Kun Susan Nipper aamulla nousi, olivat hänen harvinaisen terävät mustat
silmänsä niin raskaat, että niiden säihky oli vähän laimentunut ja
mieleen johtui se mahdollisuus — mitä ei suinkaan niistä tavallisesti
olettanut — että ne joskus sulkeutuivat. Niinikään ne olivat vähän
turvonneet, ikäänkuin olisivat itkeneet kaiken yötä. Mutta Nipper,
joka ei suinkaan ollut masentunut, puuhaili erittäin reippaasti ja
rohkeasti, ja hänen koko tarmonsa näytti suuntautuvan yhteen ainoaan
suureen yritykseen. Sen huomasi hänen puvustaankin, joka oli tavallista
tiukempi ja huolellisempi. Samoin ilmaisi erikoista päättäväisyyttä se,
että hän nytkäytteli silloin tällöin päätänsä suorittaessaan töitään.
Sanalla sanoen, hän oli tehnyt päätöksen, vieläpä kovin
kunnianhimoisen. Ei ollut puhetta mistään vähemmästä kuin aikeesta
tunkeutua Dombeyn luo ja päästä puhelemaan kahden kesken hänen
kanssaan. »Olen usein aikonut niin tehdä», huomautti hän itselleen
uhkaavasti tänä aamuna ja nykäisi päätänsä monta kertaa, »ja nyt teen
sen!»
Tuimasti kuten hänelle oli ominaista, hän kannusti itseään hurjan
suunnitelman suorittamiseen ja käväisi aamupäivän kuluessa tuon
tuostakin eteisessä ja portailla, saamatta sopivaa tilaisuutta
hyökkäyksen tekemiseen. Tämä huono menestys ei ollenkaan masentanut
hänen rohkeuttaan. Päinvastoin oli sillä virkistävä vaikutus, se
yllytti häntä ja teki hänet entistä valppaammaksi. Illan lähetessä hän
vihdoin keksi, että hänen vannoutunut vihollisensa rouva Pipchin sen
tekosyyn nojalla, että oli muka istunut valveilla koko yön, torkkui
omassa huoneessaan ja Dombey makasi yksin sohvallaan.
Nytkäyttäen — ei ainoastaan päätänsä, vaan tällä kerralla koko
ruumistaan — Nipper hiipi varpaillaan Dombeyn ovelle ja koputti.
»Sisään!» huusi Dombey.
Susan rohkaisi itseään vielä viimeisellä nykäyksellä ja astui sisään.
Dombey, joka katseli uunissa hehkuvaa tulta, vilkaisi hämmästyneenä
tulijaan ja kohottautui vähän käsivarteensa nojaten. Susan niiasi.
»Mitä haluatte?» kysyi Dombey.
»Suokaa anteeksi, herra, haluaisin puhella kanssanne», sanoi Susan.
Dombey liikutti huuliaan kuin toistaisi nuo sanat, mutta näytti olevan
niin hämmästynyt nuoren naisen julkeudesta, ettei kyennyt löytämään
sanoja sitä ilmaistakseen.
»Olen ollut teidän palveluksessanne, herra Dombey», jatkoi Susan Nipper
nopeasti, niinkuin hänen tapansa oli, »kaksitoista vuotta nuoren
emäntäni Floy-neidin apuna. Hän ei vielä osannut puhua selvästi,
kun ensin tulin tänne, ja minä olin jo ollut kauan tässä talossa
silloin, kun rouva Richards vasta tuli tänne, ja jollen juuri olekaan
Methusalem, en myöskään ole mikään kapalolapsi.»
Käsivarteensa nojaava Dombey katseli yhä häntä eikä vastannut mitään
tähän valmistelevaan tosiasioiden esittämiseen.
»Ei voi olla suloisempaa ja rakastettavampaa olentoa kuin nuori
emäntää, herra Dombey», virkkoi Susan, »ja minä kai tiedän sen paljon
paremmin kuin muutamat muut, sillä minä olen nähnyt hänet surussa ja
ilossa (jota hänellä ei tosin ole paljon ollut), nähnyt hänet veljensä
seurassa ja jälleen yksinäisyydessään, mutta eräät eivät ole nähneet
häntä koskaan, ja minä sanon niille ja kaikille — niin juuri» — tässä
mustasilmäinen Susan ravisti päätänsä ja polki hiljaa jalkaansa »että
hän on suloisin ja rakastettavin enkeli, mikä koskaan on hengittänyt,
ja mitä enemmän minua revitään kappaleiksi, sitä enemmän toistan sitä,
vaikka en olekaan mikään marttyyri.»
Dombey kävi suuttumuksesta ja hämmästyksestä vieläkin kalpeammaksi kuin
ensin putoomisensa takia. Hän katseli Susania kuin epäilisi silmiensä
tai korviensa pettävän.
»Ei kukaan ihminen voisi olla Floy-neitiä kohtaan muuta kuin uskollinen
ja hyvä», jatkoi Susan, »enkä minä pidä sitä minään erikoisena ansiona,
että olen palvellut häntä kaksitoista vuotta, sillä minä rakastan
häntä — niin, sen minä sanon eräille ihmisille ja kaikille!» Tässä
mustasilmäinen Susan taas pudisti päätään, polki lattiaa ja tukahdutti
nyyhkytyksen. »Mutta uskolliset ja luotettavat palvelukseni antavat
minulle toivoakseni oikeuden puhua, ja puhua minun täytyy ja puhua minä
tahdon, olkoon se oikein tai väärin.»
»Mitä te tarkoitatte, nainen?» virkkoi Dombey tuijottaen häneen.
»Kuinka te uskallatte?»
»Mitäkö minä tahdon, herra? Minä tahdon puhua kunnioittavasti ja
loukkaamatta, mutta suoraan. Ja kuinka minä uskallan, en tiedä, mutta
uskallan vain!» sanoi Susan. »Herra Dombey, te ette tunne nuorta
emäntääni, te ette tosiaankaan tunne, sillä ettehän voisi olla niin
tietämätön, jos tuntisitte hänet.»
Raivoissaan Dombey ojensi kätensä tavoittamaan kellonnuoraa, mutta
uunin sillä puolen ei ollut soittokelloa, eikä hän voinut ilman apua
nousta ja mennä huoneen toiselle puolelle. Nipperin nopea silmäys
huomasi hänen avuttomuutensa heti, ja nyt hän tunsi, niinkuin
jälkeenpäin sanoi, saaneensa Dombeyn valtaansa.
»Floy-neiti on uskollisin ja kärsivällisin ja tunnollisin ja kaunein
tytär, eikä ole ainoaakaan herrasmiestä, herra Dombey, vaikka hän olisi
niin suuri ja rikas kuin kaikki Englannin suurimmat ja rikkaimmat
yhteensä, jonka ei sopisi ja pitäisi olla hänestä ylpeä, jos olisi
hänen isänsä. Jos hän tuntisi hänen arvonsa oikein, menettäisi hän
mieluummin suuruutensa ja omaisuutensa, palan palalta, ja kulkisi
ryysyisenä kerjäläisenä ovelta ovelle — sen sanon eräille ihmisille ja
kaikillekin!» huudahti Susan Nipper purskahtaen itkuun. »Mieluummin
hän tekisi niin kuin tuottaisi hänen hellälle sydämelleen niin raskaan
surun kuin olen nähnyt hänen kärsivän tässä talossa!»
»Nainen!» huusi Dombey, »ulos täältä!»
»Suokaa anteeksi, herra Dombey», vastasi Nipper järkähtämättä, »vaikka
menettäisin paikkanikin, joka minulla on ollut niin monta vuotta ja
jossa olen nähnyt niin paljon — vaikka toivonkin, että te ette kehtaa
minua erottaa Floy-neidin luota sellaisen syyn vuoksi — jatkan nyt,
kunnes olen sanonut loputkin. Enhän minä ole mikään intialainen leski,
herra Dombey, enkä tahdo enkä voikaan tulla sellaiseksi, mutta jos
kerran olen päättänyt polttaa itseni elävältä, niin teen sen! Ja minä
olen päättänyt puhua suuni puhtaaksi.»
Tämän ilmaisi Susan Nipperin kasvojen ilme yhtä selvästi kuin hänen
sanansakin.
»Teidän palveluksessanne ei ole ainoatakaan ihmistä», jatkoi
mustasilmäinen tyttö, »joka olisi koskaan tuntenut teitä kohtaan
sellaista pelkoa ja kunnioitusta kuin minä. Ja itse voitte arvata,
kuinka totta se on kun olen kyllin rohkea sanoakseni, että olen satoja
kertoja aikonut puhua teille, mutta en ole koskaan saanut tehdyksi
siitä varmaa päätöstä, ennenkuin viime yönä.»
Dombey tavoitti vimmoissaan taas kellonnuoraa, joka ei ollut
ulottuvilla, ja sen puutteessa repi omaa tukkaansa, kun ei muuta saanut
käsiinsä.
»Olen nähnyt Floy-neidin uurastavan ja uurastavan, kun hän vielä
oli vain lapsi, mutta niin suloinen ja kärsivällinen lapsi, että
parhaatkin naiset olisivat voineet oppia häneltä jotakin. Olen nähnyt
hänen istuvan kerta kerran perästä puoleen yöhön asti auttaen heikkoa
veljeään läksyjen lukemisessa ja nähnyt hänen muinakin aikoina auttavan
häntä ja valvovan hänen vieressään — jotkut kyllä tietävät milloin
— nähnyt hänen ilman mitään rohkaisua ja apua kasvavan naiseksi,
jonka suloisuudesta — Jumalan kiitos! — saa ylpeillä millaisessa
seurapiirissä tahansa, mihin hän joutuu, ja olen nähnyt hänen aina
saavan osakseen julmaa laiminlyöntiä ja tuntevan sen katkerasti —
sen sanon eräille ihmisille ja kaikille! — eikä hän koskaan ole
lausunut sanaakaan siitä, ja vaikka ihminen käyttäytyykin nöyrästi
ja kunnioittavasti ylempiään kohtaan, ei hän silti ole mikään
epäjumalanpalvelija, ja minä tahdon ja minun täytyy puhua!»
»Eikö siellä ole ketään?» huusi Dombey kovaa. »Missä ovat palvelijat?
Missä kaikki naiset? Eikö ketään ole siellä?»
»Kun läksin eilen illalla myöhään rakkaan nuoren emäntäni luota, ei hän
ollut vielä mennyt vuoteeseen», pitkitti Susan hätääntymättä, »ja minä
tiedän miksi, sillä te olitte sairas, herra Dombey, eikä hän tietänyt
kuinka sairas, ja se teki hänet kerrassaan onnettomaksi. Vaikken
olekaan riikinkukko, on minulla silmät päässäni, ja niin minä jäin
sitten vielä hetkiseksi valveille omassa huoneessani, kun ajattelin,
että hän voisi tuntea itsensä yksinäiseksi ja tarvita minua. Silloin
näin hänen hiipivän alakertaan tälle ovelle kuin olisi rikos käydä
katsomassa omaa isäänsä ja sitten hiipivän taas takaisin ja palaavan
suureen saliin, itkien niin, että tuskin jaksoin sitä kuulla. Enkä minä
enää voi kuulla sitä», virkkoi Susan Nipper pyyhkien mustia silmiään ja
luoden ne pelottomasti Dombeyn raivostuneisiin kasvoihin. »En kuullut
sitä ensimmäistä kertaa, en läheskään ensimmäistä kertaa herra Dombey.
Te ette tunne omaa tytärtänne ettekä tiedä, mitä teette. Sen minä
sanon muutamille ja kaikille!» huusi Susan Nipper vihansa vieläkin
kuohahtaessa, »ja se on synti ja häpeä!»
»Mitä hullua!» kuului rouva Pipchinin ääni samalla kun perulaisten
kaivosten uhrin musta puolisilkkipuku leijaili huoneeseen. »Mitä tämä
on?»
Susan loi rouva Pipchiniin katseen, jonka oli nimenomaan keksinyt
nähdessään hänet ensimmäisen kerran, ja jätti vastaamisen Dombeyn
tehtäväksi.
»Mitäkö tämä on?» toisti Dombey melkein vaahdoten vihasta. »Mitä tämä
on, rouva Pipchin? Teillä on tosiaankin syytä kysyä, sillä te olette
tämän talouden ylihoitaja, ja teidän velvollisuutenne on pitää se
järjestyksessä. Tunnetteko tätä naista?»
»En tiedä hänestä paljonkaan hyvää, herra Dombey», vaakkui rouva
Pipchin. »Kuinka tämä letukka uskaltaa tulla tänne?