»Eivät mitkään maailman aarteet», jatkoi Edith kalveten yhä, samalla
kun hänen silmänsä loistivat entistä kirkkaammin vakavuudessaan,
»voisi ostaa minulta näitä sanoja ja sitä tarkoitusta, joka niillä
on. Kun ne on kerran lausuttu, ei mikään rikkaus tai voima voi niitä
peruuttaa. Lausuin ne vakavassa mielessä; olen harkinnut niitä ja pysyn
uskollisena sille, mihin ryhdyn. Jos lupaatte pysyä maltillisena omasta
puolestanne, lupaan minäkin hillitä mieleni. Me olemme sanomattoman
onneton pari, eri syistä menettänyt kaikki tunteet, jotka tuottavat
siunausta avioliitolle tai oikeuttavat sen. Mutta ajan kuluessa voi
välillemme kehittyä jonkinlainen ystävyys tai yhteenkuuluvaisuuden
tunne. Koetan pysyä siinä toivossa, jos tekin pyritte siihen. Ja luulen
voivani käyttää myöhempää ikääni paremmin ja onnellisemmin kuin olen
käyttänyt nuoruutta tai kukoistusta.»
Kaiken tämän hän oli sanonut matalalla, tasaisella äänellä.
Vaiettuaan hän antoi kätensä vaipua, jolla oli pakottanut itsensä
pysymään rauhallisena. Mutta katsettaan, joka oli ollut kaiken aikaa
hievahtamatta suunnattuna Dombeyhin, hän ei luonut alas.
»Madame», virkkoi Dombey juhlallisen arvokkaasti, »minä en voi hyväksyä
näin omituista ehdotusta».
Edith katseli häntä vieläkin, muuttamatta ilmettään.
»En voi», jatkoi Dombey nousten seisomaan, »taipua sovittelemaan tai
neuvottelemaan kanssanne asiasta, josta jo tiedätte mielipiteeni ja
toiveeni. Olen ilmaissut uhkavaatimukseni, madame, enkä voi muuta kuin
neuvoa teitä kiinnittämään siihen vakavasti huomiotanne.»
Heti palasi Edithin kasvoille niiden entinen ilme, mutta vieläkin
selvempänä. Hän käänsi silmänsä muualle kuin pois jostakin alhaisesta,
vastenmielisestä esineestä. Ja kuinka salamoikaan hänen ylpeä otsansa!
Kuinka voimakkaina ilmestyivätkään ylenkatse, viha, raivo ja kammo
kalpean hiljaisen vakavuuden tilalle, joka haihtui kuin sumu. Dombey ei
voinut muuta kuin katsella, vaikka tämä näky värisyttikin häntä.
»Ulos!» huusi Edith tehden käskevän eleen ovea kohti. »Meidän
ensimmäinen ja viimeinen tuttavallinen keskustelumme on nyt lopussa.
Mikään ei voi tehdä meitä vieraammiksi toisillemme kuin tästedes
olemme.»
»Olkaa varma siitä, madame», sanoi Dombey, »ettei mikään ylimalkainen
intoilu teidän taholtanne peloita minua poikkeamaan siltä tieltä, jota
pidän oikeana».
Edith käänsi hänelle selkänsä ja istuutui sanaakaan vastaamatta
kuvastimensa ääreen.
»Minä luotan siihen, että velvollisuudentuntonne selviää ja että opitte
paremmin harkitsemaan, madame», jatkoi Dombey.
Vastaukseksi ei tullut sanaakaan. Dombey näki kuvastimesta, että Edith
ei kiinnittänyt hänen läsnäoloonsa enempää huomiota kuin jos hän olisi
ollut näkymätön hämähäkki seinällä tai kovakuoriainen lattialla, tai
paremminkin kuin jos hän olisi ollut jompikumpi, jonka Edith olisi
käännyttyään hänestä poispäin nähnyt ja murskannut ja sitten unohtanut
inhoittavana ja kuolleena itikkana.
Dombey katsahti mennessään ulos ovesta vielä kerran kauniisti
valaistuun ja upeaan huoneeseen, kaikkialla näkyvissä oleviin hienoihin
ja välkkyviin koruihin, komeasti puettuun, kuvastimen edessä istuvaan
vaimoonsa ja hänen kasvoihinsa, jotka näkyivät kuvastimesta. Sitten
hän lähti takaisin vanhaan huoneeseensa, jossa hänen oli tapana
mietiskellä, ja vei mielessään elävän kuvan kaikesta näkemästään,
samalla kun hän koetti arvailla ja kuvitella (niinkuin ihmiset joskus
tekevät), millaisilta ne kaikki näyttäisivät hänen nähdessään ne
seuraavalla kerralla.
Muuten Dombey oli hyvin vaitelias ja hyvin arvokas ja uskoi varmasti
voivansa toteuttaa suunnitelmansa. Sellaisena hänen mielentilansa
pysyikin.
Hänen aikomuksenaan ei ollut seurata perhettään Brightoniin. Mutta
parin päivän kuluttua hän ilmoitti lähtöaamuna ruokapöydässä
Kleopatralle tahtovansa piakkoin käydä heitä tervehtimässä. Ei saanut
menettää aikaa, jotta Kleopatra pääsisi sellaiseen paikkaan, jota
hänelle oli suositeltu terveellisenä, sillä hän näytti tosiaankin päivä
päivältä kutistuvan kokoon ja muuttuvan maan tomuksi.
Mitään varsinaista uutta taudinkohtausta ei ollut sattunut, mutta
vanhan rouvan vointi oli hänen ensimmäisestä parantumisestaan lähtien
kuitenkin vähitellen huonontunut. Hän oli käynyt entistä laihemmaksi,
henkisesti tylsemmäksi, sekoittaen kerrassaan omituisesti asioita
muistissaan. Tämän vian muiden oireiden joukossa oli sekin, että hän
sotki molempien vävyjensä nimet, elävän ja kuolleen, ja sanoi Dombeytä
tavallisesti joko »Grangebyksi» tai »Domberiksi» tai erotuksetta
kummaksikin.
Mutta nuorekas hän oli, hyvin nuorekas yhä, ja siksi hänellä oli
viimeisellä aamiaisella ennen lähtöään uusi vartavasten sommiteltu
hattu ja matkapuku, joka oli kirjailtu ja nyöreillä koristettu kuin
vanhan sylilapsen. Ei ollut helppoa sovittaa hänen päähänsä kevyttä
ilmavaa hattua tai pitää sitä alallaan, kun se kerran oli saatu
sijoitetuksi tutisevalle takaraivolle. Nyt sillä ei ainoastaan ollut
pyrkimyksenä luiskahtaa alituisesti toiselle puolelle, vaan tuon
tuostakin piti takana seisovan kamarineidon, Flowersin, taputtaa sitä
oikealle paikalleen, seisoessaan koko aamiaisen ajan emäntänsä tuolin
takana täyttämässä tätä velvollisuutta.
»Juuri niin, rakas Grangeby», virkkoi rouva Skewton, »teidän täytyy
eh-masti luv» — hän lyhensi keskeltä tai pätki sanoja ja jätti toisia
kokonaan pois — »tulla sinne hyvin pian».
»Minähän sanoin juuri», vastasi Dombey kovalla äänellä ja
vaivaloisesti, »että tulen päivän parin kuluttua».
»Jumala teitä siunatkoon, Domber!»
Tässä yhtyi keskusteluun majuri, joka oli tullut lausumaan jäähyväisiä
naisille ja tuijotti rouva Skewtoniin halvaantuneilla silmillään niin
epäitsekkään tyynesti kuin kuolematon olento ja sanoi:
»No mutta, madame, tehän ette ollenkaan pyydä vanhaa Joea käymään
luonanne!»
»Kuka tuo on?» kysyi Kleopatra. Mutta kun Flowers taputti hänen
hattuaan, näytti hänen muistinsa virkistyvän, ja hän lisäsi: »Te
tarkoitatte kai itseänne, te paha ihminen!»
»Hiton kummallista», kuiskasi majuri Dombeylle. »Paha juttu. Ei ole
koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä.» Hän itse oli napittanut
takkinsa kurkkuun asti. »No, ketä sitten J.B. tarkoittaisi Joella,
jollei vanhaa Joe Bagstockia — Josephia — teidän orjaanne — Joea, hyvä
rouva. Tässä! Tässä on se mies! Tässä ovat Bagstockin palkeet, madame!»
huusi majuri lyöden rintaansa niin, että kajahti.
»Rakkahin Edit — Grangeby — se on kerrassaan eriskum», virkkoi
Kleopatra äreästi, »että majuri —»
»Bagstock! J.B.!» huusi majuri huomatessaan rouva Skewtonin tapailevan
hänen nimeään.
»No, se ei tee mitään», sanoi Kleopatra. »Edith kulta, sinähän
tiedät, etten ole koskaan voinut muistaa nimiä — mistä minä nyt taas
pulminkaan? Niin, kerrassaan eriskum, että niin monet ihmiset tahtovat
tulla tervehtimään minua. Enhän minä viivy kauan siellä, vaan tulen
takaisin. He voivat tosiaankin odottaa paluutani!»
Samassa hän loi silmäyksen pöydän ympärillä istuviin ja näytti hyvin
rauhattomalta.
»Minä en halua vieraita — en tosiaankaan kaipaa, vaan sensijaan vähän
lepoa — ja muuta sellaista — sitä minä tarvitsen. Mitkään villieläimet
eivät saa lähestyä minua, ennenkuin olen päässyt eroon puutumuksesta.»
Hän koetti entiseen tapaansa tyrkätä majuria viuhkallaan, mutta
kaatoikin Dombeyn aamiaiskupin, joka oli toisella suunnalla. Sitten
hän kutsui luokseen Withersin ja käski hänen huolehtia erikoisesti
siitä, että hänen huoneessaan pantaisiin toimeen eräitä muutoksia
ennen hänen paluutaan. Korjaustyöt piti toimittaa viipymättä, koska ei
ollut laisinkaan tietoa siitä, kuinka pian hän tulisi takaisin, sillä
hänen piti käydä tervehtimässä kaikenlaisia ihmisiä. Withers otti
nämä määräykset vastaan kunnioittavasti ja takasi, että ne pantaisiin
toimeen, mutta peräytyessään pari askelta näytti hänen olevan
mahdotonta olla katsahtamatta omituisesti majuriin, joka ei voinut olla
samoin katsahtamatta Dombeyhin. Tämä taas ei voinut olla katsahtamatta
omituisesti Kleopatraan, joka ei voinut olla pudistamatta hattuaan
toisen silmän päälle ja kalistelematta veistään ja haarukkaansa
lautasellaan kuin olisi helistellyt kastanjetteja.
Edit ei kohottanut silmiään kehenkään eikä näyttänyt olevan pahoillaan
mistään äitinsä puheista tai teoista, vaan kuunteli hänen hajanaista
jutteluaan tai käänsi ainakin päänsä häneen päin saatuaan häneltä
jonkin kysymyksen, vastasi muutamilla hiljaisilla sanoilla, kun se oli
välttämätöntä, ja toisinaan keskeytti hänen sekasotkunsa palauttaen
jollakin yksitavuisella sanalla hänen ajatuksensa takaisin siihen
kohtaan, jossa hän oli poikennut asiasta. Mutta kuinka häilyvä rouva
Skewton olikin muissa asioissa, oli hän yhdessä horjumaton — hän piti
tytärtään kaiken aikaa silmällä, tarkasteli kauniita kasvoja, niiden
marmorimaista tyyneyttä ja vakavuutta, milloin aran ihailevasti,
milloin typerästi nauraa hihittäen, ja koetti saada niille ilmestymään
hymyä. Välistä taas hänen silmiinsä kohosivat oikulliset kyyneleet,
ja hän pudisti mustasukkaisesti päätänsä kuin kuvitellen olevansa
tyttärensä hylkäämä. Mutta joka hetki oli Edithin kauneudella häneen
sellainen vaikutus, että se ei koskaan horjahdellut niinkuin hänen
muut ajatuksensa, vaan piti häntä hellittämättä vallassaan. Edithistä
hän joskus loi silmänsä Florenceen ja sitten takaisin Edithiin
kerrassaan omituisella tavalla. Toisinaan hän koetti katsella muualle
kuin välttääkseen tyttärensä silmiä, mutta yhä uudelleen hänen
näytti olevan pakko kääntyä Edithiin päin, vaikka tämä ei koskaan
omasta aloitteestaan tapaillut hänen katsettaan tai vaivannut häntä
ainoallakaan silmäyksellä.
Kun aamiainen oli syöty, vietiin vaunuihin rouva Skewton, joka oli
nojaavinaan tyttömäisen kevyesti majurin käsivarteen, mutta jota
toiselta puolen tuki Flowers raskaasti ja takaapäin kannatteli
hovipoika Withers. Hänen oli nyt määrä lähteä Edithin ja Florencen
kanssa Brihgtoniin.
»No, onko Joseph ehdottomasti pannaan julistettu?» kysyi majuri
työntäen punaiset kasvonsa vaunujen akkunasta sisään. »Hitto vieköön,
madame, onko Kleopatra niin kovasydäminen, että kieltää uskollisen
Antonius Bagstockin lähestymästä itseään?»
»Menkää tiehenne!» sanoi Kleopatra. »En voi sietää teitä. Saatte nähdä
minut, kun palaan, jos olette oikein kiltti.»
»Sanokaa Josephille, että hän saa elää toivossa, armollinen rouva»,
virkkoi majuri, »tai hän kuolee epätoivoon».
Kleopatraa värisytti, ja hän nojautui taaksepäin. »Edith kulta»,
virkkoi hän. »Sano hänelle —»
»Mitä?»
»Tuollaisia kauheita sanoja!» virkkoi Kleopatra. »Hän käyttää niin
kauheita sanoja.»
Edith viittasi majuria peräytymään, antoi lähtömääräyksen ja jätti
vastustelevan majurin Dombeyn haltuun, jonka luo majuri palasikin
hiljaa viheltäen.
»Sanon teille jotakin, hyvä herra», virkkoi majuri kädet selän takana
ja sääret hajallaan. »Eräs hyvä ystävättäremme on kääntynyt omituiselle
tielle.»
»Mitä tarkoitatte, majuri?» kysyi Dombey.
»Tahdon sanoa, Dombey», vastasi majuri, »että teistä tulee pian
anopista orpo».
Dombeyta näytti tämä leikillinen viittaus häneen itseensä miellyttävän
niin vähän, että majuri päästi ilmoille hevosköhää ilmaistakseen
vakavuuttaan.
»Hitto vieköön, Dombey», sanoi majuri, »ei kannata salailla totuutta.
Joe on suorasukainen, Dombey. Hänen luonteensa on sellainen. Jos
ylimalkaan hyväksytte vanhan Joshin, pitää teidän hyväksyä hänet
sellaisena kuin hän on, ja hän on nyt kerta kaikkiaan hiton ruostunut
vanha raastinrauta, terävähampainen J.B.-viila. Dombey», jatkoi hän,
»teidän rouvanne äiti on lähellä loppuaan».
»Pelkään», vastasi Dombey hyvin filosofisesti, »että rouva Skewton on
vakavasti sairas.»
»Sairasko, Dombey!» huudahti majuri. »Suorastaan luhistunut!»
»Ehkä kuitenkin ilmanmuutos ja hyvä hoito saavat paljon toimeen»,
jatkoi Dombey.
»En usko sitä», väitti majuri. »Hitto vieköön, Dombey, hän ei ole
koskaan pitänyt itseään kyllin lämpimänä. Jollei ihminen pidä
itseään lämpimänä», lisäsi hän pannen vielä yhden napin kiinni
säämiskäliiveissään, »ei hänellä ole vastustus voimaa. Mutta jotkut
ihmiset tahtovat kuolla. Hitto vieköön, ihan tahtovat. He ovat
itsepäisiä. Sanonpa teille jotakin, Dombey. Se ei ehkä ole kaunista tai
hienoa, vaan mahdollisesti raakaa ja tylyä, mutta jokin annos vanhaa
oikea Bagstock-ydintä tekisi kerrassaan hyvää koko ihmissuvulle.»
Tehtyään tämän arvokkaan huomautuksen majuri suuntasi hummerinsilmänsä
ja pöhöttyneen ruhonsa klubiin ja oli siellä tukehtumaisillaan koko
päivän.
Kleopatra, joka oli milloin ärtyinen, milloin itsetyytyväinen, milloin
valveilla, milloin nukuksissa, mutta kaiken aikaa hyvin nuorekas,
saapui Brightoniin samana iltana, hajosi siellä tapansa mukaan
kappaleiksi ja joutui vuoteeseen. Synkkä mielikuvitus olisi voinut
ajatella siinä makaavan todellisen luurangon, mutta kamarineitsyt istui
rauhallisena hänen vieressään vartioiden ruusunpunaisia uutimia, jotka
oli tuotu mukana luomaan nuorekasta väriä Kleopatraan.
Lääkärit päättivät yhteisessä neuvottelussa, että rouva Skewtonin piti
joka päivä liikkua ulkona. Pidettiin erittäin tärkeänä, että hän olisi
raittiissa ilmassa ja — jos mahdollista — kävelisi. Edith oli aina
valmis saattamaan häntä koneellisen huomaavaisena ja jäykän kauniina.
Vaunuissa ajellessaan he olivat aina kahden, sillä Edith tunsi itsensä
jonkin verran vaivaantuneeksi Florencen läsnäollessa nyt, kun hänen
äitinsä vointi oli huonontunut. Hän sanoi Florencelle, suudellen häntä
jäähyväisiksi, lähtevänsä mieluummin yksin äitinsä kanssa.
Eräänä päivänä oli rouva Skewton tuollaisella epävarmalla, vaativalla
ja mustasukkaisella tuulella, joka oli kehittynyt hänessä hänen
parantumisestaan alkaen ensimmäisen halvauskohtauksen jälkeen.
Istuttuaan vaunuissa jonkin aikaa ääneti katsellen Edithiä hän tarttui
hänen käteensä ja suuteli sitä kiihkeästi. Kättä ei ojennettu eikä
vedetty pois. Edith vain antoi myöten, kun äiti kohotti sen huulilleen,
ja laski sen taas äidin päästäessä irti, ikäänkuin se olisi turtunut.
Silloin rouva Skewton alkoi valitella ja voihkailla, millainen äiti
hän oli ollut ja kuinka hänet nyt oli unohdettu. Tätä hän jatkoi
epäsäännöllisin väliajoin vielä sittenkin, kun he olivat astuneet alas
vaunuista ja hän ontui eteenpäin Withersin ja kepin yhteisesti tukemana
Edithin kävellessä hänen rinnallaan ja ajoneuvojen seuratessa hitaasti
pienen matkan päässä.
Oli synkkä, kolea tuulinen päivä; he olivat hiekkasärkillä eivätkä
nähneet itsensä ja taivaanlaen välillä mitään muuta kuin alastoman
kentän. Äiti, jolle hänen oman valituksensa yksitoikkoisuus tuotti
haikeaa tyydytystä, toisteli sitä yhä matalalla äänellä, ja hänen
tyttärensä komea vartalo liikkui hitaasti hänen rinnallaan. Silloin
tuli heitä vastaan tumman hiekkasärän takaa kaksi muuta olentoa, jotka
matkan päästä muistuttivat heitä itseään vaikkakin niin vääristeltyinä,
että Edith pysähtyi.
Melkein samassa pysähtyivät nuo vastaan tulevatkin. Se niistä, joka
Edithin mielestä oli vääristelty kuva hänen äidistään, puhui toiselle
vakavasti ja osoitti heitä kädellään. Hän näytti halukkaalta kääntymään
takaisin, mutta toinen, jossa Edith tunsi niin paljon omaa itseään,
että se tuntui hänestä oikein peloittavalta ja kummalliselta, tuli vain
eteenpäin. Ja niin he astuivat toisiaan vastaan.
Enimmäkseen teki Edith nämä huomionsa jo ennen tapaamistaan, sillä
hänen pysähtymisensä oli tapahtunut äkkiä. Lähempi tarkastelu ilmaisi
heille, että vieraat olivat köyhästi puettuja kuin kiertelevät
kerjäläiset. Nuoremmalla näytti olevan kannettavanaan jonkinlaisia
kudoksia tai muuta kauppatavaraa. Vanhempi taas laahusteli eteenpäin
tyhjin käsin.
Mutta kuitenkaan, niin suuri kuin ero olikin puvun, arvokkuuden ja
kauneuden puolesta, Edith ei voinut olla yhä vertailematta nuorempaa
naista itseensä. Mahdollisesti hän huomasi vieraan kasvoilla joitakin
piirteitä, jollaisia tiesi asustavan omassakin sielussaan, jolleivät ne
vielä näkyneetkään tuolla tavalla. Mutta kun nainen tuli lähemmäksi,
vastasi hänen katseeseensa ja loi loistavat silmänsä häneen, samalla
kun ilmeessä ja ryhdissä varmasti oli jotakin samantapaista kuin
hänessä itsessään ja heidän ajatuksensa tuntuivat olevan heijastuksia
toisistaan, tunsi Edith kylmien väreiden puistatusta kuin päivä olisi
synkistynyt ja tuuli käynyt kolkommaksi.
Nyt he olivat jo vastatusten. Vanhus ojensi kättään julkeasti ja
pysähtyi kerjäämään rouva Skewtonilta. Nuorempikin seisahtui, ja hän ja
Edith tuijottivat toisiinsa.
»Mitä myytävää teillä on?» kysyi Edith.
»Vain tällaista», vastasi nainen ojentaen tavaroitaan katsahtamattakaan
niihin. »Itseni olen myynyt kauan sitten.»
»Kaunis rouva, älkää uskoko häntä», vaakkui vanhus rouva Skewtonille,
»älkää uskoko, mitä hän sanoo. Hän puhuu mielellään tuollaista. Hän on
minun kaunis ja tottelematon tyttäreni. Häneltä en saa kuulla mitään
muuta kuin moitteita kaikesta, mitä olen tehnyt hänen hyväkseen,
arvoisa rouva. Katsokaahan nyt, kaunis rouva, millaisia katseita hän
luo vanhaan äitiparkaansa.»
Kun rouva Skewton veti vapisevin käsin kukkaronsa esille ja etsi
kiihkeästi muutamia rahakolikoita vanhan vaimon katsellessa
häntä ahneesti — samalla heidän päänsä kiireen ja voimattomuuden
vaikutuksesta melkein koskettivat toisiaan — virkkoi Edith vanhuksen
puoleen kääntyen: »Minä olen nähnyt teidät jo ennen.»
»Niin, kaunis rouva», sanoi vanhus niiaten, »Warwickshiressä. Aamulla
puiden alla. Kun ette tahtonut antaa minulle mitään. Mutta se herra,
_hän_ antoi jotakin! Oi, Herra häntä siunatkoon!» mutisi vanhus
ojentaen perin laihaa kättään ja virnistellen hirveällä tavallaan
tyttärelleen.
»Ei se auta, vaikka sinä koetat pidättää minua, Edith», sanoi rouva
Skewton, joka varustautui ennakolta kuulemaan jotakin vastaväitettä
tyttäreltään. »Sinä et tiedä mitään siitä, minä en tahdo kuulla
kieltelemistä. Olen varma, että tämä on erinomainen nainen ja hyvä
äiti.»
»Niin, armollinen rouva, juuri niin», rupatteli vanhus pitäen kättään
ahneesti ojennettuna. »Kiitoksia, kaunis rouva. Herra teitä siunatkoon,
kaunis rouva. Antakaa minulle vielä vähän lisää, koska itsekin olette
hyvä äiti.»
»Ja voinpa vakuuttaa teille, että saan osakseni ihan tarpeeksi
tottelemattomuuttakin välillä, kelpo eukko», virkkoi rouva Skewton
valittelevalla äänellä. »Kas tuossa! Ojentakaa minulle nyt kätenne.
Olette oikein hyvä vanha olento — ja täynnä — miksi sitä nyt taas
sanotaankaan — enhän minä koskaan muista — ja kaikkea tuollaista. Tehän
olette täynnä rakkautta ynnä muuta sellaista, eikö niin?»
»Kyllä, kaunis rouva!»
»Niin, siitä olen varma, ja sellainen on hieno herra Grangebykin. Minun
täytyy tosiaan vieläkin pudistaa teidän kättänne. Ja nyt voitte lähteä,
ja minä toivon», lisäsi hän kääntyen eukon tyttären puoleen, »että
osoitatte enemmän kiitollisuutta ja luonnollista — mikä sen nimi nyt
taas onkaan — ja kaikkea muuta — mutta minä en ole koskaan muistanut
nimiä — sillä ei ole milloinkaan ollut parempaa äitiä kuin tämä vanha
kelpo olento on ollut teille. Tulehan, Edith!»
Kun Kleopatra-raunio hoippui pois vikisten ja pyyhkien silmiään
muistamatta paljonkaan, että niiden lähellä oli punamaalia, ontui
toinen vanhus päinvastaiseen suuntaan mutisten ja laskien rahojaan.
Edith ja toinen nuori nainen eivät olleet enää vaihtaneet sanaakaan
tai tehneet elettäkään, mutta kumpikaan ei ollut siirtänyt silmiään
toisestaan hetkeksikään. He olivat seisoneet tähän asti vastatusten,
kunnes Edith ikäänkuin unesta heräten lähti hitaasti kävelemään
poispäin.
»Sinä olet kaunis nainen», mutistiin hänen jälkeensä, »mutta kaunis
ulkomuoto ei pelasta meitä. Ja sinä olet ylpeä nainen, mutta ylpeys ei
pelasta meitä. Meidän pitäisi tuntea toisemme ensi kerran tavatessamme!»