»Ja hän esiintyi kerrassaan nuoren näköisenä», lisää Feenix-serkku.
»Minun täytyy tosiaankin tunnustaa, että hääpäivänänne luulin hänen
voivan elää vielä parikymmentä vuotta. Sanoinpa sen Brooksien luona
eräälle miehelle — pikku Billy Joperille — epäilemättä tunnette hänet —
sama mies, joka käyttää lasia silmässään.»
Dombey kumartaa kieltäen. »Jos haluaisitte tehdä joitakin ehdotuksia
hautajaisia varten — —» vihjaa hän.
»En tosiaankaan osaa sanoa siihen mitään», vastaa Feenix-serkku ja
sivelee leukaansa, mihin hänellä on juuri parahiksi kättä vapaana
pitkiltä kalvosimilta. »Maatilani puistossa on hautakammio, mutta
pelkään, että se on korjauksen tarpeessa, sillä se on — suoraan sanoen
— hiton huonossa kunnossa. Jollen nyt sattuisi olemaan vähän ahtaalla,
olisin jo korjauttanut sen, mutta pelkään, että ihmiset tekevät
huviretkiä sinne rauta-aidan sisäpuolelle.»
Dombey huomaa selvästi, että se ei kelpaa.
»Kylässä on tavattoman kaunis kirkko», selittää Feenix-serkku
miettivästi, »puhtaaseen anglo-normannilaiseen tyyliin rakennettu. Lady
Jane Finchbury — joka käyttää kovin kireitä kureliivejä — on maalannut
siitä ihastuttavan hyvän luonnoksen — mutta olen kuullut, että se on
nyt kokonaan pilattu rappauksella. Ja sitäpaitsi on sinne pitkä matka.»
»Sopisikohan ehkä Brighton?» ehdottaa Dombey.
»Totta vie, Dombey, minun käsitykseni on, että tuskin voimme keksiä
parempaa», sanoo Feenix-serkku. »Silloinhan häntä ei tarvitse kuljettaa
minnekään ja sehän on hyvin miellyttävä paikka.»
»Ja milloin sopisi?» kysyy Dombey.
»Minä pidän kunnia-asianani», vastaa Feenix-serkku, »hyväksyä minkä
päivän tahansa, joka teille sopii parhaiten. Minulle tulee suuri ilo
(tietenkin surullista lajia) saattaessani tätiäni — no niin, lyhyesti
sanoen, hautaan», lopettaa Feenix-serkku äkkiä, kun ei keksi muuta
lausetapaa.
»Sopisiko teidän lähteä täältä ensi maanantaina?» kysyy Dombey.
»Maanantai on minulle erinomaisen sopiva.»
Dombey sopii siis siitä, että hän tulee sinä päivänä noutamaan
Feenix-serkkua Brightoniin, ja lausuu heti senjälkeen jäähyväiset.
Feenix-serkku saattaa häntä portaille asti ja sanoo erotessa: »Minä
olen tosiaankin oikein pahoillani siitä, Dombey, että teillä on niin
paljon vaivaa tästä asiasta», mihin Dombey vastaa: »Ei ollenkaan.»
Sovittuna aikana kohtaavat Feenix-serkku ja Dombey toisensa,
matkustavat Brightoniin ja edustavat kahden kaikkia rouva
Skewton-vainajaa surevia henkilöitä saattaessaan hänen jäännöksensä
viimeiseen leposijaan. Suruvaunuissa istuva Feenix-serkku huomaa
tiellä lukemattomia tuttavia, mutta ei sopivaisuussyistä kiinnitä
heihin muuta huomiota kuin mainitsee ohitse ajettaessa heidän nimensä
Dombeylle seuraavaan tapaan: »Tom Johnson, jolla on korkkisääri,
Whiten liikkeestä. Mitä, oletko sinäkin täällä, Tommy? Hullaantunut
täysiveriseen tammaan. Smalderin tytöt» j.n.e. Hautajaistoimituksen
aikana Feenix-serkku on hyvin alakuloinen ja huomauttaa, että tällaiset
tilaisuudet saavat miehen tosiaankin ajattelemaan, että hän alkaa käydä
vapisevaksi. Hänen silmänsä ovatkin kosteat, kun toimitus päättyy.
Mutta pian hän taas toipuu, ja samoin käy muidenkin rouva Skewtonin
sukulaisten ja ystävien, joista majuri lakkaamatta puhelee klubissaan,
että vainaja ei koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä, kun taas
nuori avokaulainen nainen, jolla on niin paljon vaivaa silmäluomistaan,
sanoo hiljaa huudahtaen, että rouva Skewton oli varmaankin hirveän
vanha ja että hän kuoli kaikenlaisiin kauhistuttaviin vaivoihin, joista
on parasta olla puhumatta.
Niin makaa Edithin äiti haudassaan rakkaiden ystäviensä unohtamana,
sillä he ovat kuuroja kuulemaan aaltoja, jotka ovat käheitä oman
salaisuutensa toistamisesta, ja sokeita näkemään rannalle kasaantunutta
törkyä ja valkeita käsivarsia, jotka viittaavat kuunvalossa kaukaiseen
näkymättömään maahan. Mutta kaikki on entisellään tuntemattoman
valtameren rannalla. Edith seisoo siellä yksinään kuunnellen sen
aaltoja. Hänen jalkainsa alla on kosteaa rikkaruohoa, joka peittää
hänen koko elämänpolkunsa.