Dombeyn tapaisen miehen käskevä ja tyly luonne ei tietystikään voinut
muuttua lempeämmäksi hänen joutuessaan joka päivä tekemisiin sen
olennon kanssa, jonka itse oli nostanut itseään vastaan, eikä se kylmä
ja kova ylpeyden panssari, joka häntä puristi, käynyt joustavammaksi,
kun se tuon tuostakin törmäsi kopeaan ylenkatseeseen ja uhmaan.
Sellaisen luonteen kirous — tärkein puoli siihen sisältyvää raskasta
kostoa — on se, että kun myöntyväisyys ja alistuvaisuus paisuttavat sen
pahoja ominaisuuksia ja antavat sille voimaa vahvistavat vastarinta
ja liiallisten vaatimusten torjuminen sitä myös yhtä paljon. Siihen
sisältyvä paha saa kasvamisen ja leviämisen tilaisuutta päinvastaisista
mielenlaaduista, imien uutta elämää makeasta ja katkerasta. Jos sitä
nöyrästi palvellaan tai halveksitaan, orjuuttaa se sittenkin sydäntä,
johon se kerran on pysyvästi asettunut; jos ihaillaan tai torjutaan, on
se yhä niin paatunut valtias kuin kolkkojen satujen paholainen.
Ensimmäistä vaimoaan Dombey oli kohdellut kylmän ja ylpeän julkeasti
kuin jokin korkeampi olento, jollaisena hän melkein piti itseään. Hän
oli ollut »herra Dombey» heidän tavatessaan ensimmäisen kerran, ja
»herra Dombeyksi» nimitti hänen vaimonsa häntä vielä kuollessaankin.
Hän oli osannut vaatia kunnioitusta suuruudelleen heidän koko
avioliittonsa ajan, ja hänen vaimonsa oli taipunut siihen nöyrästi.
Hän oli säilyttänyt ylvään asemansa valtaistuimen huipulla ja hänen
vaimonsa, alhaisen sijansa sen juurella. Ja paljon onnea oli hänelle
tuottanut näin elää ainoalaatuisen ajatuksensa orjuuttamana! Hän oli
kuvitellut, että hänen toisen vaimonsa ylpeä luonne liittyisi hänen
omaansa — sulaisi siihen ja kohottaisi hänen suuruuttaan. Hän oli
haaveillut saavansa olla entistäänkin ylpeämpi, kun Edithin ylpeys
olisi lisänä. Kertaakaan hän ei ollut ajatellut mahdolliseksi, että
se saattaisi joskus asestautua häntä vastaan. Ja nyt, kun hän huomasi
sen nousevan itseään vastaan joka askeleella ja joka käänteessä
jokapäiväisen elämän polulla, kiinnittäen häneen kylmät, halveksivat ja
uhmaavat kasvonsa, työnsi hänen ylpeytensä yhä uusia vesoja sensijaan
että olisi kuihtunut tai lamautunut iskusta. Se muuttui tiukemmaksi ja
kiihkeämmäksi, yhä synkemmäksi, äreämmäksi ja taipumattomammaksi kuin
koskaan ennen.
Ihminen, jolla on sellainen varustus, laahaa mukanaan vielä aina
toistakin raskasta rangaistusta. Hän on kova sovinnollisuutta,
rakkautta ja luottamusta kohtaan, vastustaa kaikkea ulkoapäin tulevaa
myötätuntoa, uskollisuutta, hellyyttä, kaikkia herkempiä tunteita,
mutta itserakkautensa syviä pistoksia kohtaan hän on arka kuin paljas
rinta teräsasetta kestämään. Sen mätähaavat märkivät pahemmin kuin
mitkään muut, vaikka ne olisikin iskenyt itse ylpeyden panssaroitu käsi
heikompaan, aseista riistettyyn ja kukistettuun ylpeyteen.
Sellaisia olivat hänen saamansa haavat. Ne vihloivat vanhojen huoneiden
yksinäisyydessä, jonne hän nykyään alkoi usein vetäytyä, viettäen
siellä monet pitkät ikävät hetket. Hänen kohtalonaan näytti olevan
jäädä aina nöyryytetyksi ja voimattomaksi siinä, missä hän olisi
tahtonut olla mahtavin. Kenet olikaan kohtalo määrännyt langettamaan
sellaisen tuomion?
Kenet? Kuka liitti itseensä rakkaudella hänen vaimonsa samoin kuin
hänen poikansakin? Kuka oli näyttänyt hänelle uuden voiton hänen
istuessaan pimeässä nurkassa? Kenen pieninkin sana sai toimeen sen,
mihin hänen äärimmäiset keinonsa eivät pystyneet? Kuka ilman hänen
rakkautensa ja huomaavaisuutensa apua menestyi ja kasvoi kauniiksi,
jotavastoin sen, jolle hän oli kaikkensa uhrannut, piti kuolla? Kuka
muu se olisi voinut olla kuin sama lapsi, joka äidittömänä pienokaisena
oli ollut hänen kiusanaan ja jota hän oli pelännyt kerran vielä
alkavansa vihata? Niin, tämä hänen aavistuksensa olikin toteutunut,
sillä hän vihasi Florencea sydämessään.
Hän tahtoi ja hänen täytyi vihata, vaikka vielä nytkin joskus tuntui
heikko kajastus siitä valosta, jossa hän oli nähnyt tyttärensä
muistorikkaana iltana, palattuaan kotiin nuoren puolisonsa kanssa. Hän
tiesi nyt, että tyttö oli kaunis, ja myönsi hänen olevan suloisen ja
miellyttävän, niin että alkavan naisellisuuden viehkeys oli suorastaan
yllättänyt. Mutta hän käänsi tämänkin vain aseeksi tytärtään vastaan.
Synkässä, sairaloisessa mietiskelyssään tämä onneton mies, joka
hämärästi tajusi vieroittaneensa itsestään kaikki sydämet ja samalla
kuitenkin epämääräisesti kaipasi, mitä kaiken ikänsä oli torjunut
luotaan, loi itselleen vääristyneen kuvan siitä, mihin hänellä oli
oikeus ja mitä vääryyttä oli kärsinyt, ja puolusteli sillä suhdettaan
Florenceen. Mitä selvemmin tytöstä näytti tulevan hänen arvoisensa,
sitä enemmän hän jo ennakolta vaati, että Florence täyttäisi
velvollisuutensa häntä kohtaan ja alistuisi. Milloin Florence oli
vähääkään osoittanut näitä ominaisuuksia? Sulostuttiko hän isänsä
elämää vai — Edithin? Oliko hänen viehkeytensä ilmennyt ensin hänelle
— vai Edithille? Eiväthän hän ja Florence olleet koskaan olleet
kuin isä ja tytär! Heidän suhteensa oli aina ollut kylmä ja vieras.
Kaikkialla ja kaikessa oli Florence ollut hänen tiellään ja nyt taas
liittoutunut toisen kanssa häntä vastaan. Florencen pelkkä kauneus
pehmensi sellaisia luonteita jotka olivat hänen isäänsä kohtaan kovia,
ja loukkasi häntä luonnottomalla voitollaan.
Mahdollisesti ilmeni kaikessa tässä erään hänen rinnassaan heränneen
tunteen napinaa — kuinka itsekkäästi se lieneekään johtunut hänen
epäedullisesta asemastaan, kun hän ajatteli, millaiseksi Florence olisi
voinut tehdä hänen elämänsä. Mutta hän vaimensi ukkosen kaukaisen
jyrinän antamalla ylpeytensä meren kohista korkeana. Hän ei tahtonut
kuulla muuta kuin oman ylpeytensä ääntä, ja ylpeydessään, joka oli
täynnä ristiriitaa, kurjuutta ja itsekidutusta, hän vihasi Florencea.
Synkkää, itsepäistä ja uhmailevaa pahaahenkeä vastaan, joka oli ottanut
hänet valtoihinsa, hänen vaimonsa pani toisenlaatuisen ylpeytensä
täydessä voimassaan. He eivät olisi voineet milloinkaan viettää
onnellista yhteiselämää, mutta mikään ei olisi saattanut tehdä sitä
onnettomammaksi kuin sellaisten voimien raivoisa ja yhtämittainen
sota. Dombeyn ylpeys oli ottanut tehtäväkseen pitää pystyssä mahtavaa
ylivaltaa, pakottaa Edithin sen tunnustamaan. Edith taas olisi antanut
kiduttaa itsensä vaikka kuoliaaksi voidakseen suunnata mieheensä vielä
viime hetkellään rauhallisen ja ylpeän katseen täynnä taipumatonta
halveksimista. Saattoiko Edith mukaantua? Dombeylla ei ollut aavistusta
siitä, millaisen myrskyn ja taistelun jälkeen Edith oli taipunut
hyväksymään suurta kunniaa tuottavan kosinnan ja kuinka paljon Edith
mielestään oli mukaantunut sietäessään, että Dombey nimitti häntä
vaimokseen.
Dombey oli päättänyt näyttää hänelle olevansa mahtavampi heistä
kahdesta. Ei saanut olla muuta tahtoa kuin hänen omansa. Ylpeä sai
Edith hänen mielestään hyvinkin olla, mutta miehensä puolesta eikä
häntä vastaan. Usein, kun hän istui yksinään paatuen yhä enemmän, hän
kuuli Edithin lähtevän ulos ja palaavan kotiin, sillä Edith kierteli
Lontoon seuraelämässä välittämättä miehensä suostumuksesta tai
paheksumisesta enempää kuin jos tämä olisi ollut hänen palvelijansa.
Edithin häneltä itseltään anastettu kiistämätön ominaisuus loukkasi
häntä enemmän kuin mikään muu käytös olisi voinut. Ja niin hän päätti
taivuttaa Edithin oman ylpeän ja mahtavan tahtonsa alaiseksi.
Kauan hän oli hautonut näitä ajatuksia, kun hän eräänä iltana meni
tapaamaan Edithiä tämän omiin huoneisiin kuultuaan hänen palanneen
kotiin myöhään kaupungilta. Edith oli yksinään, vielä yllään komea
pukunsa, ja oli juuri tullut äitinsä huoneesta. Hänen kasvonsa
olivat surumieliset ja miettiväiset Dombeyn yllättäessä hänet, mutta
ne pysähdyttivät Dombeyn hetkiseksi ovelle, sillä katsahtaessaan
vastapäiseen kuvastimeen hän huomasi kuin taulunkehyksessä rypistyneet
kulmakarvat ja synkistyneen kauneuden, jonka ennestään niin hyvin tunsi.
»Rouva Dombey», virkkoi hän astuessaan sisään, »pyydän teitä
kuuntelemaan minua hetkisen».
»Huomenna», kuului vastaus.
»Ei mikään muu hetki ole niin sopiva kuin tämä, madame», sanoi Dombey.
»Te erehdytte asemastanne. Minä olen tottunut valitsemaan oman aikani
enkä siedä toisen valintaa. Näyttää siltä kuin tuskin käsittäisitte,
kuka ja mitä minä olen, rouva Dombey.»
»Luulen ymmärtäväni teidät oikein hyvin», vastasi Edith.
Hän katsahti mieheensä, pani kullasta ja jalokivistä välkkyvät valkeat
käsivartensa ristiin kiivaasti kohoilevalle rinnalleen ja käänsi sitten
silmänsä poispäin.
Jos hän olisi ollut vähemmän kaunis ja komea kylmässä tyyneydessään,
ei hänellä ehkä olisi ollut voimaa herättää miehessään sitä tappiolle
joutumisen tunnetta, joka tunkeutui äärimmäisen ylpeydenkin läpi. Mutta
Edithillä oli se voima, ja Dombey tunsi sen hyvin elävästi. Hän katseli
ympärilleen huoneessa ja näki kallisarvoisia koristeita ja ylellisiä
pukuja lojuvan siellä täällä, jollaiseen huolettomuuteen (Dombeyn
mielestä) ei ollut syynä pelkkä oikku tai velttous, vaan niiden
itsepintainen ja ylpeä halveksiminen. Yhä selvemmin hän tajusi olevansa
huonommalla puolella. Kukkaseppeleitä, höyhentöyhtöjä, jalokiviä,
pitsejä ja silkkiä oli joka taholla, rikkautta, halveksittua, tuhlattua
ja pilkattua rikkautta. Timantitkin — hänen antamansa huomenlahja —
jotka koristivat Edithin kärsimättömästi kohoilevaa rintaa, näyttivät
tahtovan läähättäen katkaista kaulaketjun ja vieriä alas lattialle,
jotta kaunis olento saisi siinä tallata ne jalkoihinsa.
Dombey aavisti joutuvansa tappiolle eikä voinut sitä salatakaan.
Juhlallisena ja outona keskellä tätä loistoa ja hekumallista välkettä,
vieraana ja väkinäisenä sen ylpeää valtiatarta kohtaan, jonka kopea
kauneus heijastui siitä kuin yhtä monesta kuvastimen kappaleesta,
hän tunsi itsensä hämmentyneeksi ja kömpelöksi. Kaikki, mikä edisti
Edithin ylenkatseellista itsehillintää, oli omansa häntä ärsyttämään.
Vaivautuneena ja omaan itseensä suuttuneena hän istuutui ja jatkoi
äskeistä pahatuulisemmin:
»Rouva Dombey, minusta on välttämätöntä, että meidän kesken tulee
toimeen jokin yhteisymmärrys. Teidän käytöksenne ei miellytä minua,
madame.»
Edith vilkaisi vain häneen ja käänsi sitten taas silmänsä poispäin,
mutta vaikka hän olisi puhunut kokonaisen tunnin, ei hän olisi voinut
ilmaista enempää kuin tällä katseellaan.
»Toistan vielä, rouva Dombey, käytöksenne ei miellytä minua. Olen jo
kerran käyttänyt hyväkseni tilaisuutta, pyytäen teitä muuttamaan sitä
toisenlaiseksi. Nyt vaadin sitä uudelleen.»
»Te valitsitte sopivan tilaisuuden ensimmäistä moitettanne varten,
herra Dombey, ja toista moitettanne varten valitsitte sopivan
käytöstavan ja sopivat sanat. Te vaaditte! Minulta!»
»Madame», vastasi Dombey niin juhlallisen hyökkäävästi kuin suinkin,
»minä olen ottanut teidät vaimokseni. Teillä on minun nimeni. Te olette
liittynyt minun asemaani ja minun maineeseeni. En tahdo väittää, että
ylimalkaan maailman mielestä olette solminnut kerrassaan kunniakkaan
liiton, mutta sanon tottuneeni 'vaatimaan', kun asia koskee omaisiani
ja alaisiani.»
»Kumpanakohan suvaitsette pitää minua?» kysyi Edith.
»Mahdollisesti voisin olla sitä mieltä, että vaimoni on — että hänen
täytyy olla — kumpaakin lajia, rouva Dombey.»
Edith tuijotti häneen jäykästi ja puristi yhteen vapisevat huulensa.
Dombey näki hänen rintansa kohoilevan ja hänen kasvojensa vuorotellen
punastuvan ja kalpenevan. Kaiken sen hän pani merkille, mutta ei voinut
kuulla sitä yhtä sanaa, joka kuiskaili Edithin sydämen sisimmässä
sopukassa pyytäen häntä pysymään rauhallisena. Se sana oli Florence.
Sokea tyhmyri, joka syöksyi kuilua kohti! Hän luuli itse peloittavansa
Edithiä!
»Te olette liian tuhlaava, rouva Dombey», jatkoi Dombey. »Te kulutatte
paljon rahaa — tai ainakin tuntuisi siltä useimpien miesten kukkarossa
— seurustellessanne sellaisissa piireissä, joista minulla ei ole mitään
hyötyä ja jotka suorastaan ovat minulle vastenmielisiä. Minun täytyy
vaatia täydellistä muutosta kaikissa näissä suhteissa. Tosin tiedän,
että naiset ovat taipuvaisia menemään ensi alussa liiallisuuteen
saadessaan äkkiä haltuunsa kymmenennenkään osan sellaisesta
omaisuudesta, jonka onni on toimittanut teidän käytettäväksenne. Mutta
tätä ylellistä elämää on jo kestänyt liiaksikin. Pyydän siis, että ne
päinvastaiset elämykset, jotka rouva Granger on kokenut, tulisivat nyt
hyödyksi rouva Dombeylle.»
Yhä sama jäykkä katse, värisevät huulet, kiivaasti kohoileva rinta,
vuoroin kalpenevat, vuoroin punaisiksi lehahtavat kasvot ja yhä sama
kuiskaus sydämen sisimmässä: »Florence! Florence!» joka toistui samassa
tahdissa hänen sydämensä tykytyksen kanssa.
Dombeyn ylimielinen itseluottamus paisui hänen nähdessään tämän
muutoksen Edithissä. Sitä kiihdytti yhtä paljon Edithin aikaisemmin
osoittama ylenkatse ja äskeinen tappion pelko kuin nykyinen
alistuvaisuus (jona hän piti Edithin käytöstä), niin että se kävi
liian valtavaksi pysyäkseen hänen rinnassaan ja mursi kaikki esteet.
No niin, kuka saattoikaan kauan vastustaa hänen ylpeää tahtoaan ja
mielivaltaansa! Hän oli päättänyt voittaa Edithin, ja kah, näin
helposti se luonnistuikin!
»Ja muuten suvainnette ottaa huomioon, madame», jatkoi Dombey mahtavan
käskevällä äänellä, »että minä vaadin mukautumista ja kuuliaisuutta.
Minä vaadin, että osoitatte minulle maailman silmissä tottelevaisuutta,
koska olen siihen tottunut. Vaadin sitä oikeutenani. Lyhyesti sanoen,
minä tahdon sitä. Minä pidän sitä luonnollisena korvauksena niistä
maallisista eduista, jotka ovat tulleet teidän osaksenne, enkä luule
kenenkään ihmettelevän, että vaadin sitä teiltä tai että te taivutte
siihen — osoitatte sitä minulle — minulle!» lisäsi hän pontevasti.
Ei sanaakaan Edithin suusta. Ei pienintäkään muutosta hänessä. Hänen
katseensa oli yhä suunnattuna Dombeyhin.
»Olen kuullut äidiltänne, rouva Dombey», sanoi Dombey
koulumestarimaisen mahtipontisesti, »minkä tekin epäilemättä tiedätte,
nimittäin että Brightonia on suositeltu hänelle terveydellisistä
syistä. Herra Carker on ollut niin ystävällinen...»
Edith muuttui äkkiä. Hänen kasvonsa ja rintansa hehkuivat, ikäänkuin
niihin äkkiä olisi heijastunut vihaisen auringonlaskun punainen loiste.
Dombeylta ei tämä jäänyt huomaamatta, mutta hän selitti sen omalla
tavallaan ja jatkoi:
»Herra Carker on ollut niin ystävällinen, että on matkustanut sinne
vuokraamaan asunnon joksikin ajaksi. Kun talous sitten jälleen
muutetaan Lontooseen, ryhdyn sellaisiin toimenpiteisiin, joita pidän
välttämättöminä sen järjestämiseksi paremmalle kannalle. Yksi niistä on
se, että palkkaan taloudenhoitajattareksi Brightonissa (jos se suinkin
käy päinsä) erään kunnollisen, köyhissä oloissa elävän naisen, rouva
Pipchinin, jolla jo aikaisemmin on ollut luottamustoimi perheessäni.
Meidän taloutemme vaatii pätevää eikä ainoastaan nimellistä johtajaa,
rouva Dombey.»
Edith oli muuttanut asentoaan, ennenkuin Dombey ehti näin pitkälle,
ja nyt hän istui — tuijottaen yhä hievahtamatta mieheensä ja kierteli
lakkaamatta käsivarttaan kaunistavaa rannerengasta. Hän ei hypistellyt
sitä kevyesti ja naisellisesta vaan puristi ja työnsi sitä hentoa
ihoaan vasten niin, että valkealle käsivarrelle ilmestyi punainen juova.
»Minä huomasin», jatkoi Dombey, »ja tähän päättyykin se, mitä pidin
välttämättömänä sanoa teille nyt, rouva Dombey minä huomasin hetki
sitten, että otitte vastaan herra Carkeria koskevan viittaukseni
erikoisella tavalla. Kun eräässä tilaisuudessa sattumalta huomautin
teille tämän luottamushenkilön kuullen, etten hyväksynyt teidän
tapaanne ottaa vastaan vieraitani, suvaitsitte te esittää vastaväitteen
hänen läsnäolonsa vuoksi. Teidän täytyy masentaa tuollainen
vastenmielisyytenne, rouva Dombey, sillä hyvin todennäköisesti
on teidän pakko sietää häntä monessa samanlaisessa tilaisuudessa
vastakin, jollette turvaudu siihen ainoaan keinoon, joka on teidän
omassa vallassanne: että näet olette antamatta minulle valittamisen
aihetta. Koska herra Carker», jatkoi Dombey, jolla oli äsken Edithissä
huomaamansa mielenliikutuksen vuoksi suuri luottamus tähän keinoon
ylpeän vaimonsa taivuttamiseksi ja joka ehkä myöskin halusi Carkerille
näyttää valtaansa uudessa ja voitonriemuisessa valossa, »koska herra
Carker omistaa täyden luottamukseni, rouva Dombey, sopinee hänen saada
teiltäkin sen verran luottamusta. Toivon, rouva Dombey», lisäsi hän
hetken kuluttua, jolla välin oli kehitellyt ajatustaan ylpeytensä yhä
kasvaessa, »ettei minun ole välttämätöntä milloinkaan uskoa herra
Carkerin perille tuotavaksi mitään vastaväitettä tai moitetta teille.
Mutta koska olisi alentavaa asemalleni ja maineelleni väitellä kovin
usein mitättömistä seikoista naisen kanssa, jolle olen osoittanut
suurimman mahdollisen kunnian, en epäröi käyttää hyväkseni herra
Carkerin palveluksia, jos näen siihen olevan aihetta.»
Ja nyt hän tuntee minut ja tietää päätökseni, — ajatteli hän nousten
seisomaan siveellisessä mahtavuudessaan jäykempänä ja pöyhkeämpänä kuin
milloinkaan ennen.
Käsi, joka oli kaiken aikaa puristanut rannerengasta, painui raskaasti
Edithin rinnalle, mutta hän katseli yhä Dombeyta muuttumattomin kasvoin
ja virkkoi matalalla äänellä:
»Malttakaa! Jumalan tähden! Minun täytyy puhua teille!»
Mutta miksi hän ei puhunut? Ja mikä oli se sisäinen taistelu, joka
mykisti hänet monen minuutin ajaksi, samalla kun hänen kasvonsa
suurella ponnistuksella pysyivät liikkumattomina kuin kuvapatsaan?
Hänen katseessaan ei ilmennyt mukautuvaisuutta eikä uhmaa, ei rakkautta
eikä vihaa, ei ylpeyttä eikä nöyryyttä, ei mitään muuta kuin jäykkä,
tutkiva ilme.
»Olenko koskaan houkutellut teitä puolelleni? Olenko käyttänyt joitakin
keinoja saavuttaakseni suosionne? Olinko suopeampi teitä kohtaan
mielistellessänne minua kuin olen ollut avioliittomme aikana? Olenko
milloinkaan ollut toisenlainen?»
»Tuo on ihan tarpeetonta, rouva Dombey», virkkoi Dombey.
»Luulitteko ehkä minun rakastavan teitä? Tiesittekö, ettei asian laita
ollut niin? Oletteko milloinkaan välittänyt sydämestäni, mies, tai
oletteko aikonutkaan sitä suostutella? Oliko sydämellä pienintäkään
osaa meidän kaupassamme? Teidän puoleltanne tai minun?»
»Nuo kysymykset poikkeavat kauas pääasiasta», vastasi Dombey.
Edith asettui hänen ja oven väliin estääkseen häntä pääsemästä pois.
Sitten hän oikaisi majesteetillisen vartalonsa täyteen pituuteen ja
silmäili miestänsä yhä hellittämättä.
»Te vastaatte minulle kumpaankin. Te näytte vastaavan, ennenkuin
kysynkään. Kuinka voisittekaan olla vastaamatta, kun olette yhtä
hyvin kuin minäkin selvillä viheliäisestä totuudesta? No, kuulkaapa,
jos rakastaisin teitä hartaasti, voisinko tehdä muuta kuin alistaa
koko tahtoni ja olemukseni teidän käskyihinne, niinkuin juuri olette
vaatinut? Jos sydämeni olisi puhdas ja koskematon ja te sen epäjumala,
voisitteko pyytää enempää? Voisinko antaa teille enemmän?»
»Mahdollisesti ette, madame», vastasi Dombey kylmästi.
»Te tiedätte, kuinka erilainen minä olen. Te näette nyt katseeni,
jonka olen luonut teihin, ja voitte lukea piirteistäni sen kiihkeän
rakkauden, jota tunnen teitä kohtaan.» Näihin sanoihin ei liittynyt
pienintäkään värähdystä ylpeiltä huulilta tai leimausta tummista
silmistä — ei mitään muuta kuin sama tutkiva katse. »Te tunnette
yleisin piirtein elämäntarinani. Olette puhunut äidistäni. Luuletteko
voivanne alentaa tai taivuttaa tai pakottaa minut tottelevaisuuteen ja
alamaisuuteen?»
Dombey hymyili samoin kuin olisi hymyillyt kysymykselle, luuliko hän
voivansa saada kokoon kymmenentuhatta puntaa.
»Jos täällä on jotakin tavatonta», virkkoi Edith nostaen kätensä otsan
kohdalle, silti muuttamatta tuokioksikaan jäykkää ja muuten ilmeetöntä
katsettaan, »kuten myös tiedän täällä olevan epätavallisia tunteita»
— hän painoi kädellään kovasti rintaansa — »niin harkitkaa, ettei
se pyyntöni, jonka nyt aion teille esittää, myöskään ole tavallinen
merkitykseltään. Niin, minä aion esittää teille erään pyynnön», toisti
hän kuin kiireisenä vastauksena johonkin Dombeyn ilmeeseen.
Dombey oli taivuttanut alentuvasti leukaansa niin, että hänen jäykkä
kaulahuivinsa oli kahissut ja ratissut, ja istuutui sitten läheiselle
sohvalle kuunnellakseen vaimonsa pyyntöä.
»Jos voitte uskoa minun luonteeni olevan sellaisen, että se, mitä nyt
tulen teille sanomaan, tuntuu itsestänikin melkein uskomattomalta,
etenkin kun sanon sen miehelleni ja ennen kaikkea teidän kaltaisellenne
miehelle, niin osaatte ehkä panna sille enemmän arvoa.» Dombey
luuli nähneensä kyyneleitä välkkyvän hänen silmissään ja ajatteli
tyytyväisenä pusertaneensa ne esiin, vaikka ei ainoakaan niistä
vierinyt poskelle ja Edith katseli häntä yhtä hievahtamatta kuin
ennenkin. »Siihen synkkään loppuun, jota kohti riennämme ja joka
varmasti tulee, emme sotke ainoastaan itseämme (se ei olisikaan
paljon), vaan vedämme vielä muitakin ihmisiä.»
Muitakin! Dombey tiesi, keneen tuo sana viittasi ja rypisti synkkänä
otsaansa.
»Minä puhun teille toisten tähden. Myöskin teidän ja itseni tähden.
Häistämme alkaen olette ollut pöyhkeä minua kohtaan, ja minä olen
maksanut teille samalla mitalla. Te olette osoittanut minulle ja
kaikille muille ympäristössämme joka päivä ja joka hetki, että minä
teidän mielestänne olen saanut osakseni erikoisen armon ja kunnian,
mennessäni naimisiin teidän kanssanne. Minulla on toinen käsitys, ja
olen sen ilmaissutkin. Näyttää siltä kuin ette ymmärtäisi tai (niin
laajalle kuin teidän valtanne tässä suhteessa voi ulottua) ette
tarkoittasikaan, että me kumpikin kulkisimme omaa tietämme. Sensijaan
te vaaditte minulta alamaista kunnioitusta, jota ette milloinkaan saa.»
Vaikka Edithin kasvot pysyivät yhä muuttumatta, huokui hänen jokaisesta
hengenvedostaan ponteva vahvistus sanalle »milloinkaan».
»Minä en tunne vähääkään hellyyttä teitä kohtaan, sen te tiedätte.
Ettekä välittäisikään siitä, vaikka tuntisin tai voisin tuntea.
Niinikään tiedän, ettei teidän sydämessänne ole minkäänlaista rakkautta
minuun. Mutta me olemme sidotut toisiimme, ja siinä solmussa, joka
yhdistää meitä, on — niinkuin jo sanoin — toisiakin kiinni. Meidän
täytyy kummankin kuolla, ja me liitymme jo molemmat kuolleeseen,
kumpikin pienen lapsen kautta. Malttakaamme mielemme.»