Suunniltaan surusta, häpeästä ja kauhusta riensi yksinäinen tyttöparka
eteenpäin kirkkaan aamun auringonpaisteessa, ikäänkuin se olisi
talviyön pimeyttä. Väännellen käsiään ja katkerasti itkien, tuntematta
mitään muuta kuin syvän haavan rinnassaan, huumaantuneena menetettyään
kaikki, mikä oli hänelle rakasta, kuin ainoana eloonjääneenä suuren
aluksen haaksirikosta ja paiskautuneena yksinäiselle rannalle hän
pakeni ajattelematta tai toivomatta mitään, ilman päämäärää, mutta vain
paetaksensa jonnekin — yhdentekevää minne.
Aamuauringon kultaaman pitkän kadun, sinisen taivaan ja ilmavien
pilvien näkeminen tai päivän pirteä raikkaus ei herättänyt hänen
haavoitetussa rinnassaan vastaavia tunteita. Jonnekin, minne tahansa
laskemaan väsyneen päänsä lepoon, jonnekin, minne tahansa turvaan, kun
vain ei tarvitsisi enää katsella sitä paikkaa, josta oli karannut!
Mutta kaduilla käveli edestakaisin ihmisiä, myymälöitä avattiin,
palvelijoita seisoskeli ovien ulkopuolella, päivän tuloa ennustava
räminä ja melu oli alkanut. Florence huomasi hämmästystä ja
uteliaisuutta ohikulkevien kasvoilla, näki pitkien varjojen seuraavan
itseään katukäytävällä ja kuuli outojen äänien kysyvän, minne hän oli
menossa ja mikä oli hätänä. Vaikka ne säikähdyttivät häntä alussa ja
saivat hänet kiiruhtamaan entistäkin nopeammin, tekivät ne hänelle sen
suuren palveluksen, että palauttivat hänet jonkin verran tajuihinsa ja
saivat hänet muistamaan, että suurempi itsehillintä oli välttämätön.
Minne mennä? Yhäkö vain jonnekin, minne tahansa, yhä eteenpäin, mutta
minne? Hän muisti, kuinka jo kerran ennen oli eksynyt Lontoon suuressa
erämaassa — vaikka ei niin onnettomissa oloissa kuin nyt — ja lähti
samaan suuntaan, jonne silloinkin oli rientänyt, Walterin enon kotiin
päin.
Florence tukahdutti nyyhkytyksensä, kuivasi turvonneet silmänsä ja
koetti hillitä kiihtymystään, jottei herättäisi huomiota. Hän päätti
vaeltaa rauhallisempia katuja niin pitkälle kuin suinkin ja oli
päässyt jonkin verran levollisemmalle mielelle, kun pieni tuttu varjo
syöksähti hänen ohitseen aurinkoisella katukäytävällä, seisahtui äkkiä,
pyörähti ympäri, tuli hänen luokseen, juoksi taas pois, hyppeli hänen
ympärillään — ja niin oli hänen jaloissaan Diogenes läähättäen, mutta
kuitenkin haukkuen niin iloisesti, että koko katu kaikui.
»Oi, Di! Oi, uskollinen Di kulta, kuinka sinä tulit tänne? Kuinka
raskitsin jättää sinut, Di, joka et voisi minua hylätä!»
Florence kumartui ja painoi Diogeneen pörröisen vanhan pään rintaansa
vasten. Sitten he lähtivät astumaan yhdessä eteenpäin, Diogenes
enemmän maan yläpuolella kuin sen pinnalla, koettaen suudella
emäntäänsä lennossa, kaatuen kumoon ja nousten taas kuin ei mitään
olisi tapahtunut, syöksyen suuria koiria vastaan vallattoman iloisena,
kauhistuttaen kostean kuononsa kosketuksella portaita lakaisevia
palvelijattaria ja ehtimiseen pysähdellen tuhansien temppujen keskellä
katselemaan Florencea ja haukkumaan, kunnes kaikki lähistön koirat
vastasivat ja ne koirat, jotka suinkin pääsivät ulos, tulivat sitä
tuijottamaan.
Tämän ainoan jäljellejääneen ystävän kanssa Florence riensi eteenpäin
Cityä kohti kirkkaana aamuna auringonvalon lämmittäessä yhä
voimakkaammin. Pian kävi hälinä äänekkäämmäksi, kävelijöitä ilmestyi
enemmän, myymälöissä häärättiin entistä kiireisemmin, kunnes hänet
tempasi mukaansa vilkas ihmisvirta sivuuttaen huoleti kaupat ja
asunnot, vankilat, kirkot, torit, rikkauden ja köyhyyden, hyvän ja
pahan samoin kuin sen rinnalla juokseva leveä joki matkalla syvään
mereen, herättyään unestaan kaislojen, pajujen ja vihreän sammalen
keskellä ja virraten eteenpäin sameana ja sekaisena ihmisten töitten ja
huolien seassa.
Vihdoin tuli näkyviin pienen merikadetin ympäristö — vähän ajan päästä
näkyi jo itse pieni merikadettikin paikallaan, tähystäen tapansa
mukaan. Myymälän ovi näkyi olevan auki kuin kutsuen Florencea sisään.
Florence oli taas jouduttanut askeliaan lähestyessään päämääräänsä ja
juoksi nyt kadun poikki (kintereillään Diogenes, joka oli hälinästä
mennyt hieman sekaisin), syöksyi ovesta sisälle, ja vaipui hyvin
muistetun pikku huoneen kynnykselle.
Kapteeni seisoi tulen ääressä vahakangashattu päässään ja valmisteli
aamukaakaotaan. Uunin reunalla oli hänen kellonsa, johon sopi
mukavasti vilkaista keittämisen edistyessä. Kuullessaan askelia ja
hameen kahinaa kapteeni kääntyi vapisevin sydämin, sillä hänelle tuli
mieleen peloittava rouva MacStinger. Silloin Florence viittasi hänelle
kädellään, horjui ja kaatui lattialle.
Kapteeni, joka oli yhtä kalpea kuin Florence, jopa kasvojensa kuhmuja
myöten, nosti hänet kuin pikku lapsen samalle vanhalle sohvalle, jolla
hän oli nukkunut kauan sitten.
»Sehän on Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni, katsellen hellittämättä hänen
kasvoihinsa. »Sama suloinen olento, naiseksi kehittynyt!»
Kapteeni Cuttle tunsi neidoksi varttunutta Florencea kohtaan niin
suurta kunnioitusta, ettei olisi pitänyt häntä sylissään tässä
tajuttomuuden tilassa, vaikka olisi saanut tuhat puntaa palkinnokseen.
»Sydämen Ilo!» virkkoi kapteeni peräytyen vähän loitommalle, samalla
kun hänen kasvoillaan kuvastui erittäin voimakkaasti levottomuus ja
myötätunto. »Jos voitte edes pikku sormellanne antaa elonmerkin Ned
Cuttlelle, niin yrittäkää.»
Mutta Florence ei hievahtanut.
»Sydämen Ilo», toisti kapteeni vavisten, »Walterin tähden, joka hukkui
suolaiseen mereen, hiiskahtakaa edes jotakin, jos jaksatte».
Kun — kapteeni huomasi tämänkin kehoituksen turhaksi, sieppasi hän
aamiaispöydältä maljallisen kylmää vettä ja pirskoitti sitä vähän
hänen kasvoilleen. Mukaantuen sitten tilanteen vaatimuksiin kapteeni
irroitti Florencen hatun tavattoman varovasti, kostutti hänen huuliaan
ja otsaansa vedellä, työnsi hänen tukkansa taaksepäin, peitti hänen
jalkansa omalla takillaan, jonka riisui sitä tarkoitusta varten,
silitti hänen kättään, joka tuntui niin pieneltä suuressa kourassa,
että hän hämmästyi sitä koskettaessaan, ja nähdessään viimein Florencen
silmäluomien värisevän ja huulien liikkuvan suoritti reippaammalla
mielellä näitä virvoituspuuhiaan.
»Kas niin», virkkoi hän. »Kas niin, reippaasti vain, lapsikulta,
reippaasti vain. Jaha, nyt jo parempi! Älkää hellittäkö, se on parasta.
Kas noin, juokaa pieni pisara tästä», lisäsi kapteeni. »Hyvä on. Miltä
nyt tuntuu, lapsiparka, miltä tuntuu?»
Kun Florencen toipuminen oli näin pitkällä, juolahti kapteeni Cuttlen
mieleen hämärästi, että kellolla ja lääkärinkäsittelyllä oli jotakin
yhteistä, ja niin hän otti uunin reunalta kellonsa, piteli sitä jonkin
matkan päässä itsestään, tarttui Florencen käteen ja katseli kiinteästi
toisesta toiseen kuin odottaen, että kellontaulu tekisi jotakin.
»Mitä kuuluu, lapsikulta?» kysyi hän. »Mitä nyt kuuluu? Luulenpa,
veikkoseni, että olet vähän auttanut häntä», mutisi hän itsekseen
luoden hyväksyvän katseen kelloonsa. »Kun kääntää osoittimiasi puoli
tuntia taaksepäin joka aamu ja taas iltapäivällä noin neljännestunnin,
ovat vain harvat kellot sinun vertaisiasi eikä ainoakaan sinua parempi.
Mitä nyt kuuluu, neiti?»
»Kapteeni Cuttle! Tekö siinä olette?» huudahti Florence kohottautuen
vähän.
»Olen, olen, lapsi-kulta», vastasi kapteeni.
»Onko Walterin eno täällä?» kysyi Florence.
»Täälläkö? Hän ei ole ollut täällä pitkiin aikoihin. Hän ei ole ollut
täällä sen koommin kun lähti seuraamaan Walter-paran jälkiä. Mutta»,
lisäsi kapteeni kuin jostakin lainaten, »vaikka näkyvästi kadonnut,
muistissa kallis, Englanti, koti ja lemmitty».
»Asutteko te täällä?»
»Asun, hyvä neiti.»
»Oi kapteeni Cuttle!» huudahti Florence lyöden kätensä yhteen ja
puhuen kiihkeästi. »Pelastakaa minut! Antakaa minun jäädä tänne. Älkää
ilmoittako kenellekään, missä olen. Kerron teille vähitellen, mitä
on tapahtunut, sittenkun voin. En voi mennä kenenkään luokse koko
maailmassa. Älkää ajako minua pois!»
»_Teitäkö_ pois, suloinen neiti!» huudahti kapteeni. »Teitäkö, Sydämen
Ilo! Malttakaa hetkinen! Pannaan tämä luukku eteen ja väännetään
avainta lukossa kahteen kertaan!»
Näin sanoen kapteeni käyttämällä kättään ja koukkuaan erittäin
taitavasti veti alas luukun ja lukitsi oven. Kun hän palasi Florencen
viereen, tarttui tämä hänen käteensä ja suuteli sitä. Moisen
liikutuksen avuton purkaus, sen vetoomus hänen sydämeensä, sen
ilmaisema luottamus, kasvoilla kuvastuva sanomaton suru, se tuska,
jota neitonen selvästikin oli saanut kärsiä ja vieläkin kärsi, hänen
tähänastinen elämänsä, jonka kapteeni tunsi, hänen yksinäinen, väsynyt
ja lohduton olemuksensa, kaikki se tulvahti äkkiä kelpo kapteenin
mieleen, niin että hän suorastaan oli pakahtua sääliin ja hellyyteen.
»Lapsiparka», virkkoi kapteeni hangaten nenänvarttaan hihallaan, niin
että se loisti kuin kiilloitettu kupari, »älkää selittäkö Ed'ard
Cuttlelle sanaakaan, ennenkuin taas olette turvallisesti ja tasaisesti
ankkurissa, mikä ei tapahdu tänään eikä huomennakaan. Ja mitä siihen
tulee, että ajaisin teidät pois tai ilmoittaisin, missä olette, niin
totisesti ja Jumalan avulla sitä en tee. Katsokaa kirkon katkismuksesta
ja pankaa mieleenne!»
Kaiken tämän loppuhuomautuksineen kapteeni lausui yhdellä hengenvedolla
ja hyvin juhlallisesti. Hän otti hatun päästään sanoessaan »totisesti»
eikä pannut sitä paikalleen ennenkuin oli puhunut loppuun.
Florence ei voinut kiittääkseen ja osoittaakseen, kuinka suurta
luottamusta tunsi kapteenia kohtaan, tehdä muuta kuin turvautuen
tähän karkeaan olentoon vertavuotavan sydämensä viimeisenä tukena
painaa päänsä hänen rehellistä olkapäätään vasten ja kietoa kätensä
hänen kaulaansa, ja hän olisi polvistunutkin siunaamaan häntä, jollei
kapteeni olisi arvannut hänen tarkoitustaan ja pitänyt häntä pystyssä
todellisena miehenä.
»Tyynesti vain», virkkoi kapteeni, »tyynesti vain. Olette nähkääs liian
heikko seisomaan, lapsikulta. Teidän pitää taas asettua makuulle. Kas
niin!» Sataa juhlanäkyä parempi oli nähdä kapteenin laskevan hänet
sohvalle ja peittävän hänet takillaan. »Ja nyt», jatkoi kapteeni,
»teidän pitää vähän syödäkin, lapsiparka, ja koira saakoon myös osansa.
Ja sitten teidän on mentävä yläkertaan vanhan Sol Gillsin huoneeseen ja
nukuttava siellä kuin enkeli.»
Kapteeni Cuttle taputti Diogenesta, joka otti tämän hyväilyn
puolittain armollisesti vastaan. Virvoitusyritysten jatkuessa koira
oli selvästi ollut kahden vaiheilla, pitikö hyökätä kapteenin kimppuun
vai heittäytyä hänen ystäväkseen. Se oli ilmaissut tunteittensa
ristiriidan vuoroin heiluttamalla häntäänsä, vuoroin näyttämällä
hampaitaan, silloin tällöin murahtaen. Mutta nyt sen epäluulo oli
kokonaan haihtunut. Sen mielestä oli kapteeni ilmeisestikin kaikkein
rakastettavimpia ihmisiä, jollaisen tunteminen tuotti koiralle kunniaa.
Ilmaistakseen tätä vakaumustaan Diogenes pysytteli kapteenin vieressä
hänen valmistellessaan teetä ja paahtoleipää ja osoitti vilkasta
harrastusta hänen talouspuuhiaan kohtaan. Mutta turhaan kelpo kapteeni
teki sellaisia varustuksia Florencen vuoksi, joka parhaansa mukaan
koetti tuottaa niille kunniaa, mutta ei voinut koskea mihinkään, vaan
itki lakkaamatta.
»Kas niin, kas niin», virkkoi sääliväinen kapteeni, »ehdittyänne
ensin kotiutua tänne, Sydämen Ilo, tunnette itsenne rauhallisemmaksi.
Nyt saat sinä oman osuutesi, poikaseni», lisäsi hän Diogeneelle. »Ja
ylhäällä saat vartioida emäntääsi.»
Mutta vaikka Diogenes oli katsellut valmistuvaa aamiaistaan vesi
suussa, kiiluvin silmin, ei se käynyt siihen ahnaasti käsiksi
saadessaan sen eteensä, vaan höristi korviaan, syöksähti myymälän
ovelle ja alkoi haukkua raivokkaasti, painaen päätään kynnystä vasten
kuin olisi yrittänyt kaivaa siitä tiensä ulos.
»Voiko siellä olla kukaan?» kysyi Florence pelästyneenä.
»Ei, hyvä neiti», vastasi kapteeni. »Kukapa siellä seisoisi mitään
puhumatta! Pysykää reippaalla mielellä, lapsikulta.