ollutkaan
kauan poissa, oli hän kuitenkin viipynyt paljoa kauemmin kuin oli
aikonut. Palatessaan hän oli hyvin kalpea ja kiihtynyt, olipa
sennäköinen kuin olisi vuodattanut kyyneleitä.
Hän näytti menettäneen puhelahjan, kunnes oli käväissyt nurkkakaapilla
ja ottanut kulauksen rommia pullostaan. Sitten hän veti syvään henkeään
ja istuutui tuolille peittäen kasvot käsillään.
»Kapteeni Gills», virkkoi Toots ystävällisesti, »toivottavasti ei
mitään ole hullusti?»
»Kiitos, poikaseni, ei mitään», vastasi kapteeni, »vaan päinvastoin».
»Te näytätte järkytetyltä, kapteeni Gills», huomautti Toots.
»Niin, minä olen vähän sekaisin», myönsi kapteeni.
»Voinko tehdä jotakin, kapteeni Gills?» kysyi Toots. »Jos vain voin,
käyttäkää minua hyväksenne.»
Kapteeni otti kädet kasvoiltaan, vilkaisi häneen säälin ja hellyyden
kuvastuessa kasvoillaan ja tarttui hänen käteensä, pudistaen sitä
lujasti.
»Ei, kiitos», virkkoi kapteeni. »Ette voi tehdä mitään. Mutta siinä
osoittaisitte minulle suuren suosion, jos nyt lähtisitte. Minä luulen,
ystäväni, että Walterin jälkeen ja vähän eri tavalla olette niin kelpo
poika kuin suinkin voi olla.»
»Kautta kunniasanani, kapteeni Gills», vastasi Toots puristaen
kapteenin kättä, »minulle tuottaa suurta iloa, kun ajattelette minusta
hyvää. Kiitos!»
»Ja nyt vain reippaalla mielellä ja toivorikkaana», virkkoi kapteeni
taputtaen häntä selkään. »Onhan maailmassa useampia suloisia olentoja
kuin yksi!»
»Ei minulle, kapteeni Gills», vastasi Toots vakavasti. »Ei minulle,
sen vakuutan. Minun tunteeni neiti Dombeyta kohtaan ovat niin sanoin
selittämätöntä laatua, että sydämeni on autio saari, ja hän asuu siellä
yksin. Minä riudun päivä päivältä ja olen ylpeä siitä. Jos voisitte
nähdä sääreni, kun vedän saappaat jalastani, voisitte saada aavistuksen
siitä, mitä toivoton lempi merkitsee. Lääkäri on määrännyt minulle
kiniiniä, mutta en ota sitä, sillä minä en tahdo mitenkään vahvistaa
ruumiinrakennettani. En mitenkään. Mutta tästähän minä en saa puhua.
Hyvästi, kapteeni Gills.»
Kapteeni vastasi sydämellisesti Tootsin lämpimiin jäähyväisiin,
lukitsi oven hänen jälkeensä ja pudisti päätänsä sääliä ja hellyyden
kuvastuessa selvästi hänen kasvoillaan samoin kuin! äskenkin. Sitten
hän lähti yläkertaan katsomaan, tarvitsiko Florence häntä.
Kapteenin kasvot olivat nyt täydelleen muuttuneet. Hän kuivaili
silmiään nenäliinalla ja pyyhki nenänvarttaan hihallaan samoin kuin
jo aikaisemmin tänä aamuna, mutta hänen ilmeensä oli ihan erilainen.
Toisin hetkin häntä olisi voinut luulla ylenmäärin onnelliseksi,
välillä taas surulliseksi, mutta se vakavuus, joka nyt heijastui hänen
piirteistään, oli niille outo ja paransi niitä niin paljon kuin ne
olisivat joutuneet jonkin kauneuskäsittelyn alaisiksi.
Hän koputti hiljaa koukullaan Florencen ovelle pari kolme kertaa, mutta
kun ei saanut vastausta, uskalsi ensin kurkistaa ovesta ja sitten
mennä sisään. Tähän häntä ehkä rohkaisi Diogenes, joka lojui Florencen
vuoteen vieressä lattialla, heilutti tuttavallisesti häntäänsä ja
räpytteli silmiään viitsimättä nousta.
Florence nukkui sikeästi ja valitteli unissaan. Kapteeni Cuttle,
joka tunsi suurta kunnioitusta hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan ja
suruaan kohtaan, kohotti hänen päätänsä ja korjasi hänen peitteenään
olevaa takkia, veti akkunaverhot vielä tiukemmin yhteen, jotta hän
saisi nukkua rauhassa, ja hiipi sitten taas ulos, jääden vartioimaan
portaille. Kaiken tämän hän suoritti niin kevein käsin ja askelin kuin
vain Florence itse olisi voinut.
Kauan pysynee tässä sekavassa maailmassa vaikeasti ratkaistavana
kysymyksenä, kumpi on kauniimpi esimerkki Kaikkivaltiaan hyvyydestä —
hennot sormet, jotka on luotu herkiksi ja tunteellisiksi ja tarkoitettu
lieventämään surua ja tuskaa, vaiko kapteeni Cuttlen tapaisen miehen
karkea käsi, joka sydämen ohjaamana käy tuokiossa hellän pehmeäksi.
Florence nukkui vuoteellaan muistamatta kodittomuuttaan ja orpouttaan,
ja kapteeni Cuttle vartioi portailla. Silloin tällöin kuuluva
äänekkäämpi huokaus tai valitus veti kapteenin hänen ovelleen, mutta
vähitellen Florence uinaili rauhallisemmin, eikä kapteenin vartioimista
mikään häirinnyt.