»Tiedätte sen!» virkkoi Carker ja teeskenteli suurta mielenhuojennusta.
»Se nostaa vuoren painon sydämeltäni. Voinko toivoa teidän tietävän,
mistä tuo laiminlyönti on johtunut, mistä herra Dombeyn ylpeyden —
tarkoitan, luonteen rakastettavasta vaiheesta?»
»Sen voitte sivuuttaa, hyvä herra», vastasi Edith, »päästäksenne
pikemmin sen loppuun, mitä aiotte sanoa».
»Tajuan todellakin, armollinen rouva», vastasi Carker, »uskokaa minun
täydellisesti tajuavan, että herra Dombey ei tarvitse minkäänlaisia
puolusteluja teidän kannaltanne. Mutta suvaitkaa arvostella minun
sydäntäni omanne mukaan — silloin annatte anteeksi harrastukseni häntä
kohtaan, jos se ei pysy sovinnaisissa rajoissa.»
Mikä pisto ylpeälle sydämelle istua vastapäätä Carkeria ja pakosta
kuulla, kuinka yhä uudelleen muistutettiin alttarin luona vannotusta
väärästä valasta ja tyrkytettiin sitä hänelle kuin inhoittavaa sakkaa
sisältävää maljaa, jota hän ei voinut tunnustaa kammoavansa eikä voinut
kieltäytyä juomasta!
Kuinka raivosivatkaan hänen rinnassaan häpeä, tunnontuskat ja vimma,
kun hän tunsi henkisesti olevansa toisen jalkojen juuressa, niin
ylpeä ja suora kuin hän olikin Carkerin edessä majesteetillisessa
ulkonaisessa kauneudessaan!
»Florence-neiti», jatkoi Carker, »jätettiin palvelijoiden ja
palkattujen henkilöiden hoitoon — jos sitä voi hoidoksi sanoa —
jotka olivat joka suhteessa hänen alapuolellaan. Hän tarvitsi siis
välttämättä lapsuusaikanaan ohjausta ja johtoa, ja sen puutteessa
hän luonnollisesti menetteli ajattelemattomasti ja jossakin määrin
unohti asemansa. Hänellä oli jonkinlainen lapsellinen suhde erääseen
Walter-nimiseen, halpasäätyiseen poikaan, joka nyt onneksi on kuollut.
Ja mielipahakseni on minun vielä mainittava perin ikävä tuttavuus
joidenkin rannikkolaivurien kanssa, joilla ei suinkaan ole hyvä maine,
ja siihen joukkoon kuuluu myös eräs vanha karannut, vararikon tehnyt
mies.»
»Olen kuullut niistä asioista puhuttavan», virkkoi Edith luoden
Carkeriin halveksivan katseen, »ja tiedän, että vääristelette niitä.
Toivottavasti ette ole siitä selvillä.»
»Suokaa anteeksi», sanoi Carker, »en luule kenenkään tuntevan niitä
asioita paremmin kuin minä. Teidän jalomielistä, hehkuvaa luonnettanne,
hyvä rouva — samaa luonnetta, joka puolustaa niin ylevän käskevästi
rakastettua ja kunnioitettua puolisoa ja tuottaa herra Dombeylle hyvin
ansaittua onnellisuutta — täytyy minun kunnioittaa ja pitää arvossa ja
sen edessä kumartua. Mutta mitä tulee tähän asiaan, jonka vuoksi juuri
rohkeninkin tänne tulla, en voi ollenkaan epäillä, etten olisi siitä
täydellisesti perillä, koska olen hankkinut itselleni täyden varmuuden
herra Dombeyn luottamusmiehenä — voisinpa melkein sanoa ystävänä.
Omistaessani hänen luottamuksensa ja tuntiessani syvää harrastusta,
niinkuin hyvin voitte ymmärtää, kaikkeen häntä koskevaan, kun lisäksi
tulee se alempi vaikutin, että haluaisin näyttää uutteruuttani ja
tehdä itseni sen nojalla mieluisammaksi, olen kauan pitänyt näitä
asianhaaroja silmällä sekä itse että luotettavien apulaisten tukemana
ja saanut siten lukemattomia yksityiskohtaisia todisteita. Sallikaa
minun ilmaista teille tämä, vaikka pelkäänkin herättäväni teissä
tyytymättömyyttä.»
Edith ei kohottanut katsettaan korkeammalle kuin hänen suunsa kohdalle,
mutta näki sen joka hampaassa onnettomuuden enteen.
»Suokaa anteeksi, armollinen rouva», jatkoi Carker, »jos
neuvottomuudessani rohkenen kysyä teidän mielipidettänne. Luulen
huomanneeni, että te tunnette suurta harrastusta Florence-neitiä
kohtaan?»
Edith kysyi itseltään, oliko hänessä mitään, mitä Carker ei olisi
huomannut tai tietäisi? Tämän ajatuksen nöyryyttämänä ja samalla
raivostuttamana hän painoi hampaansa värisevää huultaan vasten
saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa ja taivutti vain hiukan päätänsä
vastaukseksi.
»Tämä harrastus, joka on niin liikuttava todistus siitä, että kaikki,
mikä on jossakin suhteessa herra Dombeyhin, on rakasta teille, saa
minut epäröimään, ennenkuin kerron hänelle näistä seikoista, joista hän
toistaiseksi ei vielä tiedä. Onpa minun tunnustettava sen järkyttävän
uskollisuuttani herra Dombeyta kohtaan siinä määrin, että vaikenisin
mainituista asioista, jos ilmaisisitte minulle vähääkään sitä
toivovanne.»
Edith nosti äkkiä päätänsä ja suuntasi synkän katseen Carkeriin. Tämä
kohtasi sen lempeimmällä ja nöyrimmällä hymyllään ja jatkoi:
»Te väitätte minun esitykseni vääristelevän asioita. Pelkään, pelkäänpä
tosiaankin, ettei asian laita ole niin, mutta olettakaamme, että niin
olisi. Se rauhattomuus, jota olen jonkin aikaa tuntenut asian johdosta,
on alkuisin seuraavasta seikasta: pelkään, että jos Florence-neiti
useammin seurustelisi noiden ihmisten kanssa kuinka viattomasti ja
luottavasti tahansa, se päättyisi siihen, että herra Dombey, jolla
on jo ennakkoluuloja tytärtään kohtaan, ryhtyisi toimenpiteisiin
vieroittaakseen ja erottaakseen Florence-neidin kodistaan (niinkuin
tiedän hänen jo vähän suunnitelleenkin). Armollinen rouva, olkaa
pitkämielinen minua kohtaan ja muistakaa yhteiset liikeasiani
hänen kanssaan, kunnioitukseni häntä kohtaan ja se, että tunnen
hänen luonteensa, voisinpa sanoa, melkein lapsuudestani alkaen,
kun sanon, että jos hänessä on jokin varjopuoli, se on hänen ylevä
itsepintaisuutensa, johtuen hänen jalosta ylpeydestään ja hänelle
ominaisesta voimantunnosta, jota meidän kaikkien on kunnioitettava.
Sitä ei voi kukistaa niinkuin muiden luonteitten itsepintaisuutta, ja
se kasvaa päivä päivältä ja vuosi vuodelta.»
Edith tuijotti häneen yhä, mutta kuinka luja hänen katseensa olikin,
värisivät hänen ylpeät sieraimensa, hän hengitti tavallista syvempään,
ja hänen huulensa vapisivat hiukan, kun Carker kuvaili isännässään
sitä, mihin heidän kaikkien oli taivuttava. Carker huomasi sen, ja
vaikka hänen ilmeensä ei muuttunutkaan, tiesi Edith hänen huomanneen
sen.
»Niinkin vähäpätöinen tapaus kuin eilen illalla sattunut», virkkoi hän,
»jos saan vielä kerran viitata siihen, sopii valaisemaan ajatustani
paremmin kuin mikään tärkeämpi. Dombey ja Poika ei välitä ajasta,
paikasta tai asianhaaroista, vaan painaa kaikki valtansa alle.
Mutta minä iloitsen tuosta sattumasta, sillä se on tehnyt minulle
mahdolliseksi puhutella rouva Dombeyta tässä asiassa, vaikka saankin
siitä rangaistukseksi hetkellistä tyytymättömyyttä. Armollinen rouva,
juuri kun olin rauhaton ja peloissani mainitsemieni ilmiöiden vuoksi,
kutsui herra Dombey minut Leamingtoniin. Siellä näin teidät. Siellä en
voinut olla huomaamatta, millainen suhde teillä pian olisi häneen —
pysyväksi onneksi hänelle ja myöskin itsellenne. Siellä päätin odottaa
sitä aikaa, jolloin siirtyisitte asumaan tähän taloon, ja menetellä,
niinkuin nyt olen menetellyt. Sydämeni sisimmässä en ollenkaan pelkää,
että rikon velvollisuuteni herra Dombeyta kohtaan, jos kätken sen,
mitä tiedän, sillä missä kahdella ihmisellä on vain yksi sydän ja yksi
mieli — niinkuin tällaisessa avioliitossa — edustaa toinen jossakin
määrin toista. Voin siis keventää omantuntoni tällaisissa asioissa
yhtä hyvin teille kuin hänellekin. Jo mainitsemistani syistä valitsin
teidät. Saanko toivoa sitä erikoista suosionosoitusta, että voin
uskoa teidän ottaneen vastaan luottamukseni, ja saanko pitää itseäni
vastuunalaisuudesta vapautettuna?»
Kauan hän muisti sen katseen, jonka Edith loi häneen — kuka olisikaan
saattanut sitä unohtaa, jos kerran oli sen nähnyt? — ja sen taistelun,
joka sitten riehui Edithin rinnassa.
»Olkoon niin, hyvä herra», vastasi Edith vihdoin. »Suvaitkaa pitää
tätä asiaa loppuun käsiteltynä ja huolehtikaa siitä, ettei se leviä
laajemmalle.»
Carker kumarsi syvään ja nousi. Edithkin nousi, ja Carker poistui
erinomaisen nöyränä. Mutta Withers, joka tapasi hänet portailla,
pysähtyi ihmeissään hänen hampaittensa kauneudesta ja hänen loistavasta
hymystään, ja hänen ratsastaessaan valkosäärisellä hevosellaan luulivat
ihmiset häntä hammaslääkäriksi, kun hän niin näytteli häikäiseviä
hampaitaan. Ja Edithin vähän sen jälkeen lähdettyä liikkeelle vaunuissa
luulivat ihmiset häntä ylhäiseksi naiseksi, joka oli yhtä onnellinen
kuin rikas ja hienokin. Mutta he eivät olleet nähneet häntä joitakin
hetkiä aikaisemmin ypöyksinään omassa huoneessaan eivätkä kuulleet
hänen valituksensa puhkeamista sanoiksi: »Voi, Florence, Florence!»
Sohvallaan lepäävä ja suklaata maisteleva rouva Skewton ei ollut
kuullut muuta kuin että Carkerilla oli jotakin asiaa. Koska hän luuli
sillä tarkoitettavan liikeasiaa, jollaisia hän perinpohjin kammosi, ei
hän kysynyt mitään eikä osoittanut uteliaisuutta. Persikanvärinen hattu
antoikin hänelle yllin kyllin ajattelemisen aihetta heidän päästyään
ulos, sillä sijoitettuna takaraivolle, tuulen ollessa jokseenkin kova,
se osoitti hurjaa halua päästä, eroon rouva Skewtonin seurasta, eikä
sitä saatu houkutelluksi minkäänlaiseen sovintoon. Kun vaunujen ovi
suljettiin ja tuuli siten torjuttiin, leikki raihnaudesta johtunut
tutiseminen taas keinotekoisilla ruusuilla kuin liuta yli-ikäisiä
tuulenhenkiä. Niinpä oli rouva Skewtonilla kyllin tekemistä, eikä hän
sittenkään selvinnyt kovin loistavasti ponnistuksistaan.
Myöhemmin illallakaan ei hänen vointinsa ollut parempi, sillä kun rouva
Dombey istui pukeutumishuoneessaan ja oli odottanut äitiään jo puoli
tuntia ja Dombey kävellyt edestakaisin vierashuoneessa juhlallisen
raivostuneena (he olivat kaikki kolme menossa päivällisille), ilmestyi
kamarineito Flowers kalpeana rouva Dombeyn luo ja sanoi:
»Oi, suokaa anteeksi, armollinen rouva, mutta minä en pääse alkuunkaan
rouvan kanssa!»
»Mitä se merkitsee?» kysyi Edith.
»Tuskinpa itsekään tiedän, armollinen rouva», vastasi pelästynyt
kamarineito. »Hän vääntelee kasvojaan.»
Edith kiirehti hänen kanssaan äitinsä huoneeseen. Kleopatralla oli
täysi juhla-asu, jalokivet, lyhyet hihat, poskilla maalia, tekotukka ja
tekohampaat ynnä muu nuorennus, mutta halvaus ei ollut petettävissä —
se oli tuntenut hänet sopivaksi uhrikseen ja kohdannut hänet kuvastimen
edessä, missä hän makasi kuin lattialle pudonnut hirvittävä nukke.
Pelkän häpeänkin vuoksi he irroittivat hänestä erinäisiä kappaleita
ja panivat vuoteelle sen vähäisen, mikä hänessä oli luonnollista.
Lähetettiin hakemaan lääkäreitä, jotka tulivat pian. Turvauduttiin
voimakkaisiin parannuskeinoihin ja esitettiin se arvelu, että hän
toipuisi tästä kohtauksesta, mutta ei enää kestäisi toista. Päiväkausia
hän makasi puhumattomana kattoon tuijottaen. Toisinaan hän vastasi
tolkuttomalla äänellä, jos häneltä kysyttiin, tunsiko hän läsnäolevia.
Välillä hän taas ei antanut minkäänlaista merkkiä eikä edes
liikauttanut silmiään.
Vihdoin hän alkoi palata tajuihinsa ja sai hiukan liikuntokykyäkin,
vaikkei vielä kyennyt puhumaan. Eräänä päivänä hän jaksoi liikuttaa
oikeaa kättään. Hän ojensi sen kamarineidolleen, joka oli silloin
hoitamassa häntä, ja näyttäen hyvin rauhattomalta pyysi viittaamalla
lyijykynää ja paperia. Tyttö toikin ne heti luullen emäntänsä tahtovan
kirjoittaa testamenttinsa, ja kun rouva Dombey ei ollut kotona, odotti
kamarineito tulosta juhlallisin tuntein.
Töherrettyään ja raaputeltuaan kauan vaivaloisesti ja kirjoitettuaan
vääriäkin kirjaimia, jotka näyttivät putoilevan lyijykynästä omin päin,
vanha rouva sai toimeen seuraavan lauseen:
»Ruusunpunaiset verhot.»
Kun kamarineito jäykistyi eikä syyttä, paransi Kleopatra
käsikirjoitustaan lisäämällä siihen pari sanaa, jolloin se kuului:
»Ruusunpunaiset verhot tohtoreita varten.»
Nyt kamarineito aavisti hänen haluavan sellaisia verhoja, jotta
lääketieteellisen tiedekunnan jäsenet näkisivät hänen ihonvärinsä
paremmassa valaistuksessa. Ja koska ne talon asukkaat, jotka tunsivat
hänet parhaiten, eivät ollenkaan epäilleet tämän käsityksen oikeutta,
kuten potilas muuten pian itsekin kykeni vahvistamaan, lisättiin hänen
vuoteeseensa ruusunväriset verhot. Siitä hetkestä alkaen parani hänen
terveydentilansa nopeasti. Pian hän kykeni istumaan irtokutreineen
ja pitsireunaisine myssyineen yönutussaan ja jaksoi sivellä vähän
keinotekoista punaa kuopille painuneisiin poskiinsa.
Hän oli hirveä näky teeskennellessään ja kaunistellessaan itseään
kuoleman nähden ja tehdessään sille nuorekkaita kepposiaan kuin
se olisi ollut majuri. Mutta hänen mielessään oli tapahtunut
halvauskohtauksen jälkeen eräs muutos, joka antoi yhtä paljon
ajattelemisen aihetta ja oli yhtä kamala.
Tekikö hänen älynsä heikentyminen hänet viekkaammaksi ja
vilpillisemmäksi kuin ennen vai sekoittiko se hänen käsityksensä siitä,
mitä hän tahtoi olla ja mitä hän todellisuudessa oli, vai oliko hänen
mielessään herännyt jonkinlainen tunnonvaivan kipinä, joka ei voinut
leimahtaa liekiksi eikä hävitä täydelliseen pimeyteen, vai oliko hänen
henkisten kykyjensä sekamelskassa syntynyt yhdistelmä kaikista näistä
vaikuttimista, mikä ehkä on todennäköisin otaksuma — lopputulos vain
oli seuraava: hän alkoi suunnattomasti vaatia Edithin kiintymystä,
kiitollisuutta ja huomaavaisuutta, ylistää itseään erinomaisena äitinä
ja olla kovin mustasukkainen Edithin sydämestä kilpaileville. Lisäksi
hän muistamatta tehtyä sopimusta olla puhumatta asiasta viittaili
alituisesti tyttärensä avioliittoon kuin todistukseksi siitä, että
hän oli verraton äiti. Kaikki tämä yhdessä hänen heikkoutensa ja
ärtyisyytensä kanssa oli alituisesti purevan ivallisena lisäselityksenä
hänen nuorekkuuteensa ja huikentelevaisuuteensa.
»Missä rouva Dombey on?» kyseli hän kamarineidoltaan.
»Hän on lähtenyt ulos, armollinen rouva.»
»Lähtenyt ulos! Lähteekö hän ulos välttääkseen äitiään, Flowers?»
»Herra varjelkoon, armollinen rouva. Rouva on vain lähtenyt ajelulle
neiti Florencen kanssa.»
»Neiti Florencen? Kuka on neiti Florence? Älkää puhukokaan minulle
Florence-neidistä. Mitä Florence-neiti hänelle on minuun verrattuna?»
Jalokivien sopiva näytteleminen tai persikanvärinen hattu (hän istui
hattu päässä ottaen vieraita vastaan viikkokausia ennenkuin jaksoi
liikkua ovesta ulos) tai puettaminen hienoihin vaatteisiin sai
tavallisesti pysähtymään kyyneleet, jotka tällöin alkoivat virrata.
Niin hänet tyynnytettiin siihen asti kun Edith tuli häntä katsomaan.
Mutta luotuaan silmäyksen ylpeisiin kasvoihin hän vaipui jälleen
entiseen mielentilaansa.
»Sanonpa tosiaankin, Edith!» oli hänellä tapana huudahtaa päätään
pudistaen.
»Mitä sitten, äiti?»
»Mitäkö! Minä en tosiaankaan ymmärrä, mikä oikein on vikana. Maailma on
joutumaisillaan niin mutkikkaalle ja epäkiitolliselle asteelle, että
melkein alan uskoa, ettei siinä tosiaankaan ole jäljellä ollenkaan
sydäntä tai mitään senkaltaista. Withers on enemmän minun lapseni kuin
sinä. Hän on paljon huomaavaisempi minua kohtaan kuin oma tyttäreni.
Melkeinpä toivon, etten näyttäisi niin nuorelta — ja kaikkea muuta
tuollaista — silloin minuun ehkä kiinnitettäisiin enemmän huomiota.»
»Mitä siis haluaisit, äiti?»
»Oi, paljonkin, Edith», kuului kärsimätön vastaus.
»Kaipaatko jotakin, mitä sinulla ei ole? Jos niin olisi asian laita,
olisi se oma syysi.»
»Oma syyni!» alkoi vanha rouva ruikuttaa. »Vaikka olen ollut sinulle
sellainen äiti, Edith! Kehdosta alkaen olen pitänyt sinua toverinani.
Ja kun nyt laiminlyöt minut etkä tunne minua kohtaan suurempaa
rakkautta kuin jos olisin vieras — et kahdettakymmenettä osaa siitä
rakkaudesta, jota Florence sinulta saa — mutta minähän olenkin vain
äitisi ja turmelisin hänet, jonakin päivänä — silloin vielä moitit
minua siitä, että se on oma syyni.»
»Äiti, äiti, en moiti sinua mistään. Miksi sinä aina haluat puhella
tuollaista?»
»Eikö ole luonnollista, että puhelen siitä, kun olen pelkkää rakkautta
ja tunteellisuutta ja haavoitun kaikkein julmimmalla tavalla, milloin
tahansa katsahdat minuun?»
»Tarkoitukseni ei ole haavoittaa sinua, äiti. Etkö muista ollenkaan,
mistä olemme sopineet? Jätähän entisyys rauhaan.»
»Niin, rauhaan. Ja jätä myöskin rauhaan kiitollisuus minua kohtaan ja
rakkaus minua kohtaan. Ja jätä minut rauhaan yksinäiseen huoneeseeni,
missä minulla ei ole laisinkaan seuraa tai hoitoa, sillä aikaa kun sinä
saat uusia suhteita, joille antaudut kokonaan, vaikka niillä ei ole
pienintäkään oikeutta sinuun tässä maailmassa. Laupias taivas, Edith,
tiedätkö oikeastaan, millaisen hienon ja aistikkaan talouden valtiatar
sinä olet?»
»Kyllä, mutta älä puhu siitä!»
»Entä hieno herra Dombey sitten? Tiedätkö olevasi naimisissa hänen
kanssaan ja tiedätkö, että sinulla on huoleton elatus, asema ja vaunut
ja vaikka mitä?»
»Kyllä, äiti, sen tiedän hyvinkin.»
»Niinkuin sinulla olisi ollut sen hyvän sielun — mikä hänen nimensä nyt
olikaan? — Grangerin luona, jollei hän olisi kuollut. Ja ketä sinun on
kiitettävä kaikesta tästä, Edith?»
»Sinua, äiti, sinua.»
»Kierrä siis kätesi kaulaani ja suutele minua ja osoita minulle, Edith,
ettet tiedä koskaan olleen parempaa äitiä kuin minä olen ollut sinulle.
Äläkä anna minun muuttua täydelliseksi linnunpelättimeksi senvuoksi,
että kulutan ja kiusaan itseäni kiittämättömyytesi tähden, sillä muuten
ei ainoakaan ihminen tunne minua, kun jälleen antaudun seuraelämään, ei
edes vastenmielinen elukka, majuri.»
Mutta toisinaan, kun Edith painautui lähemmäksi häntä ja kumartaen
kaunista päätänsä painoi kylmän poskensa hänen poskeaan vasten,
vetäytyi äiti taaksepäin kuin peläten tytärtään ja alkoi vavista ja
huutaa itkien, että hän oli menettämäisillään järkensä. Ja toisinaan
hän pyysi nöyrästi tytärtään istuutumaan vuoteen viereiselle
tuolille ja katseli synkän miettivää ilmettä sennäköisenä, etteivät
ruusunpunaiset verhotkaan voineet hälventää hänen kasvojensa kurjuutta.
Aikaa myöten kävivät ruusunpunaiset verhot punaisemmiksi Kleopatran
toipuessa ruumiillisesti, hänen pukunsa muuttuessa entistäkin
nuorekkaammaksi sairauden hävityksiä peittääkseen. Se löi leimansa
myöskin hänen ihomaaliinsa, hampaisiinsa, tekotukkaansa, jalokiviinsä,
lyhyihin hihoihinsa ja yleensä kaikkeen kuvastimen edessä sortuneen
nuken asuun. Nekin punastuivat silloin tällöin hänen puheensa
epäselvyyttä, jota hän koetti peittää lapsellisella tirskunnalla, ja
hänen usein pettävää muistiaan, joka pysymättä säännöllisissä rajoissa
oikullisesti poikkesi milloin minnekin, kuin pilkatakseen hänen omaa
merkillistä olemustaan.
Mutta ne eivät koskaan punastuneet senvuoksi, että hän oli muuttunut
tytärtään kohtaan ajatuksissa tai sanoissa. Ja vaikka tytär usein
joutui niiden vaikutuspiiriin, eivät ne koskaan punastuneet hänen
lempeytensä vuoksi, jota hymy kirkasti tai rakkauden loiste pehmensi
ylpeässä kauneudessa.