Mutta taipumaton Nipper vilkaisi vain toisen kerran rouva Pipchiniin ja
pysyi paikallaan.
»Sanotteko sitä minun talouteni hoitamiseksi, hyvä rouva», virkkoi
Dombey, »että annatte tuollaiselle henkilölle tilaisuuden tulla tänne
puhelemaan minun kanssani! Herrasmies — omassa talossaan — omassa
huoneessaan — ei ole turvassa palvelijan hävyttömyyksiltä!»
»Valitan sitä sydämeni pohjasta, herra Dombey», vastasi rouva Pipchin,
jonka kovat harmaat silmät kiiluivat kostonhimosta, »mikään ei voi
olla sopimattomampaa, mikään ei niin mene yli kaikkien rajojen ja yli
ymmärryksen, mutta minun täytyy mielipahakseni sanoa, että tätä nuorta
naista on mahdoton pitää kurissa. Neiti Dombey on pilannut hänet, eikä
kukaan ole hänestä vastuussa. Hän tietää sen itse parhaiten», jatkoi
hän terävästi ja pudisti päätään Susan Nipperille.
»Häpeä, letukka! Ulos täältä!»
»Jos huomaatte minun palveluksessani olevan ihmisiä, joita ei voi pitää
kurissa», sanoi Dombey kääntyen jälleen tuleen päin, »niin luulisin
teidän tietävän, mitä niille on tehtävä. Tiedätte kai, minkävuoksi
olette täällä. Toimittakaa hänet pois!»
»Herra Dombey, minä tiedän, mitä on tehtävä», vastasi rouva Pipchin
terävästi, »ja tietysti teenkin sen. Susan Nipper, tästä päivästä
kuukauden päähän lähdette talosta», sanoi hän sähisten.
»Tosiaanko!» huudahti Susan ylpeästi.
»Niin», vastasi rouva Pipchin, »eikä siinä ole mitään nauramista,
heilakka. Tahtoisinpa tietää, mitä naurun syytä siinä on. Heti ulos
täältä!»
»Voitte luottaa siihen, että lähden heti», sanoi suulas Nipper.
»Olen palvellut tässä talossa nuorta emäntääni kaksitoista vuotta,
mutta en jää tunniksikaan sen jälkeen kun olen saanut erokäskyn
Pipchin-nimiseltä henkilöltä, uskokaa minua, rouva P.!»
»Hyvä on päästä eroon tuollaisesta hylystä!» sanoi raivostunut vanha
rouva. »Pois täältä, tai käsken kantaa teidät ulos!»
»Minun lohdutukseni on», virkkoi Susan katsahtaen taakseen Dombeyhin,
»että olen tänä päivänä puhunut palasen totuutta, joka olisi pitänyt
kertoa jo kauan ennen ja jota ei voi mainita liian usein eikä liian
selvästi ja jota eivät kaikki maailman Pipchinit yhteensä — toivoakseni
ei heitä ole kovin paljon (tässä huudahti rouva Pipchin terävästi:
»Ulos täältä!» ja neiti Nipper loi häneen samanlaisen katseen kuin
aikaisemminkin) — voi tehdä sanomattomaksi, vaikka toitottaisivat
irtisanomisia kokonaisen vuoden aloittaen kello kymmenen aamupäivällä
eivätkä lopettaisi ennen puoliyötä ja kuolisivat uupumuksesta, mikä
olisi oikea riemujuhla!»
Samassa neiti Nipper peräytyi vihollisensa edellä huoneesta ja asteli
hyvin ylpeästi yläkertaan omaan huoneeseensa vimmastuneen rouva
Pipchinin joutuessa tukehduttavan katkeruuden valtaan. Siellä hän
istuutui arkkujensa väliin ja alkoi itkeä.
Tästä hellästä mielentilasta hänet kuitenkin pian tempaisi hyvin
terveellisellä ja virkistävällä tavalla oven ulkopuolelta kuuluva rouva
Pipchinin ääni.
»Ottaako julkeanaamainen hulttio vastaan erokäskyn vai ei!» huusi
hurjistunut Pipchin.
Neiti Nipper vastasi sisäpuolelta, että henkilö, johon mokoma mainesana
soveltui, ei asunut tässä paikassa taloa mutta että hänen nimensä oli
Pipchin ja että hänet tapaisi taloudenhoitajattaren huoneessa.
»Hävytön letukka!» tiuskasi rouva Pipchin tempoen oven lukkoa. »Ulos
heti paikalla! Kapineet kokoon! Kuinka tuollainen ihminen uskaltaa
puhua noin naiselle, joka on nähnyt parempia päiviä?»
Siihen vastasi neiti Nipper linnoituksestaan, että hän sääli noita
parempia päiviä, joiden oli täytynyt nähdä rouva Pipchin ja että hän
puolestaan piti vuoden huonoimpia päiviä sopivina mainitulle rouvalle.
Muuta vikaa niissä ei ollut kuin että ne olivat hänelle liian hyviä.
»Mutta teidän ei tarvitse ollenkaan vaivautua metelöimään ovellani»,
jatkoi Susan, »eikä saastuttamaan avaimenreikääni silmällänne. Minä
panen kokoon tavarani ja lähden, siitä voitte vaikka mennä valalle.»
Leskirouva ilmaisi vilpittömän tyytyväisyytensä tämän uutisen johdosta
ja lausuttuaan muutamia yleisiä arvosteluja nuorten letukoiden rodusta
semmoisenaan ja heidän virheistään etenkin silloin, kun neiti Dombey
on pilannut heidät, poistui laskemaan Nipperin palkan valmiiksi.
Sitten Susan ryhtyi järjestelemään arkkujaan voidakseen kohta lähteä
arvokkaalla tavalla. Kaiken aikaa hän nyyhkytti rajusti ajatellessaan
Florencea.
Ei kestänytkään kauan, ennenkuin Florence tuli hänen luokseen, sillä
pian levisi talossa uutinen, että Susan Nipperillä oli ollut riita
rouva Pipchinin kanssa, että he olivat kumpikin vedonneet herra
Dombeyhin, että herra Dombeyn huoneessa oli ollut sellainen kohtaus,
jollaista ei koko talossa ollut ennen nähty ja että Susan lähtisi pois.
Tämän sekavan huhun viimeisen osan huomasi Florence hänen huoneeseensa
astuessaan oikeaksi, sillä Susan oli lukinnut viimeisen arkkunsa ja
istui sen kannella hattu päässä.
»Susan!» huudahti Florence. »Jätätkö sinä minut! Sinä!»
»Floy-neiti», vastasi Susan nyyhkyttäen, »älkää taivaan tähden
puhuko minulle sanaakaan, sillä muuten häpäisen itseni tuollaisten
Pi-i-ipchinien nähden enkä soisi mistään hinnasta heidän näkevän, että
itken!»
»Susan, tyttö kulta, vanha ystäväni! Mitä minä teen ilman sinua!
Raskitko lähteä noin pois?»
»E-e-ei, rakas neiti Floy-kulta, en tosiaankaan raskisi», nyyhkytti
Susan. »Mutta sitä ei voi auttaa, minä olen tehnyt velvollisuuteni, se
on varmaa. Se ei ole minun syyni. Minä mukaannun kaikkeen. En voi jäädä
kuukauden loppuun, sillä silloin minun olisi mahdoton erota teistä,
neiti kulta, ja senhän täytyy joka tapauksessa niin käydä. Älkää puhuko
minulle, Floy-neiti, sillä vaikka olen jokseenkin vahva, en kuitenkaan
ole mikään marmorinen ovenpilari, oma rakas neitini.»
»Mitä se oikein on? Miksi sinä lähdet?» kysyi Florence, sillä Susan
pudisti päätänsä. »Etkö kerro sitä minulle?»
»E-e-en, rakas neiti», vastasi Susan. »Älkää kysykö minulta, sillä
minä en saa kertoa, ja mitä tehnettekin, älkää lausuko ainoaakaan
hyvää sanaa minun puolestani pidättääksenne minua, sillä niin ei saa
käydä, ja te vain vahingoittaisitte itseänne, ja siunatkoon Jumala
teitä, ainokaiseni, ja antakaa minulle anteeksi kaikki se paha, mitä
olen teille tehnyt, ja kaikki se pahantuulisuus, jota olette minussa
huomannut näinä monina vuosina!»
Susan sulki emäntänsä syliinsä esitettyään tämän pyynnön, joka lähti
hänen sydämensä sisimmästä.
»Rakas neiti, moni voi vielä palvella teitä ja olla iloinen saadessaan
palvella teitä ja palvella teitä hyvin ja uskollisesti», jatkoi Susan,
»mutta ei voi olla ketään, joka samalla rakastaisi teitä puoleksikaan
niin kuin minä, se on lohdutukseni. Hy-yvästi, suloinen Floy-neiti!»
»Minne sinä sitten lähdet, Susan?» kysyi hänen itkevä emäntänsä.
»Minulla on veli maalla — vuokraaja Essexissä», vastasi murtunut
Nipper. »Hänellä on oikein paljon le-ehmiä ja si-iikoja, ja minä
matkustan sinne posti vaunuilla ja jä-ään hänen luokseen, ja älkää te
vain huolehtiko minusta, sillä minulla on rahaa säästöpankissa, rakas
neiti, eikä minun tarvitse ihan heti ottaa toista paikkaa. Sitä en
voisikaan, en voisi, oma rakas emäntäni!»
Susanin valtasi taas uusi tuskanpuuska, jonka onneksi keskeytti
alakerrasta kuuluva rouva Pipchinin ääni. Silloin Susan kuivasi
punaiset ja turvonneet silmänsä ja teki haikean ponnistuksen koettaen
huutaa reippaasti Towlinsonille, että piti hakea ajuri ja kantaa arkut
alas.
Florence oli kalpea, levoton ja surullinen, mutta häntä pidätti
hyödyttömästä väliintulosta tässäkin se pelko, että hän voisi sillä
lisätä epäsopua isänsä ja Edithin välillä, jonka jälkimäisen jäykkä,
loukkaantunut ilme oli äsken varoittanut häntä. Toisaalta hän pelkäsi
jo jollakin lailla tietämättään joutuneensa syypääksi monivuotisen
palvelijansa ja ystävänsä erottamiseen. Niinpä he yhdessä menivät
alakertaan Edithin pukuhuoneeseen, jossa Susan tahtoi suorittaa
lähtöniiauksensa.
»No niin, ajuri on tullut, ja tuossa ovat arkut. Ja nyt nopeasti pois!»
virkkoi rouva Pipchin, joka ilmestyi heti hänen perässään. »Suokaa
anteeksi, rouva, mutta herra Dombeyn käskyt ovat ehdottomat.»
Edith, joka istui kamarineitonsa puettavana — hän oli lähdössä
päivälliskutsuille — säilytti ylpeän ilmeensä eikä kiinnittänyt rouva
Pipchiniin mitään huomiota.
»Tässä on palkkanne», jatkoi rouva Pipchin, joka järjestelmäänsä
noudattaen ja muistaen kaivoksiaan oli tottunut marssittamaan
palvelijoita niinkuin oli marssittanut nuoria brightonilaisia ruoka
vieraitaan, pikku Bitherstonen alituiseksi kiusaksi, »ja mitä pikemmin
käännätte selkänne tälle talolle, sitä parempi».
Susanilla ei ollut kyllin rohkeutta edes luoda rouva Pipchiniin
sellaista katsetta, jonka tämä oikeuden mukaan olisi ansainnut.
Hän siis niiasi rouva Dombeylle (joka taivutti päätään sanaakaan
virkkamatta ja jonka silmät karttoivat kaikkia muita paitsi Florencea)
ja syleili eronhetkellä nuorta emäntäänsä, joka vuorostaan syleili
häntä jäähyväisiksi. Tässä pulmallisessa tilanteessa Susan-paran
kasvoilla seurasivat toinen toistaan mitä eriskummaisimmat ilmeet,
jollaisia ei usein voi nähdä, sillä hänen tunteensa olivat
peräti voimakkaat, ja samalla hän koetti päättävästi tukehduttaa
nyyhkytyksensä, jottei rouva Pipchin saisi niitä riemukseen kuulla.
»Pyydän anteeksi, neiti», virkkoi Towlinson Florencelle seisoessaan
oven ulkopuolella laatikkojen ja arkkujen keskellä, »mutta
vierashuoneessa on herra Toots, joka lähettää teille terveisiä ja
kysyy, kuinka Diogenes ja herra voivat».
Nopeasti kuin ajatus pujahti Florence ulos ja juoksi alakertaan, jossa
Toots kaikkein upeimmissa vaatteissaan läähätti kovasti, sillä hän oli
niin epävarma ja levoton odotellessaan Florencea.
»Ah, kuinka voitte, neiti Dombey?» kysyi Toots. »Jumala varjelkoon!»
Tämän viimeisen huomautuksen syynä oli Tootsin suuri osanotto hänen
nähdessään Florencen kasvoilla tuskaa. Se sai hänet äkkiä keskeyttämään
hihityskohtauksen ja jäykistymään epätoivon kuvaksi.
»Hyvä herra Toots», virkkoi Florence, »te olette niin ystävällinen
minua kohtaan ja niin rehellinen, että saan varmaankin pyytää teiltä
erästä suosionosoitusta».
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »jospa vain mainitsisitte yhdenkin, niin
antaisitte — antaisitte minulle ruokahaluni takaisin. Se on kadonnut
minulta aikoja sitten», lisäsi hän jonkun verran haaveellisesti.
»Susan, joka on vanha ystävättäreni, suorastaan vanhin», sanoi
Florence, »lähtee täältä pois äkkiä ja ihan yksin, tyttöparka. Hän
matkustaa kotiinsa maalle, jonne on jonkin verran matkaa. Saisinko
pyytää teitä huolehtimaan hänestä, kunnes hän on postivaunuissa?»
»Neiti Dombey», vastasi Toots, »te tuotatte minulle tosiaankin suuren
kunnian ja olette kovin ystävällinen. Tämä luottamuksenne osoitus sen
kelvottoman tavan jälkeen, joka ilmeni käytöksessäni Brightonissa —»
»Niin», virkkoi Florence nopeasti, »ei — älkää ajatelko sitä.
Tahtoisitteko sitten olla ystävällinen ja — ja mennä ja ottaa hänet
vastaan, kun hän tulee ulos? Tuhansia kiitoksia! Se on minulle suuri
helpotus. Hänestä ei ulkonaisesti huomaa, kuinka onneton hän on. Ette
voi kuvitellakaan, kuinka suurta kiitollisuutta tunnen teitä kohtaan!
Olen varma siitä, että te olette hyvä ystäväni!» Ja Florence kiitteli
häntä vakavasti yhä uudelleen. Toots, joka myöskin oli hyvin vakava,
kiiruhti pois — mutta takaperin, jottei menettäisi vilahdustakaan
hänestä.
Florencella ei ollut rohkeutta lähteä ulos, kun hän näki Susan-paran
käytävässä rouva Pipchinin hoputtaessa häntä ja Diogeneen hypellessä
hänen ympärillään kauhistuttaen rouva Pipchiniä hirveästi nykimällä
hänen puolisilkkistä pukuaan, ja ulvoen levottomana kuullessaan
hänen äänensä — sillä kelpo taloudenhoitajatar herätti sen rinnassa
rajatonta vastenmielisyyttä. Mutta hän näki Susanin kättelevän kaikkia
palvelijoita ja kääntyvän sitten vielä kerran katsomaan vanhaa kotiaan
ja Diogeneen hyppivän ajoneuvojen takana aikoen seurata niitä, sillä
sitä oli mahdoton saada tajuamaan, ettei sillä ollut enää mitään
tekemistä matkalle lähteneen kanssa. Sitten suljettiin ovi, ja hälinä
loppui. Florencen kyyneleet juoksivat vuolaina, kun hänen oli täytynyt
erota vanhasta ystävästä, jota ei kukaan voinut korvata. Ei kukaan, ei
kukaan.
Uskollinen Toots kertoi Susan Nipperille luottamustoimestaan, ja
silloin Susan itki entistä enemmän.
»Kunniasanallani vakuutan», virkkoi Toots nousten ajoneuvoihin hänen
viereensä, »että tunnen osanottoa teitä kohtaan. Tuskin voitte itse
ymmärtää tunteitanne paremmin kuin minä ne aavistan. En voi käsittää
mitään kauheampaa kuin on eroaminen neiti Dombeysta.»
Susan heittäytyi taas kokonaan surunsa valtaan. Tosiaankin oli
liikuttavaa katsella häntä.
»Kuulkaahan», sanoi sitten Toots, »älkää tehkö niin. Oikeastaan
tarkoitan sentään: tehkää niin.»
»Kuinka niin, herra Toots?» kysyi Susan itkien.
»Tulkaa kotiini syömään päivällistä kanssani, ennenkuin lähdette
matkalle», vastasi Toots. »Minun keittäjättäreni on oikein kelpo
nainen — verrattoman äidillinen olento — ja hänestä on hauskaa
viihdyttää teitä. Hänen poikansa», jatkoi Toots kuin lisäsuositukseksi,
»kasvatettiin sinitakkisten koulussa ja lensi sitten ilmaan
ruutitehtaan mukana».
Susan otti tämän ystävällisen tarjouksen vastaan, ja Toots vei hänet
asuntoonsa. Siellä heidät otti vastaan äsken mainittu naishenkilö,
joka täydellisesti vahvisti isäntänsä kuvauksen oikeaksi. Niinikään
oli siellä saapuvilla Kukonpoika, joka nähdessään ajoneuvoissa naisen
ensi hetkellä luuli, että Dombey oli hänen vanhan kehoituksensa mukaan
nujerrettu ja sitten neiti Dombey ryöstetty. Tämä herrasmies herätti
muuten neiti Nipperissä tavatonta hämmästystä, sillä sittenkun hänet
oli eräässä ottelussa voittanut Leivosenpoika, olivat hänen kasvonsa
niin surkeassa tilassa, että niitä tuskin olisi iljennyt seurassa
näyttää. Kukonpoika itse pani onnettomuutensa sen seikan syyksi, että
hän oli heti ottelun alussa antanut yllättää itsensä petollisella
keinolla. Mutta suuren tappelun virallisesta kuvauksesta päättäen oli
toinen alusta pitäen ollut voiton puolella. Kukonpoikaa oli koputeltu
ja tyrkitty ja mukiloitu ja löylytetty ja nöyryytetty, niin että hänen
oli vihdoin täytynyt mukautua ja lopettaa.
Syötyään hyvän aterian ja saatuaan osakseen runsaasti
vieraanvaraisuutta Susan lähti postitaloon toisilla vaunuilla,
Tootsin istuessa hänen rinnallaan niinkuin ennenkin. Ajurinistuimella
kyykötti Kukonpoika, joka siveellisellä painavuudellaan ja luonteensa
sankarillisuudella antoi pikku seurueelle jonkinmoisen arvokkuuden
leiman, mutta ulkonaisesti tuskin oli sille koristukseksi lukuisien
laastarilappujensa tähden. Sillä hän oli salaa vannonut olevansa
koskaan eroamatta Tootsista (joka muuten yhtä salaa halusi päästä
hänestä irti) paitsi sillä ehdolla, että tämä hyväntahtoisesti
perustaisi hänelle kapakan. Ja koska hänen koko kunnianhimonsa
suuntautui sille taholle ja hän halusi mahdollisimman pian juoda
itsensä kuoliaaksi, piti hän velvollisuutenaan tehdä itsensä
sietämättömäksi seuratoveriksi.
Iltavaunut, johon Susanin oli määrä joutua, olivat juuri lähdössä. Kun
Toots oli auttanut hänet sisälle, viipyi hän vielä epävarmana akkunan
luona, kunnes ajuri nousi istuimelleen. Sitten hän seisoi vaunujen
portailla, työnsi akkunasta sisään kasvonsa, jotka lampun valossa
näyttivät huolestuneilta ja hämmästyneiltä, ja virkkoi äkkiä:
»Kuulkaahan, Susan! Neiti Dombey, tehän tiedätte —»
»Kyllä, herra Toots.»
»Luuletteko, että hän voisi — ymmärrättehän?»
»Suokaa anteeksi, herra Toots», sanoi Susan, »mutta minä en kuule».
»Luuletteko, että hänet voisi saada, tehän tiedätte — ei tietysti ihan
heti, mutta aikaa myöten — pitkän ajan kuluessa — rakastamaan minua,
nähkääs!» virkkoi Toots-parka.
»Ei, ei!» huudahti Susan pudistaen päätään. »Voin kyllä sanoa, ettei
koskaan. Ei — koskaan!»
»Kiitoksia», vastasi Toots. »Eihän sillä ole väliä. Hyvää yötä. Ei ole
väliä, kiitoksia!»