»Asuu kaupungin ulkopuolella, eikö niin, poikaseni?»
»Kyllä, silloin kun hän on kotona», vastasi Rob, »mutta nykyään emme
asu kotona».
»Missä sitten?»
»Vuokrahuoneissa lähellä herra Dombeyn taloa», selitti Rob. Nuorempi
nainen loi äkkiä häneen silmänsä niin tutkivasti, että Rob joutui
hämilleen ja tarjosi taas lasia, mutta yhtä huonolla onnella kuin
ennenkin.
»Herra Dombey — niin, meillähän oli tapana puhella hänestä toisinaan»,
virkkoi Rob rouva Brownille. »Teillä oli tapana houkutella minut
puhumaan hänestä.»
Eukko nyökäytti päätään.
»No niin, herra Dombey on pudonnut hevosen selästä», virkkoi Rob
vastahakoisesti, »ja minun isäntäni täytyy nyt olla hänen luonaan
useammin kuin ennen, joko hänen tai rouva Dombeyn tai jonkun muun luona
siellä. Ja sen vuoksi me olemme muuttaneet kaupunkiin.»
»Ovatko he hyviä ystäviä, poikaseni?»
»Kutka?»
»Hän ja rouva Dombey?»
»Mitä, herra ja rouva Dombeyko?» sanoi Rob. »Kuinka minä sen tietäisin?»
»Eivät he — vaan sinun herrasi ja rouva Dombey», selitti eukko
mairittelevalla äänellä.
»En tiedä», vastasi Rob katsahtaen taas ympärilleen. »Minä luulen
niin. Kuinka utelias te olette, rouva Brown. Mitä vähemmän puhun, sitä
parempi.»
»No, mitä vaaraa siinä voi olla!» huudahti eukko naurahtaen ja
taputtaen käsiään. »Hilpeästä Robista on tullut kesy, kun hänen alkoi
käydä hyvin. Eihän siinä mitään vaaraa ole!»
»Ei, tiedänhän minä, ettei siinä ole mitään vaaraa», vastasi Rob
ja loi taas epäluuloisen silmäyksen pakkaajan ja pullontekijän
varastohuoneisiin ja kirkkoon päin, »mutta lörpöttelemään minä en
rupea, en edes herrani takin napeista. Sanon teille, ettei se käy
päinsä, kun on puhe hänestä. Siinä tapauksessa olisi minun paras
hukuttaa itseni veteen. Hän on niin sanonut. Minä en olisi ilmaissut
hänelle edes hänen nimeäänkään, jollette olisi tietänyt sitä. Puhukaa
jostakin toisesta.»
Robin vieläkin tähystäessä eri puolille pihaa eukko antoi sälää merkin
tyttärelleen. Se tapahtui silmänräpäyksessä, mutta tyttären silmistä
ilmeni, että hän oli käsittänyt asian, ja hän siirsi katseensa pois
pojasta ja istui viittaansa kääriytyneenä kuin ennenkin.
»Rob, kultaseni», virkkoi eukko ja viittasi häntä tulemaan penkin
toiseen päähän. »Sinä olet aina ollut suosikkini ja lemmikkini. Etkö
olekin?»
»Olen», rouva Brown», vastasi Rob hyvin happamen näköisenä.
»Ja sinä olet voinut jättää minut!» jatkoi eukko kiertäen käsivartensa
hänen kaulaansa. »Hylkäsit minut, niin että melkein kokonaan kadotin
sinut näkyvistäni. Etkä ole kertaakaan tullut vanhan ystäväparkasi luo
kertomaan, kuinka onnellinen sinä olit, ylpeä poika! Ohhoh!»
»Voi, tämä on kauhea juttu poikaparalle, jonka herra on niin lähellä
vartioimassa häntä!» huudahti Rob onnettomana. »Kun pitääkin joutua
näin itkettävään kohtaukseen!»
»Etkö tulisi tervehtimään minua, Robby!» virkkoi rouva Brown kuivaten
kyyneliä ryppyisiltä kasvoiltaan ja pusertaen häntä hellästi. »Asun
vielä entisessä paikassa, Rob!»
»Kyllä», vastasi poika.
»Pian, Robby kulta?» kysyi rouva Brown, »ja usein?»
»Kyllä, kyllä, kyllä», vastasi Rob. »Minä tulen, kautta sieluni ja
ruumiini.»
»Ja sitten», jatkoi rouva Brown kohottaen kätensä taivasta kohti ja
taivuttaen vapisevan päänsä taaksepäin, »jos pidät sanasi, en tule
koskaan tapaamaan sinua, vaikka tiedän missä olet, enkä hiiskahda
sanaakaan sinusta! En koskaan!»
Tämä vakuutus näytti olevan lohdutuksen pisara onnettomalle Robille,
joka senvuoksi pudisti rouva Brownin kättä ja rukoili häntä kyyneleet
silmissä jättämään rauhaan poikaparan ja olemaan tuhoamatta hänen
tulevaisuudentoiveitaan. Syleillen vielä uudelleen Robia suostui rouva
Brown tähän, mutta ollen jo seuraamaisillaan tytärtään pois hän kääntyi
vielä kerran, piti sormeaan salavihkaa pystyssä ja pyysi käheästi
kuiskaten vähän rahaa.
»Shillingi, kultaseni!» virkkoi hän kasvoillaan saaliinhimoinen ilme,
»tai edes puoli shillingiä! Vanhan tuttavuuden vuoksi! Olen niin köyhä.
Ja kaunis tyttöni» — samassa hän katsahti olkansa yli — »tuo on näet
minun tyttöni, Rob — näännyttää minut puolittain nälkään».
Mutta kun Rob vastahakoisesti pisti rahan hänen käteensä, tarttui
Alice, joka oli hiljaa palannut, äitinsä käteen ja väänsi rahan pois.
»Mitä, äiti!» huudahti hän. »Aina rahaa, rahaa aluksi ja rahaa lopuksi.
Niinkö vähän sinä välität siitä, mitä juuri sanoin sinulle? Tässä on.
Ota rahasi takaisin!»
Eukko voihkaisi syvään, kun raha luovutettiin takaisin Robille, mutta
ei vastustanut mitenkään muuten, vaan kompuroitsi tyttärensä rinnalla
pihalta ja pitkin sitä syrjäkatua, joka vei sieltä pois. Rob, joka
tuijotti heidän jälkeensä hämmästyneenä ja suuttuneena, näki heidän
pysähtyvän ja syventyvän vakavaan keskusteluun. Useammin kuin kerran
hän huomasi nuoremman naisen tekevän uhkaavan kädenliikkeen (nähtävästi
se oli tarkoitettu jollekin henkilölle, josta he puhuivat). Eukko
matki sitä heikolla ja surkealla tavalla, ja se sai Robin hartaasti
toivomaan, ettei hän itse olisi heidän keskustelunsa aiheena.
Tuntien hetkellistä huojennusta heidän lähtönsä vuoksi ja lohduttaen
mieltään sillä tulevaisuudentoivolla, ettei rouva Brown voinut
elää ikuisesti eikä todennäköisesti eläisikään kauan kiusatakseen
häntä, joka katui ilkitöitään vain silloin kun niillä sattumalta
oli epämieluisat seuraukset, Rob sai kiihtyneet kasvonpiirteensä
palautumaan rauhallisemmiksi ajatellessaan sitä ihmeellistä tapaa,
kuinka oli eronnut kapteeni Cuttlesta (mikä muisto oli harvoin
saattamatta häntä erinomaiselle tuulelle), ja lähti Dombey ja Pojan
konttorihuoneistoon päin ottamaan vastaan käskyjä herraltaan.
Täällä jätti Carker, jolla oli niin terävät ja valppaat silmät,
että Rob värisi hänet nähdessään odottaen melkein varmasti saavansa
moitteita keskustelustaan rouva Brownin kanssa, Robille salkun, joka
sisälsi tavalliset aamulehdet Dombeylle ynnä pikku kirjeen rouva
Dombeylle, vain nyökäten merkiksi, että piti toimia varovasti ja
nopeasti. Se oli salaperäinen kehoitus, johon Robin mielikuvituksessa
liittyi mitä kamalimpia varoituksia ja uhkauksia ja joka vaikutti
häneen voimakkaammin kuin mitkään sanat.
Kun Carker taas oli yksinään omassa huoneessaan, ryhtyi hän työhön
koko päiväksi. Hän otti vastaan paljon kävijöitä, tarkasti joukon
asiapapereita, liikkui edestakaisin toiminimen eri osastojen välillä
eikä antanut enää minkään sivuasian häiritä mieltään ennenkuin
päivän työt oli tehty. Mutta niin pian kuin hän oli tuttuun tapaansa
puhdistanut pöytänsä papereista, vaipui hän taas syviin mietteisiin.
Hän seisoi entisellä paikallaan ja vanhassa asennossaan katse
hievahtamatta suunnattuna lattiaan, kun hänen veljensä tuli sisään
tuoden takaisin kirjeitä, jotka päivän kuluessa olivat joutuneet
toisiin huoneisiin. Hän pani ne rauhallisesti pöydälle ja aikoi lähteä
heti pois, kun konttoripäällikkö, joka oli katsellut häntä siitä
hetkestä asti kun hän tuli sisään, sanoi hänelle:
»No, John Carker, mikä _sinut_ tuo tänne?»
Hänen veljensä osoitti kirjeitä ja aikoi poistua.
»Minua ihmetyttää», virkkoi konttoripäällikkö, »että sinä voit tulla ja
mennä kysymättä, kuinka meidän isäntämme jaksaa».
»Olemme tänä aamuna saaneet kuulla konttorissa, että herra Dombey voi
paremmin.»
»Sinä olet niin nöyrä mies», virkkoi nuorempi veli hymyillen,
»todellakin olet käynyt sellaiseksi vuosien kuluessa, että saattaisin
vannoa sinun tulevan onnettomaksi, jos hänelle tapahtuisi jotakin
pahaa».
»Minä olisin tosiaankin pahoillani!» James!» vastasi toinen.
»Hän olisi pahoillaan!» huudahti konttoripäällikkö osoittaen häntä,
ikäänkuin olisi saapuvilla jokin muu henkilö, jolle hän paraikaa
puhui. »Hän olisi tosiaankin pahoillaan! Tämä minun veljeni! Tämän
liikkeen vähäpätöisin henkilö, tämä halveksittu romu, joka on työnnetty
syrjään ja käännetty kasvot seinään päin kuin turmeltunut taulu ja
jätetty siihen, taivas tietää kuinka moneksi vuodeksi. Hän on täynnä
kiitollisuutta ja kunnioitusta ja uhrautuvaisuutta. Sellaista hän
tahtoo uskotella minulle!»
»En tahdo uskotella sinulle mitään, James, mutta ole yhtä
oikeudenmukainen minulle kuin kelle tahansa, joka on sinua alempana.
Sinä kysyit minulta, ja minä vastasin.»
»No eikö sinulla ole mitään moittimisen syytä häntä kohtaan,
liehakoitseva koira?» kysyi konttoripäällikkö tavattoman ärtyisästi.
»Ei ylpeää kohtelua kostettavana, ei loukkausta, minkäänlaista
kiristystä. Mitä hittoa! Oletko sinä mies vai hiiri?»
»Olisi harvinaista, jos kaksi ihmistä saattaisi olla yksissä niin
monta vuotta, etenkin isäntänä ja palkollisena, eikä toisella olisi
mitään moittimisen syytä toista kohtaan — edes omasta mielestään»,
vastasi John Carker. »Mutta riippumatta siitä, kuinka minun kävi tässä
liikkeessä —»
»Sepä se», keskeytti konttoripäällikkö. »Se juuri tekee hänen asemansa
erikoiseksi, työntää hänet kaikkien muiden ulkopuolelle. No, entä
sitten?»
»Riippumatta siitä jutusta, joka — niinkuin viittasit — antaa minulle
yksinään (onneksi kaikille muille) syytä olla kiitollinen, uskon
varmasti, ettei täällä ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tuntisi
ja ajattelisi edes sen vertaa. Et suinkaan luule, että toiminimen
päämiestä kohdannut onnettomuus olisi kenestäkään täällä yhdentekevä
eikä herättäisi vilpitöntä surua?»
»Niin, sinulla on tosiaankin syytä olla kiitollinen hänelle!» virkkoi
nuorempi veli ylenkatseellisesti. »Etkö siis ymmärrä, että sinua
pidetään täällä halpana esimerkkinä Dombey ja Pojan suurenmoisesta
jalomielisyydestä, lisäämässä tämän erinomaisen liikkeen mainetta?»
»En», vastasi John lempeästi, »vaan olen ollut kauan siinä uskossa,
että minua pidetään täällä ystävällisemmistä ja epäitsekkäämmistä
syistä».
»Sinä aiot kai esittää jonkin kristillisen ohjeen», virkkoi James
Carker muristen kuin tiikerikissa.
»En», vastasi toinen; »vaikka veljesside meidän välillämme onkin kauan
ollut poikki —»
»Kumpi sen katkaisi?» kysyi konttoripäällikkö.
»Minä, rikokseni vuoksi. En syytä sinua siitä.»
James Carker vastasi tekemällä mykän liikkeen ulkonevilla huulillaan
kuin sanoakseen: »Vai et syytä siitä minua», ja käski hänen jatkaa.
»Niin, vaikkei veljessidettä olekaan välillämme, älä silti hyökkää
kimppuuni tarpeettomilla pilkkasanoilla tai selitä väärin, mitä
sanon tai voisin sanoa. Aioin vain selittää sinulle, että erehdyt
luullessasi, että vain sinä, joka olet ennen kaikkia muita valittu
kohoamiseen, luottamukseen ja huomattavaan asemaan (tiedän, että alusta
asti jouduit siihen suuren kykysi ja luotettavaisuutesi vuoksi) ja joka
seurustelet herra Dombeyn kanssa vapaammin kuin kukaan ja olet, se on
myönnettävä, kuin hänen vertaisensa ja saanut häneltä osaksesi suosiota
ja rikkautta — että erehdyt luullessasi, että sinä yksin huolehdit
hänen menestyksestään ja hyvästä maineestaan. Vilpittömästi uskon,
ettei tässä talossa ole ainoatakaan sinusta itsestäsi alimpaan asti,
jolla ei olisi samoja tunteita.»
»Sinä valehtelet!» huudahti James Carker ihan punaisena kiukusta. »Sinä
olet tekopyhä, John Carker, ja valehtelet.»
»James!» huudahti toinen vuorostaan punastuen. »Mitä sinä tarkoitat
noin loukkaavilla sanoilla? Miksi käytät niitä niin halpamaisesti
minulle, vaikken ole antanut siihen mitään aihetta?»
»Minä sanon sinulle, että tekopyhyytesi ja nöyryytesi — että koko
tämän liikkeen tekopyhyys ja nöyryys — ei ole minusta tuonkaan
arvoinen» — hän näpsäytti sormiaan — »ja että näen sen läpi kuin se
olisi ilmaa! Koko liikkeessä ei ole ainoatakaan henkilöä, minusta
alimpaan asti (jonka otat niin tarkoin huomioon, ja syystä kyllä,
sillä hän ei ole kovin kaukana), joka ei olisi sydämestään iloinen
nähdessään isäntänsä nöyryytettynä, joka ei vihaisi häntä salaa, joka
ei mieluummin soisi hänelle pahaa kuin hyvää ja joka ei kääntyisi häntä
vastaan, jos hänellä vain olisi voimaa ja rohkeutta. Mitä lähempänä
hänen suosiotaan, sitä lähempänä hänen hävyttömyyttään. Mitä enemmän
hänen seurassaan, sitä kauemmas hänestä pyrkii. Se on tämän liikkeen
uskontunnustus!»
»En tiedä», virkkoi veli, jonka kiihtymys oli pian väistynyt
hämmästyksen tieltä, »kuka lienee kertonut sinulle noin vääriä
asioita tai miksi olet valinnut minut kokeilujesi esineeksi jonkin
toisen asemesta. Mutta nyt olen varma siitä, että olet vain pannut
minut koetukselle ja tahtonut johtaa minut harhaan. Sinulla on sekä
toisenlaiset tavat että toisenlainen ilme kuin ennen koskaan olen
sinussa huomannut. Toistan sinulle vieläkin, että sinua on petetty.»
»Sen tiedänkin», vastasi konttoripäällikkö. »Niinhän sanoinkin sinulle.»
»Mutta minä en ole pettänyt», sanoi hänen veljensä, »vaan joku muu, jos
sinulle on tuolla tavalla kerrottu. Jollei, niin omat ajatuksesi ja
epäilysi ovat vieneet sinut harhaan.»
»Minulla ei ole mitään epäilyksiä, sillä minulla on varmuus! Te arat,
kurjat, kyyristelevät koirat! Kaikki esitätte samaa näytelmää, kaikki
veisaatte samaa virttä, kaikki vikisette samoja vakuutuksia, kaikilla
teillä on sama läpinäkyvä salaisuus sisimmässänne.»
Hänen veljensä poistui sanomatta enää mitään ja sulki oven toisen
lakattua puhumasta. Konttoripäällikkö Carker veti nojatuolin tulen
ääreen ja ryhtyi koputtelemaan hiiliä hangolla.
»Arat, matelevat konnat!» mutisi hän paljastaen molemmat välkkyvät
hammasrivinsä. »Niiden joukossa ei ole ainoatakaan, joka ei koettaisi
teeskennellä mielenjärkytystä ja kauhistusta —! Pyh! Heidän joukossaan
ei ole ainoatakaan, joka ei, jos vain olisi voimaa ja taitoa ja
uskallusta, tuhoaisi Dombeyn ylpeyttä ja musertaisi sitä yhtä
säälimättömästi kuin minä nämä hiilet!»
Rikkoessaan niitä ja hajoittaessaan uunin pohjalle hän katseli
mietiskelevästi hymyillen työtään. »Ja sitäpaitsi on samanlainen
naismajesteetti pöyhistelemässä», lisäsi hän, »täynnä ylpeyttä, se on
muistettava — siitä on todistuksena oma kokemuksemme!» Niin sanoen hän
vaipui yhä syvemmälle mietteisiin ja istui pohtien asioitaan sammuvan
tulen ääressä, kunnes nousi ikäänkuin luettuaan vaikeatajuista teosta,
katseli ympärilleen, otti sitten hattunsa ja hansikkaansa, meni
odottavan hevosensa luo, nousi sen selkään ja ratsasti pois pitkin
valaistuja katuja, sillä nyt oli jo ilta.
Hän ratsasti Dombeyn yksityisasunnolle päin, antoi sen likelle
ehdittyhän hevosensa kävellä ja katseli ylös akkunoihin. Se akkuna,
jossa hän oli kerran nähnyt Florencen istuvan koirineen, kiinnitti
hänen huomiotaan ensiksi, vaikka se ei ollutkaan valaistu, mutta hän
hymyili kohottaessaan katseensa talon korkeaan julkisivuun ja näytti
unohtaneen sen asian, jota äsken oli ajatellut.
»Oli aika», virkkoi hän, »jolloin kannatti pitää silmällä sinunkin
nousevaa pikku tähteäsi ja olla selvillä siitä, miltä suunnalta tuli
pilviä voidakseen varjostaa sinut, jos se olisi tarpeellista. Mutta nyt
on noussut kiertotähti, ja sen valo on pimittänyt sinut».
Hän käänsi valkosäärisen hevosensa kadunkulman ympäri ja etsi
silmillään valoa talon takaseinän akkunoista. Siihen liittyi muisto
komeasta olennosta, hansikoidusta kädestä, ihanan linnun höyhenistä,
jotka oli siroitettu lattialle, ynnä siitä, kuinka pukua koristava
valkea untuvareunus oli värissyt kuin ennustaen etäisen myrskyn
lähenemistä. Tämä muisto mielessään hän kääntyi taas pois ja ratsasti
läpi pimenevien ja autioiden puistokatujen nopeaa ravia. Ja sama muisto
oli kohtalon toimesta mielessä eräällä naisella, ylpeällä naisella,
joka vihasi häntä, mutta oli vähitellen varmasti joutunut hänen
viekkautensa ja oman ylpeytensä ja kostonsa vuoksi väkisinkin sietämään
hänen seuraansa ja ottamaan yhä useammin hänet vastaan, ja silloin
miehellä oli kuin etuoikeus puhella siitä uhmailevasta ylenkatseesta,
jota nainen osoitti puolisolleen menettäen samalla itsekunnioituksensa.
Tämä nainen vihasi häntä syvästi, tunsi hänet tarkoin eikä luottanut
häneen, koska he olivat selvillä toistensa luonteesta, vaan yllytti
ylpeää katkeruuttaan suvaitsemalla hänen lähestyä itseään joka päivä
vihansa uhallakin. Sillä sen pohjalla, tosin vielä liian syvällä, jotta
hänen uhkaava silmänsä olisi voinut tunkea sinne asti, joskin hän
saattoi nähdä sen hämärästi, oli synkkä kosto, jonka heikoinkin varjo —
vaikka hän olisi nähnyt sen vain kerran ja pelästynyt sitä koskaan enää
näkemättä — olisi voinut kylliksi tahrata naisen sielun.
Leijailiko tuollaisen naisen kuva Carkerin lähettyvillä hänen
ratsastaessaan? Oikein todellisuutta vastaava ja silminnähtävä?
Kyllä. Hän näki sen hengessään juuri sellaisena kuin se oli. Se oli
hänen seuranaan täynnä ylpeyttä, vihaa ja kostonhalua, ja kaiken sen
Carker näki yhtä selvästi kuin hänen kauneutensakin, mutta mikään muu
ei ollut niin silmäänpistävää kuin viha. Toisin hetkin hän näki naisen
rinnallaan ylpeänä ja torjuvana, toisinaan taas hevosensa jalkoihin
vaipuneena pölyssä. Mutta aina Carker näki hänet sellaisena kuin hän
oli, naamiotta, ja katseli sitä vaarallista tietä, jota nainen vaelsi.
Ja kun hän oli lopettanut ratsastuksensa ja muuttanut pukua ja astui
pää kumarassa, ääni lempeänä ja huulillaan rauhoittava hymy tuon naisen
valaistuun ja komeaan huoneeseen, näki hän kaikki vielä yhtä selvästi.
Aavistipa hän hansikoidun käden salaisuudenkin ja piti sitä vain sitä
kauemmin kädessään. Samalla vaarallisella tiellä, jota nainen astui,
oli hän itsekin, ja joka ainoaan hänen jalan jälkeensä Carker painoi
heti oman jalkansa.