Kaikki kulkee määrättyä rataansa. Aallot ovat käheät salaisuutensa
toistelemisesta, hiekka on kasoissa rannalla, merilinnut leijailevat
ja liitelevät; tuuli ja pilvet kohisevat vinhasti eteenpäin jättämättä
mitään jälkiä itsestään, valkeat käsivarret viittovat kuunvalossa
kaukaista näkymätöntä maata kohti.
Hellän kaihoisa on Florencen mieli hänen ollessaan jälleen vanhalla
seudulla, jossa hän on elänyt niin surullisena ja kuitenkin niin
onnellisena. Hän ajattelee pikku veljeään sillä rauhallisella paikalla,
missä he ovat puhelleet yhdessä niin usein, aaltojen kisaillessa Paulin
lepovuoteen ympärillä. Ja nyt, kun hän istuu siinä mietteissään, hän
kuulee aaltojen kumeassa kohinassa uudelleen Paulin tarinan ja hänen
sanansakin tarkoin. Niinikään hän tajuaa, että hänen omalla elämällään,
toiveillaan ja huolillaan — kaikella, mitä hän on kokenut yksinäisessä
talossa, joka on sittemmin muuttunut loistorakennukseksi — on osansa
tuon ihmeellisen laulun sisällyksessä.
Ja ujo Tootskin, joka kävelee jonkun matkan päässä katsellen
kaipaavasti jumaloimaansa olentoa ja joka on seurannut häntä tänne,
mutta ei arkatuntoisuudessaan uskalla häiritä tällaisella hetkellä,
kuulee niinikään pikku Dombeyn hautamessun aalloilta, samalla kun
ne vyöryessään loppumattomasti laulavat Florencen ylistystä. Niin,
ja Toots-parka aavistaa niiden puhuvan ajasta, jolloin hän tiesi
olevansa selväjärkisempi eikä niin hatara-aivoinen, ja kyyneleet
kohoavat hänen silmiinsä, kun hän alkaa pelätä nyt olevansa tyhmä
ja tylsä olento, joka ei kelpaa mihinkään muuhun kuin toisten
pilkattavaksi. Ja kyyneleet himmentävät sitäkin iloa, jota hän tuntee
ajatellessaan huojentunein mielin, että hän on nyt vapaa kaikesta
vastuusta Kukonpojan vuoksi, koska tämä pääpukari on nyt poissa maalla
ja harjoittelee siellä itseään (Tootsin kustannuksella) suureen
kohtaukseensa Leivosenpojan kanssa.
Mutta Toots rohkaisee mielensä, kun aallot kuiskaavat hänelle
ystävällisen ajatuksen, ja niin hän lähestyy Florencea vähitellen ja
pysähtyen monta monituista kertaa epävarmana. Änkyttäen ja punastellen
Toots teeskentelee suurta hämmästystä tullessaan lähemmäksi ja sanoo
(seurattuaan melkein tuuma tuumalta niiden vaunujen kintereillä, joilla
Florence on matkustanut Lontoosta Brightoniin, tuntien salaista iloa,
kun pyörien nostama pöly on ollut tukehduttaa hänet), ettei hän ole
koskaan elämässään näin hämmästynyt.
»Ja te olette tuonut Diogeneenkin, neiti Dombey!» huudahtaa Toots,
jonka koko olemuksen läpi kulkevat mielihyvän väreet, kun hän tuntee
pienen ystävällisesti ja avomielisesti ojennetun käden omassaan.
Epäilemättä on Diogenes siellä, ja epäilemättä on Tootsilla täysi syy
huomata se, sillä se tulee suoraa päätä Tootsin säärien luo ja syöksyy
kumoon epätoivoisessa ponnistuksessaan päästä kiinni häneen. Mutta sen
lempeä emäntä pysähdyttää hyökkäyksen.
»Alas, Di, alas! Etkö muista, kuka meidät oikeastaan on tehnyt
ystäviksi, Di? Hyi sinua!»
Oi, onpa Dillä tosiaankin syytä painaa kuononsa hyväillen Florencen
kädelle ja juoksennella edestakaisin hänen ympärillään haukkuen
ja syöksyä suinpäin kaikkia lähelle tulevia vastaan osoittaakseen
harrastustaan. Tootskin saattaisi rynnätä päistikkaa kenen kimppuun
tahansa. Eräs sotilashenkilö astuu ohi, ja Tootsia olisi kovasti
haluttanut syöksyä häneen käsiksi.
»Diogenes tuntee taas olevansa kotoisessa ilmapiirissä, vai mitä, neiti
Dombey?» kysyy Toots.
Florence hymyilee ystävällisesti vastaukseksi.
»Neiti Dombeyn, jatkaa Toots, »suokaa anteeksi, mutta jos teitä
miellyttäisi kävellä Blimberille päin — minä — minä olen menossa sinne».
Florence pistää kätensä Tootsin kainaloon puhumatta mitään, ja he
lähtevät yhdessä Diogeneen juoksennellessa heidän edellään. Tootsin
sääret vapisevat, ja vaikka hän on puettu erinomaisesti, on hänellä
jonkinlainen epämukavuuden tunne. Hän näkee ryppyjä Burgess ja
Kumppanin mestariteoksissa ja soisi ottaneensa parhaimmat saappaansa.
Tohtori Blimberin talo on ulkopuolelta yhtä skolastisen ja oppineen
näköinen kuin ennen. Ylhäällä on se akkuna, josta Florence usein etsi
silmillään kalpeita kasvoja ja jossa kalpeat kasvot kirkastuivat
nähdessään hänet, kuihtuneen pikku käden heittäessä hänelle
lentosuukkoja, hänen mennessään ohi. Oven avaa sama heikkosilmäinen
nuorukainen, ja hänen veltto virnistyksensä, kun hän näkee Tootsin,
on kuin ruumiillistunut heikkomielisyys. Heidät opastetaan tohtorin
lukuhuoneeseen, missä sokea Homeros ja Minerva ottavat heidät vastaan
niinkuin muinoinkin suuren kellon naksahdellessa vakavasti eteisessä
ja maapallojen seisoessa yhä entisillä paikoillaan kuin itse maailmaan
olisi liikkumaton eikä mikään siinä tottelisi sitä yleistä lakia, että
maa vetää puoleensa kaikkea niin kauan kuin se pyörii.
Ja nyt saapuu tohtori Blimber oppineine säärineen, sitten rouva Blimber
taivaansinisine myssyineen ja senjälkeen Cornelia hiekanvärinen tukka
pikku kiemuroina ja nenällä kiiltävät silmälasit, työskennellen yhä
vielä haudankaivajan tavoin kuolleitten kielten haudoilla. Tuossa on
pöytä, jolla Paul istui niin hyljättynä ja onnettomana, koulun »uutena
poikana», ja tänne asti kuuluu poikien kaukainen läksynluku, vanha
elintapa heidän vanhassa huoneessaan vanhojen periaatteitten mukaan.
»Toots», sanoo tohtori Blimber, »minua ilahduttaa kovasti, kun taas
näen teidät».
Toots nauraa hihittää vastaukseksi.
»Etenkin kun näen teidät niin hyvässä seurassa», jatkaa tohtori Blimber.
Kasvot tulipunaisina Toots selittää, että hän on tavannut neiti Dombeyn
sattumalta ja että he tulivat yhdessä, koska neiti Dombey samoin kuin
hänkin halusi nähdä tätä vanhaa paikkaa..
»Varmaankin te haluatte käydä katsomassa nuoria ystäviämme,
neiti Dombey», sanoo tohtori Blimber. »Kaikki ovat vielä teidän
koulutovereitanne, Toots. Tuskinpa meille on tullut uusia oppilaita
pikku pylväistöömme herra Tootsin lähdettyä täältä, kultaseni», sanoo
tohtori Blimber Cornelialle.
»Paitsi Bitherstone», vastaa Cornelia.
»Niin, aivan oikein», sanoo tohtori. »Bitherstonea ei herra Toots
tunne.»
Melkein vieras hän on Florencellekin, sillä koulusalissa tavatulla
Bitherstonella, ei enää pikku Bitherstonella, niinkuin ennen rouva
Pipchinin luona, on kova kaulus, kaulahuivi ja taskukello. Mutta
joka tapauksessa se on Bitherstone, syntynyt jonkin pahaenteisen
bengalilaisen tähden alla ja yltyleensä musteessa. Hänen sanakirjansa
on käynyt alituisesta käyttämisestä niin vesitautiseksi, ettei tahdo
mitenkään sulkeutua, vaan haukottaa kuin ei tosiaankaan enää sietäisi
tuota kiusaa kauemmin. Samoin on sen omistajan Bitherstonen laita, joka
elää tohtori Blimberin alituisen painostuksen alla, mutta Bitherstonen
haukotuksessa on häijyyttä ja murinaa. Onpa hänen kuultu sanovan, että
häntä haluttaisi tavata »Blimber-ukko» Intiassa. Hyvin pian huomaisi
tohtori silloin, että muutamat palkatut kulit olivat kuljettaneet hänet
sisämaahan ja jättäneet hänet thugien (kuristajien) haltuun; sen hän
takaisi.
Briggs jauhaa yhä tiedon myllyssä, samoin Tozer ja Johnson ynnä kaikki
muut. Vanhemmat oppilaat panevat melkein kaiken tarmonsa siihen, että
koettavat uutterasti unohtaa, mitä ovat nuorempina oppineet. Kaikki
ovat yhtä kohteliaita ja yhtä kalpeita kuin ennenkin, ja heidän
joukossaan ahertaa yhtä uutterasti kandidaatti Feeder, luisevakätinen
ja harjastukkainen, edessään paraikaa Herodotos+ ja takana
seinähyllyllä muut välineet.
Näiden vakavien nuorten herrojen keskuudessa herättää suurta
huomiota vapautuneen Tootsin käynti. He tuntevat häntä katsellessaan
jonkinlaista kunnioittavaa kauhua, niinkuin ainakin henkilön edessä,
joka on marssinut Rubiconin poikki ja vannonut olevansa koskaan
palaamatta. Hänen pukunsa kuosista, hänen jalokiviensä muodosta
kuiskaillaan kämmenten suojassa. Sapekas Bitherstone, joka ei ole
Tootsin aikalainen, koettaa pikku pojille teeskennellä ylenkatsetta
Tootsia kohtaan ja sanoo toivovansa, että Toots tulisi noin
koristettuna Bengaliin, jossa hänen äitinsä on hankkinut hänelle
rajahin jalkatyynystä otetun smaragdin. Tulkoonpa vain sinne!
Myöskin Florencen ilmestyminen herättää voimakkaita tunteita, sillä
joka nuorukainen rakastuu häneen taas heti, lukuunottamatta äsken
mainittua sapekasta Bitherstonea, joka pelkästä vastustushalusta
pysyy kylmänä. Tootsissa herää synkkä mustasukkaisuus, ja Briggs on
sitä mieltä, ettei hän sittenkään ole niin kovin vanha. Mutta tämän
alentavan salaviittauksen iskee Toots pian tyhjäksi sanomalla ääneen
Feederille: »Kuinka voitte, Feeder?» ja pyytämällä häntä kanssaan
tänään päivälliselle Bedfordiin. Tämän suurtyön tehtyään hän olisi
hyvin voinut esittää itsensä vanhana Parrina, jos olisi tahtonut. Ei
kukaan olisi sitä epäillyt.
Käsiä pudistellaan ja kumarruksia tehdään, ja jokainen nuori herra
toivoo hartaasti voivansa vahingoittaa Tootsia neiti Dombeyn silmissä.
Sitten Toots nauraa hihittää vanhalle pulpetilleen, minkä jälkeen
Florence ja hän vetäytyvät rouva Blimberin ja Cornelian kanssa pois
salista. Tohtori Blimber, joka astuu viimeisenä heidän jäljessään
ja sulkee oven, huomauttaa: »Hyvät herrat, nyt ryhdymme taas
opintoihimme.» Sillä vain tuota, tuskin mitään muuta, kuulee tohtori
meren hokevan eikä ole muuta kuullutkaan koko elämässään.
Sitten Florence pujahtaa yläkertaan vanhaan makuuhuoneeseen rouva
Blimberin ja Cornelian kanssa. Toots, joka tuntee, ettei häntä
tai ketään muuta tarvita siellä, jää puhelemaan tohtorin kanssa
kirjastohuoneen ovelle tai paremminkin kuuntelemaan, mitä tohtori
puhuu hänelle, ja ihmettelee itsekseen, kuinka hän on koskaan pitänyt
kirjastohuonetta suurena pyhäkkönä ja tohtoria, jolla on ulospäin
kaartuvat sääret kuin vanhanaikaisella pianolla, kauheana miehenä.
Florence tulee pian alas ja lausuu jäähyväiset. Diogenes, joka on
kaiken aikaa säälimättömästi kiusannut likinäköistä nuorukaista, säntää
ulos ovesta ja haukkuu iloisen uhmaavasti kallion juurelle asti. Sillä
välin katselee Melia tohtorin toisen naispalvelijan kanssa yläkerran
akkunasta naureskellen »tuolle Tootsille» ja sanoen neiti Dombeysta:
»Mutta tosiaankin, kuinka kovasti hän on veljensä näköinen, kauniimpi
vain!»
Toots, joka on nähnyt Florencen silmissä kyyneleitä hänen tullessaan
alas makuuhuoneesta, on epätoivoisen onneton ja levoton ja pelkää
ensiksi tehneensä väärin ehdottaessaan tätä vierailua. Mutta pian hänen
mielensä huojentuu, kun Florence sanoo olevansa hyvin iloinen siitä,
että on taas käynyt täällä, ja puhelee hyvin hilpeästi kaikesta heidän
kävellessään pitkin merenrantaa. Aaltojen kohina ja tytön suloinen ääni
lumoavat Tootsin niin, ettei hänellä ole rahtuakaan vapaata tahtoa
jäljellä heidän saapuessaan sen hotellin luo, jossa Dombeyn perhe asuu.
Kun Florence ojentaa hänelle kätensä jäähyväisiksi, ei hän voi päästää
sitä irti.
»Neiti Dombey, suokaa anteeksi», virkkaa Toots surullisesti kuiskaten,
»mutta jos sallisitte minun —»
Florencen hymyilevä ja mitään aavistamaton ilme saa hänet äkkiä
vaikenemaan.
»Jos sallisitte minun — jollette pitäisi sitä julkeana, neiti Dombey,
jos minä — ilman pienintäkään rohkaisua teidän puoleltanne — jos
nähkääs saisin toivoa», jatkaa sitten Toots.
Florence katsahti häneen kysyvästi.
»Neiti Dombey», sanoo Toots, joka tuntee nyt päässeensä alkuun, »minä
olen tosiaankin joutunut niin pitkälle teitä ihaillessani, etten tiedä,
miten enää menettelisin. Olen säälittävin ja kurjin olento maailmassa.
Jollemme nyt olisi torin nurkassa, lankeisin polvilleni eteenne
ja pyytäisin ja rukoilisin teitä — ilman minkäänlaista rohkaisua
teidän taholtanne — että antaisitte minun toivoa — että saisin pitää
mahdollisena, että te —»
»Oi, olkaa hyvä älkääkä puhuko tuollaista!» huudahtaa Florence, joka
on pelästynyt ja onneton. »Oi, lakatkaahan, herra Toots! Älkää sanoko
enempää. Olkaa niin hyvä ja kohtelias minua kohtaan, älkää enää puhuko
siitä.»
Toots on hirveästi häpeissään ja seisoo suu auki.
»Te olette ollut niin ystävällinen minulle», lisää Florence, »ja minä
olen niin kiitollinen teille, minulla on niin paljon syytä pitää
teistä, kun olette ollut hyvä ystävä minulle, ja minä pidän teistä
niin paljon» — nyt hymyilevät avomieliset kasvot Tootsille kaikkein
suloisimmalla ja rehellisimmällä tavallaan — »että olen varma siitä,
että aioitte vain sanoa minulle hyvää yötä!»
»Aivan niin, neiti Dombey», vastaa Toots, »minä — minä — juuri sitä
minä tarkoitin. Ei se merkitse mitään muuta.»
»Hyvästi!» huutaa Florence.
»Hyvästi, neiti Dombey!» änkyttää Toots. »Toivoakseni ette pane siihen
mitään huomiota. Se ei — se ei merkitse mitään, kiitoksia vain. Sillä
ei ole vähäisintäkään merkitystä tässä maailmassa.»
Toots-parka palaa hotelliinsa epätoivoisessa tilassa, lukitsee itsensä
makuuhuoneeseen, heittäytyy vuoteelleen ja makaa siinä pitkän aikaa,
ikäänkuin asia sittenkin olisi perin tärkeä. Mutta kandidaatti Feeder
on tulossa päivälliselle, mikä on onneksi Tootsille, sillä kuka
tietää, milloinka hän muuten olisi noussut. Tootsin on pakko nousta
vastaanottamaan kutsuvieraansa ja esiintyä kelpo isäntänä.
Ja tämän hyveen, vieraanvaraisuuden, hedelmällinen vaikutus
(mainitsemattakaan viiniä ja hyvää ruokaa) avaa Tootsin sydämen ja
lämmittää hänet puheliaaksi. Hän ei kerro Feederille mitään siitä,
mitä torin nurkassa on tapahtunut, mutta kun Feeder kysyy häneltä,
»milloinka se julkaistaan», vastaa Toots, »että on olemassa joitakin
seikkoja», mikä heti masentaa Feederin intoa jonkin verran. Toots
lisää, ettei hän oikein ymmärrä, mitä oikeutta Blimberillä oli
huomauttaa hänen tulleen neiti Dombeyn seurassa, ja että jos tohtori
sillä tahtoi lausua jonkin solvauksen, sanoisi hän vielä suorat sanat
siitä, niin tohtori kuin hän onkin, mutta otaksuttavasti se johtui vain
tietämättömyydestä, mitä Feederkään ei epäile.
Mutta Feederiä ei kuitenkaan läheisenä ystävänä pidetä kokonaan
syrjässä tästä asiasta. Toots ei vaadi muuta kuin että siitä puhutaan
salaperäisesti ja tunteellisesti. Muutamien viinilasien jälkeen hän
esittää neiti Dombeyn maljan, huomauttaen: »Feeder, teillä ei ole
aavistustakaan niistä tunteista, jotka täyttävät sydämeni tehdessäni
tämän ehdotuksen.»
Feeder vastaa: »Oi, kyllä minulla on, rakas Toots. Ne tuottavat teille
suurta kunniaa, kelpo veikko.»
Sitten Feeder joutuu ystävällisten tunteittensa valtaan, pudistaa
Tootsin kättä ja sanoo, että jos Toots joskus tarvitsee veljeä, hän
kyllä tietää mistä uskollinen veli on saatavissa. Ja sitten hän lisää,
että jos hän saisi neuvoa, hän suosittelisi Tootsille kitaran- tai
ainakin huilunsoiton oppimista, sillä naiset pitävät soitosta, kun
heitä kosiskellaan, ja hän on itsekin huomannut, millaista etua siitä
voi olla.
Tämä johtaa Feederin tunnustamaan, että hän on iskenyt silmänsä
Cornelia Blimberiin. Hän ilmoittaa Tootsille, ettei hän tunne
minkäänlaista vastenmielisyyttä silmälaseja kohtaan ja että jos tohtori
todella menettelisi niin kauniisti, että luopuisi hommasta, silloin
he olisivat turvatut. Hän sanoo mielipiteensä olevan, että kun mies
on ansainnut sievoisen summan liikkeellään, on hänen velvollisuutensa
luopua siitä, ja että Cornelia olisi siinä sellaisena apuna, että kuka
mies tahansa voisi hänestä ylpeillä. Toots vastaa rupeamalla hurjasti
ylistämään neiti Dombeyta ja viittaamalla siihen suuntaan, että hänestä
välistä tuntuu siltä kuin olisi parasta ampua kuula ohimoonsa. Feeder
sanoo jyrkästi ja pontevasti, että se olisi harkitsematon teko, ja
näyttää hänelle, sovittaakseen hänet olemassaolon kanssa, Cornelian
valokuvan silmälaseineen.
Niin viettävät nämä hiljaiset sielut iltaansa, ja kun se on väistynyt
yön tieltä, lähtee Toots saattamaan Feederiä ja eroaa hänestä tohtori
Blimberin ovella. Mutta Feeder menee vain portaille, ja kun Toots
on lähtenyt, tulee hän taas alas kävelläkseen yksin rannalla ja
pohtiakseen suunnitelmiaan. Feeder kuulee selvästi aaltojen ilmoittavan
hänen siinä astellessaan edestakaisin, että tohtori Blimber luopuu
liikehommastaan, ja hän tuntee romanttista mielihyvää katsellessaan
taloa ulkopuolelta ja ajatellessaan, että tohtori maalauttaa sen ensin
ja korjauttaa sitten perinpohjin.
Tootskin astelee edestakaisin sen laatikon ulkopuolella, joka kätkee
hänen jalokivensä. Surkuteltavassa mielentilassa eikä oikein turvassa
poliisin epäluulolta hän tuijottaa akkunaan, jossa näkee valoa ja
joka hänen mielestään ehdottomasti on Florencen akkuna. Mutta se
ei ole Florencen, vaan rouva Skewtonin huone, ja sillä välin kun
Florence nukkuu toisessa huoneessa suloisesti uneksien keskellä vanhaa
ympäristöä ja vanhojen muistojen herätessä eloon, makaa se olento,
joka hirveässä todellisuudessa on kärsivällisen pojan paikalla,
liittäen tuon vuoteen taas — mutta kuinka eri tavalla! — kuihtumiseen
ja kuolemaan, unettomana ja valitellen. Rumana ja riutuneena se viruu
vuoteellaan, jossa ei saa ollenkaan lepoa, ja sen vieressä istuu
Edith kauhun kuvastuessa hänen kylmässä kauneudessaan — sillä sairaan
yhä sammuvat silmät herättävät hänessä kauhua. Ja mitä aallot heille
kohisevat yön hiljaisuudessa?
»Edith, mikä tuo kivinen käsivarsi on, joka uhkaa lyödä minua? Etkö näe
sitä?»
»En näe mitään, äiti. Se on vain mielikuvitustasi.»
»Vain mielikuvitusta! Kaikki on minun mielikuvitustani. Katsoppas! Onko
mahdollista, että sinä et näe sitä?»
»Ei siinä tosiaankaan ole mitään, äiti. Istuisinko minä tässä
liikahtamatta, jos täällä olisi jotakin sellaista?»
»Liikahtamatta?» Samalla tuijottaa sairas liikahtamatta tyttäreensä.
»Nyt se on poissa — ja miksi sinä istut niin liikahtamatta? Se ei ole
pelkkää mielikuvitustani, Edith. Minua ihan värisyttää nähdessäni sinun
istuvan vieressäni.»
»Sepä on surullista, äiti.»
»Surullista! Sinä näytät aina surulliselta. Mutta et minun tähteni!»
Samassa hän alkaa itkeä, heittelee päätään pieluksella rauhattomasti
puolelta toiselle, valittaa kärsineensä laiminlyöntiä — millainen
äiti hän sentään on ollut, niinkuin sekin vanha kelpo olento, jonka
he tapasivat, ja kuinka kiittämättömiä tyttäret aina ovat sellaisia
äitejä kohtaan. Keskellä sekavaa rupatteluaan hän vaikenee, katsahtaa
tyttäreensä, huutaa, että hänen järkensä menee sekaisin, ja kätkee
kasvonsa vuodevaatteisiin.
Säälien kumartuu Edith hänen ylitseen ja puhelee hänelle. Sairas vanhus
tarttuu lujasti hänen kaulaansa ja virkkaa kauhistuneen näköisenä:
»Edith, mennään pian taas kotiin! Eikö minun sinunkin mielestäsi
pitäisi taas pian päästä kotiin?»
»Kyllä, äiti, kyllä.»
»Ja mitä hän sanoi — mikä hänen nimensä taas onkaan — en voi koskaan
muistaa nimiä — majuri — mikä se hirveä sana oli, kun matkustimme pois
— eihän se ole totta? Edith!» huusi hän ja tuijotti jäykästi, »eihän se
minua vaivaa?»
Yön toisensa jälkeen palaa valo akkunassa, ja kuihtunut olento
makaa vuoteessaan Edithin istuessa hänen vieressään ja levottomien
aaltojen puhellessa heille molemmille. Yökaudet toistavat aallot
salaisuuttaan, niin että käyvät lopulta käheiksi, rantahiekka kokoontuu
yhä korkeampiin läjiin, merilinnut leijailevat ja liitelevät, tuuli ja
pilvet kohisevat vinhasti jälkeäkään jättämättä, ja valkeat käsivarret
viittaavat kaukaista näkymätöntä maata kohti.
Ja yhä katselee vanha sairas nainen nurkkaan, jossa kivinen käsivarsi
— osa hautapatsaaseen kuuluvaa hahmoa, niinkuin hän sanoo — on koholla
lyödäkseen häntä. Vihdoin se laskeutuu alas, ja sitten makaa vuoteella
halvaantunut vanha rouva, joka on koukistunut ja kutistunut ja jonka
toinen puoli on tunnoton..
Sellainen on se olento, jota päivä toisensa jälkeen kuljetetaan
hitaasti ihmistungoksessa maalattuna ja paikattuna, auringon
pilkattavana. Ulkona ollessaan hän etsii silmillään vanhaa kelpo
olentoa, joka on ollut niin erinomainen äiti, ja vääristelee suutaan
tähystäessään turhaan ihmisten seasta. Sellainen on se olento, joka
usein viedään vaunuissa alas merenrantaan ja sijoitetaan sinne
lepäämään, mutta johon ei mikään tuuli voi puhaltaa tuoreutta ja jolle
valtameren kohinalla ei ole ainoaakaan rauhoittavaa sanaa lausuttavana.
Hän makaa kuunnellen sitä tuntikausia, mutta sen puhe on hänelle
hämärää ja synkkää, ja hänen kasvoillaan kuvastuu kauhu. Kun hänen
silmänsä harhailevat yli sinisen lakeuden, eivät ne näe muuta kuin
suuren lohduttoman erämaan maan ja taivaan välillä.
Florencea hän tapaa harvoin ja silloinkin vain nyrpistää suutaan. Edith
on aina hänen lähettyvillään ja pitää loitolla Florencea, joka yöllä
vuoteessaan värisee ajatellessaan kuolemaa tuollaisessa muodossa, herää
usein ja kuuntelee, luullen sen jo tulleen. Edith on sairaan ainoana
hoitajana. Parasta onkin, että vain harvat näkevät hänet, ja hänen
tyttärensä valvoo yksin hänen vuoteensa vieressä.
Varjojen peittämille kasvoille leviää vielä synkempi varjo, terävät
piirteet käyvät vieläkin terävämmiksi, ja hämärä maailma häipyy
näkymättömiin paksun hunnun painuessa hänen silmilleen. Peitteellä
harhailevat vapisevat kädet liittyvät heikosti yhteen ja siirtyvät
tyttäreen päin, ja ääni, joka ei muistuta hänen eikä minkään muun
kuolevaisen ääntä, sanoo: »Sillä minä olen imettänyt sinua.»
Edith polvistuu kyynelettömin silmin hänen viereensä, jotta raukea pää
tajuaisi paremmin hänen sanansa, ja vastaa:
»Äiti, voitko kuulla minua?»
Sairas koettaa nyökätä vastaukseksi silmät levällään.
»Voitko muistaa häitteni aattoiltaa?»
Äidin pää ei liikahdakaan, mutta jotenkin hän saa ilmaistuksi
muistavansa.
»Sanoin sinulle silloin, että annoin anteeksi sinun osasi siinä ja
että rukoilin Jumalaa antamaan anteeksi oman osuuteni. Sanoin, että
menneisyys sai olla täydellisesti unohdettu. Ja nyt toistan sen vielä.
Suutele minua, äiti.»
Edith koskettaa valkeita huulia, ja tuokion verran on kaikki hiljaista.
Sitten kohottautuu äiti nuorekkaasti hymyillen, ja Kleopatran luuranko
nousee pystympään vuoteessa.
Laskekaa alas ruusunpunaiset verhot! Tuulen ja pilvien keralla lentää
vielä jotakin muuta pois. Laskekaa ruusunpunaiset verhot ihan alas!
* * * * *
Tieto tapahtumasta lähetetään Lontooseen Dombeylle. Hän käy tapaamassa
Feenix-serkkua, joka ei vielä ole ehtinyt matkustaa Baden-Badeniin
ja joka myös on juuri saanut saman uutisen. Feenix-serkun tapainen
hyvänluontoinen mies on omansa häihin tai hautajaisiin, ja hänen
asemansa suvun jäsenenä tekee itsestään selväksi, että häneltä on
kysyttävä neuvoa.
»Dombey», sanoo Feenix-serkku, »totta vie, olen tosiaankin kovin
järkytetty siitä, että tällainen tapaus tuo meidät yhteen. Tätiparkani!
Hän oli hiton eloisa nainen.»