Niiden pikku muutoksien joukossa, joita alkoi näinä aikoina ilmetä
Carkerin elämässä ja tavoissa, ei mikään muu ollut niin silmäänpistävä
kuin hänen tavaton uutteruutensa liikkeen hoitamisessa ja hänen
erinomainen intonsa tutkia kaikkia yksityiskohtia, joita hänelle
toiminimen asiat paljastivat. Vaikka hän oli aina ollut toimelias ja
teräväkatseinen sillä alalla, paisui hänen ilvesmäinen valppautensa
nyt kymmenkertaiseksi. Hänen kiusallinen vaanimisensa ei ainoastaan
kohdistunut kaikkeen nykyiseen, mikä esiintyi hänelle jossakin uudessa
muodossa joka päivä, vaan keskellä näitä lukuisia puuhia hänellä oli
vielä aikaa — hän näet otti itselleen aikaa — tarkastaa liikkeen
entisiä asioita ja omaa osuuttaan niissä monien vuosikausien kuluessa.
Usein, kun kaikkien kirjanpitäjien mentyä konttorihuoneet olivat pimeät
ja tyhjät ja kaikki muut samanlaiset liiketalot jo kauan sitten oli
suljettu, oli Carkerilla, jolla oli avoinna edessään kassakomeron koko
anatomia, tapana tutkia kirjojen ja papereitten salaisuuksia niin
kärsivällisesti ja tarkasti kuin lääkäri, joka tahtoo päästä selville
leikeltävänsä pienimmistäkin hermoista ja säikeistä. Perch, liikkeen
lähetti, joka silloin tavallisesti oli vielä jäänyt paikalleen,
kuluttaen aikaansa hintaluettelon lukemiseen yhden kynttilän valossa
tai torkkuen tulen ääressä ulommassa konttorihuoneessa, joka hetki
uhkaavassa vaarassa kaatua pää edellä hiililaatikkoon, ei voinut
olla ihailematta tätä Carkerin uurastusta, vaikka se kovasti supisti
hänen kotielämänsä nautintoja. Tuon tuostakin hän puheli laajalti
rouva Perchille (joka nyt imetti kaksoisia) heidän cityläisen
konttoripäällikkönsä ahkeruudesta ja täsmällisyydestä.
Samaa lisääntynyttä ja terävää huomiota Carker soi myöskin omille
yksityisasioilleen. Vaikka hän ei ollutkaan osakas liikkeessä —
sitä kunniaa ei ollut tähän asti tullut vielä kenenkään muun kuin
suuren Dombey-nimen perijöille — sai hän kuitenkin määräprosentin
sen voitosta. Ja kun hän asemansa vuoksi myöskin kykeni sijoittamaan
rahaa edullisesti, pitivät monet vähäpätöisemmät liikemiehet häntä
rikkaana. Nämä ovelat huomioiden tekijät alkoivat jo väittää, että
Dombeyn liikkeessä toimiva Jem Carker katseli ympärilleen nähdäkseen,
minkä arvoinen hän oli, ja että hän teräväpäisenä miehenä alkoi ajoissa
kerätä rahaa. Pörssissä jo lyötiin vetoa siitä, että Jem pian naisi
rikkaan lesken.
Mutta nämä huolet eivät suinkaan estäneet Carkeria pitämästä silmällä
päämiestään eivätkä vähentäneet hänen puhtauttaan, siisteyttään,
kiiltävyyttään tai mitään muuta kissamaista ominaisuuttaan. Hän ei
muuttanut pienintäkään tottumustaan, vaan koko mies tuntui kuin
lisänneen tarmoaan. Kaiken sen, mitä hänessä oli ennen ollut näkyvissä,
saattoi nytkin huomata, mutta entistä keskitetympänä. Hän suoritti
jokaisen yksityisen asian sillä tavalla kuin hänellä ei olisi mitään
muuta tehtävää, mikä on hänenlaisessaan nokkelassa ja tarkoituksestaan
tietoisessa miehessä jokseenkin varma merkki siitä, että hän tekee
sellaista, mikä terästää hänen valppauttaan ja pitää sitä vireillä.
Ainoa selvä muutos hänessä oli se, että hän ratsastaessaan pitkin
katuja vaipui usein syviin mietteisiin, samanlaisiin, joissa oli
lähtenyt Dombeyn talosta, sinä aamuna, kun onnettomuus oli tapahtunut.
Sellaisina hetkinä hän vältti vain koneellisesti kaikkia esteitä
tiellään eikä näyttänyt huomaavan tai kuulevan mitään, kunnes saapui
päämääräänsä tai jokin äkillinen sattuma tai ponnistus herätti hänet.
Kun hän eräänä päivänä siinä mielentilassa ratsasti valkosäärisellä
hevosellaan Dombey ja Pojan konttoriin päin, ei hän ollenkaan
huomannut, että häntä tarkkasivat kahden naisen silmät samoin kuin Rob
Hiojan lumottu katse. Rob odotti häntä täsmällisyytensä osoitukseksi
jo yhtä kadunkulmaa lähempänä kuin määrä oli, tarttui tuon tuostakin
hattuunsa suunnatakseen herransa huomion itseensä ja juoksi hänen
rinnallaan valmiina pitämään jalustinta Carkerin astuessa maahan.
»Katso, tuolla hän ratsastaa!» huusi toinen naisista, vanha eukko,
ja ojensi laihaa käsivarttaan näyttääkseen hänet seuralaiselleen,
nuorelle naiselle, joka seisoi hänen vieressään ja oli vetäytynyt hänen
kerallaan porttikäytävään.
Rouva Brownin tytär katsoi osoitettuun suuntaan, ja hänen kasvoillaan
kuvastui vihaa ja kostonhalua.
»Toivoin, ettei minun olisi tarvinnut enää koskaan nähdä häntä»,
virkkoi hän hiljaa, »mutta ehkä on hyvä näinkin».
»Ei ollenkaan muuttunut!» virkkoi eukko, jonka katseessa ilmeni
kiihkeää häijyyttä.
»_Hänkö_ muuttunut!» vastasi toinen. »Miksi? Mitä _hän_ on kärsinyt?
Minä olen muuttunut kahdenkymmenen puolesta. Eikö se riitä?»
»Noin hän ratsastaa!» mutisi eukko luoden tyttäreensä punaiset
silmänsä, »kevyesti ja soreasti hevosen selässä, samalla kun meidän
pitää rämpiä liejussa —»
»Ja olemme sitä itsekin», täydensi tytär kärsimättömästi. »Me olemme
liejua hänen hevosensa jalkojen alla. Mitä muuta me olisimme?»
Hän teki nopean liikkeen kädellään eukon aikoessa vastata ikäänkuin
pelkkä äänikin olisi häirinnyt häntä katselemasta jännittyneenä
ratsastajan jälkeen. Äiti, joka tarkasteli häntä eikä ratsastajaa,
pysyi ääneti, kunnes tyttären säkenöivät silmät tyyntyivät ja hän veti
syvän hengähdyksen kuin olisi vapautunut jostakin taakasta Carkerin
kadottua näkyvistä.
»Kultaseni!» virkkoi eukko silloin. »Alice! Kaunis lapsi! Ally!» Hän
nykäisi hiljaa tyttärensä hihaa herättääkseen hänen tarkkaavaisuuttaan.
»Et suinkaan anna hänen noin mennä ohi, kun voit kiristää häneltä
rahaa? Sehän on synti, tyttöseni.»
»Enkö ole sanonut sinulle, etten, huoli rahaa häneltä?» vastasi
Alice. »Ja etkö vieläkään usko minua? Otinko hänen sisarensa rahoja?
Koskettaisinko kolikkoakaan, jos tietäisin sen kulkeneen hänen
valkeitten käsiensä kautta — jollen voisi myrkyttää sitä ja lähettää
sitten takaisin hänelle! Ole hiljaa, äiti, ja tule pois täältä.» »
»Ja hän on niin rikas!» mutisi eukko. »Ja me niin köyhiä!»
»Köyhiä siinä suhteessa, ettemme voi maksaa hänelle takaisin sitä
pahaa, jonka olemme hänelle velkaa», vastasi tytär. »Jos hän voisi
antaa minulle sitä lajia rikkautta, ottaisin sen vastaan ja käyttäisin
sitä. Tule pois! Mitä hyötyä meillä on hänen hevosensa katselemisesta?
Tule pois, äiti!»
Mutta eukko silmäili Rob Hiojaa, joka juuri palasi katua myöten
taluttaen ratsastajan jättämää hevosta ja näytti herättävän hänessä
erikoista mielenkiintoa. Mitä epäilyksiä hänellä lieneekin ollut
mielessään, ne haihtuivat Robin lähetessä. Hän katsahti tyttäreensä
kirkastunein silmin ja painoi sormen huulilleen, astui esiin
porttikäytävästä samalla hetkellä, jolloin Rob oli sivuuttamaisillaan
sen, ja kosketti hänen olkapäätään.
»Kas vain, missä tämä hauska Robini on ollut kaiken tämän aikaa?» kysyi
hän pojan kääntyessä äkkiä ympäri.
Hauska Rob, jonka hauskuus oli paljon vähentynyt hänen kuullessaan nuo
sanat, näytti kerrassaan tyytymättömältä ja sanoi kyynelten kohotessa
silmiin:
»Voi, rouva Brown, miksi ette voi jättää rauhaan poikaparkaa, joka
ansaitsee rehellisesti leipänsä ja käyttäytyy säädyllisesti? Miksi te
tulette pilaamaan poikaparan mainetta puhelemalla hänelle kadulla, kun
hän taluttaa säädylliseen talliin herransa hevosta, jonka te möisitte
kissan- tai koiranlihana, jos saisitte rehkiä oman mielenne mukaan!
Ja tosiaankin», lisäsi Rob sinkauttaen loppuhuomautuksensa kuin se
olisi kaikkien loukkausten huippu, »minä jo luulin teidän kauan sitten
kuolleen!»
»Tuolla lailla», huudahti eukko kääntyen tyttäreensä päin, »hän
puhuu minulle, joka olen tuntenut hänet viikkoja ja kuukausia,
kultaseni, ja aina ollut avuliaana hänen rinnallaan hänen tapellessaan
kyyhkysenryöstäjäin ja linnunpyydystäjäin kanssa».
»Kuulkaahan, rouva Brown, antakaa lintujen olla rauhassa», tokaisi
Rob äänellä, josta ilmeni viiltävä tuska. »Minun mielestäni olisi
poikaparan parempi tulla toimeen jalopeurojen kuin noiden pienten
luontokappaleiden kanssa, sillä ne lentävät tuon tuostakin päin
naamaa silloin kun vähimmin aavistaa. No niin, mitä teille kuuluu ja
mitä oikein tahdotte?» Nämä kohteliaat kysymykset Rob lausui kuin
vastalauseeksi hyvin katkeroituneena ja kostonhaluisena.
»Kuuleppas vain, kuinka hän puhuu vanhalle tuttavalle, kultaseni!»
virkkoi rouva Brown ja kääntyi taas tyttäreensä päin. »Mutta hänellä on
vielä pari muutakin vanhaa tuttavaa, jotka eivät ole niin kärsivällisiä
kuin minä. Jos sanoisin parille niistä, joita hän on pettänyt ja
puijannut, mistä hänet voi tavata —!»
»Pitäkää suunne kiinni, rouva Brown!» keskeytti hänet epätoivoinen
Rob ja vilkaisi nopeasti ympärilleen kuin olisi odottanut näkevänsä
herransa hampaitten loistavan kyynärpäänsä kohdalla. »Mitä iloa teillä
siitä on, että syöksette perikatoon poikaparan, kun olette noin
vanhakin ja kun teidän tosiaankin pitäisi ajatella ihan toisia asioita!»
»Kuinka komea hevonen!» virkkoi eukko taputtaen eläimen kaulaa.
»Antakaa sen olla, kuuletteko, rouva Brown!» huusi Rob ja työnsi pois
hänen kätensä. »Tehän voitte tehdä katuvaisen poikaparan hulluksi.»
»Herrainen aika, mitä pahaa minä sinulle teen, lapsi?»
»Pahaako?» virkkoi Rob. »Tuolla hevosella on sellainen herra, joka
tietää, milloin sitä on oljenkorrellakaan koskettu.» Ja hän puhalsi
siihen kohtaan, jossa vanhan vaimon käsi oli hetkisen levännyt, ja
silitti sitä hiljaa sormellaan kuin vakavasti uskoisi, mitä puhui.
Eukko katsahti mutisten ja mukisten tyttäreensä, joka astui hänen
takanaan, ja pysytteli Robin kintereillä tämän taluttaessa hevosta
suitsista pitkin katua. Sitten hän jatkoi keskustelua.
»Hyvä paikka, Rob, vai kuinka?» kysyi hän. »Sinulla on tosiaankin
onnea, lapseni.»
»Voi, älkää puhuko onnesta, rouva Brown», vastasi epätoivoinen Rob,
kääntyen ympäri ja jääden seisomaan. »Jollette olisi ollenkaan tullut
tai jos edes lähtisitte pois, voisi minun kaltaistani poikaparkaa pitää
verrattain onnellisena. Ettekö voisi lähteä ja lakata seuraamasta
minua, rouva Brown?» Rob tuhersi itkua muuttuen äkkiä uhmaavaksi. »Jos
tuo nuori nainen on ystävänne, miksei hän vie teitä pois mieluummin
kuin antaa teidän käyttäytyä noin epämiellyttävästi!»
»Mitä!» vaakkui eukko kurkottaen kasvonsa Robin viereen ilkeästi
virnistäen, niin että hänen kaulansa irtonainen nahka vetäytyi moniin
poimuihin. »Tahdotko kokonaan kieltää van hän toverisi? Etkö ole
hiipinyt asuntooni kymmeniä kertoja ja nukkunut sikeästi nurkassa,
kun ei sinulla ollut mitään muuta vuodetta kuin katukivet, ja puhutko
sinä _minulle_ noin! Enkö minä ole ostanut ja myynyt sinun kanssasi ja
auttanut _sinua_ liikeasioissa, koulupoika, raukka ja mitä lienetkin,
ja _minua_ sinä käsket menemään pois! Huomisaamuna voin usuttaa
kimppuusi kokonaisen lauman vanhoja tovereitasi, jotka ajavat sinua
perikatoasi kohden kuin oma varjosi, ja _minuun_ sinä suuntaat julkeita
katseita! Minä menen! Tule, Alice.»
»Odottakaahan, rouva Brown!» huusi onneton Rob. »Mitä te sitten
oikein tahdotte? Älkää kiihtykö! Älkää päästäkö häntä pois! Enhän
minä tahtonut loukata. Minä sanoin ensiksi: '_Kuinka_ te voitte?'
Enkö sanonutkin? Mutta te ette tahtonut vastata. Kuinka te voitte?
Ja sitäpaitsi», virkkoi Rob surkeasti, »ajatelkaa asiaa! Kuinka voi
poikaparka seisoa puhelemassa kadulla ja lörpöttelemässä, kun hänen
on vietävä isäntänsä hevonen talliin harjattavaksi ja hänen isäntänsä
nuuskii hänen joka askeleensa!»
Eukko oli olevinaan osittain leppynyt, mutta pudisti kuitenkin päätään
ja mukisi ja napisi yhä.
»Tulkaa mukana talliin. Siellä annan teille lasillisen hyvää, rouva
Brown, tulkaa nyt», virkkoi Rob. »Onhan se parempi kuin seisoa
lörpöttelemässä tässä, mistä ei ole mitään hyötyä teille eikä
kenellekään muullekaan. Ja tulkaa tekin mukaan, olkaa niin hyvä», sanoi
hän Aliceen päin kääntyen. »Olenpa tosiaankin iloinen nähdessäni teidät
taas, kun ei vain tuota hevosta olisi!»
Näin puolustaen itseään Rob lähti taas jatkamaan matkaansa surkeana
epätoivon kuvana ja kääntyi suojatteineen eräälle sivukadulle. Eukko
seurasi hänen kintereillään mukisten tyttärelleen, joka käveli hänen
jäljessään.
Poikettuaan pienelle rauhalliselle aukiolle, rakennusten ympäröimälle
pihalle, jonka yli kohosi korkea kirkontorni ja jonka varrella
oli pakkaajan ja pullontekijän varastohuoneet, Rob Hioja jätti
valkosäärisen hevosen tallirengille, joka seisoi nurkassa omituisen
näköisen tallin edessä. Sitten Rob pyysi rouva Brownia ja hänen
tytärtään istuutumaan tallin oven viereiselle kivipenkille, kiiruhti
läheiseen ravintolaan ja palasi pian mukanaan tinakannu ja lasi.
»Menestyköön isäntäsi — herra Carker!» virkkoi eukko hitaasti,
ennenkuin ryyppäsi. »Taivas häntä varjelkoon!»
»Mutta enhän minä ole sanonut teille hänen nimeään», huomautti Rob
silmät suurina.
»Me tunnemme hänet ulkonäöltä», virkkoi rouva Brown, jonka väsymätön
suu ja nyökyttelevä pää pysyivät hetkisen hiljaa hänen huomiokykynsä
jännittyessä. »Näimme hänen ratsastavan ohi tänä aamuna, ennenkuin hän
astui hevosen selästä, juuri silloin kun sinä olit valmiina ottamaan
sen huostaasi.»
»Vai niin», vastasi Rob, joka näytti toivovan, että hänen
vieraanvaraisuutensa olisi vienyt hänet minne muualle tahansa. »Mikä
häntä vaivaa? Eikö hän tahdo juoda?»
Tämä kysymys tarkoitti Alicea, joka viittaansa kääriytyneenä istui
vähän matkan päässä kiinnittämättä pienintäkään huomiota juuri
täytettyyn lasiin, jota Rob hänelle tarjosi.
Eukko pudisti päätään. »Älä välitä hänestä. Hän on kummallinen olento,
jos vain tuntisit hänet, Rob. Mutta herra Carker —»
»Hsh!» keskeytti Rob katsahtaen varovasti pakkaajan ja pullontekijän
varastohuoneisiin päin ikäänkuin Carker voisi katsella jommankumman
luukuista. »Puhukaa hiljaa!»
»Mutta eihän hän ole täällä!» huudahti rouva Brown.
»En ole siitä varma», kuiskasi Rob, jonka katse harhaili kirkontorniin
asti, ikäänkuin Carker voisi olla siellä ylhäällä varustettuna
yliluonnollisella kuulolla.
»Hyvä isäntä vai mitä?» kysyi rouva Brown.