Florence, Edith ja rouva Skewton olivat seuraavana päivänä
yhdessä, vaunujen odottaessa heitä ulko-ovella, sillä he aikoivat
lähteä ajelulle. Kleopatra oli näet taas saanut omat ajoneuvot,
ja päivällispöydässä seisoi Withers, joka ei enää ollut laiha,
pystysuorana, yllään kyyhkysenvärinen takki ja jalassa sotilashousut,
hänen pyörättömän tuolinsa takana eikä enää puskenut. Muuten tämän
nuorukaisen tukka kiilsi hajuvoiteista näinä uuden onnen ensimmäisinä
päivinä, ja hän käytti silohansikkaita ja tuoksui kölninvedeltä.
He olivat koolla Kleopatran huoneessa. Vanhan Niilin käärme
(tahtomatta puhua hänestä halveksivasti) lepäsi sohvallaan maistellen
aamusuklaataan kello kolmen ajoissa iltapäivällä. Kamarineiti Flowers
kiinnitti häneen nuorekkaita kalvosimia ja röyhelöitä ja suoritti hänen
hyväkseen jonkinlaisia yksityisiä kruunajaismenoja sovittelemalla
hänen päähänsä persikan väristä samettihattua, jonka keinotekoiset
ruusut pään vavistessa heilahtelivat tavattoman edullisesti kuin tuulen
huojuttamina.
»Luullakseni olen vähän hermostunut tänä aamuna, Flowers», sanoi rouva
Skewton. »Käteni oikein tutisee.»
»Tehän olittekin eilen illalla koko seuran päähenkilö, armollinen
rouva», virkkoi Flowers, »ja saatte nähtävästi tänään kärsiä siitä».
Edith, joka oli viitannut Florencen luokseen akkunan luo ja katseli
ulos kadulle, selin arvoisan äitinsä pukeutumishommiin, peräytyi äkkiä
akkunasta, ikäänkuin salama olisi leimahtanut.
»Lapsi kulta!» huudahti Kleopatra laimeasti. »Et suinkaan sinä ole
hermostunut? Älä vain väitä, rakas Edith, että sinä, joka olet
niin kadehdittavan maltillinen, alat myös olla marttyyri niinkuin
äitiparkasi, jolla on heikko ruumiinrakenne! Withers, joku koputtaa.»
»Nimikortti», virkkoi Withers, antaen sen rouva Dombeylle.
»Minä olen lähdössä ulos», sanoi Edith katsahtamattakaan siihen.
»Lapsi kulta», puhui rouva Skewton venyttäen ääntään, »kuinka omituista
on lähettää tuollainen vastaus nimeä näkemättä! Tuokaa kortti minulle,
Withers! Hyväinen aika, kultaseni! Sehän on herra Carker! Hyvin järkevä
mies!»
»Minä olen lähdössä», toisti Edith niin käskevällä äänellä, että
Withers meni heti ovelle ja ilmoitti yhtä käskevällä äänellä
odottavalle palvelijalle: »Rouva Dombey on lähdössä ulos. Mene
tiehesi!» Samassa hän sulki oven toisen nenän edessä.
Mutta palvelija palasi oltuaan hetkisen poissa ja kuiskasi taas
Withersille, joka lähestyi uudelleen rouva Dombeyta, joskin
vastahakoisesti.
»Suokaa anteeksi, armollinen rouva, herra Carker lähettää kunnioittavan
tervehdyksensä ja pyytää teitä suomaan hänelle yhden minuutin, jos
suinkin voitte — hänellä on jotakin asiaa.»
»Tosiaankin, rakkaani», virkkoi rouva Skewton kaikkein lempeimmällä
äänellään, sillä hänen tyttärensä kasvot näyttivät uhkaavilta, »jos
sallisit minun lausua jonkin sanan, niin neuvoisin —»
»Opastakaa hänet tänne», sanoi Edith. Withersin kadotessa panemaan
käskyä täytäntöön hän lisäsi kääntyen äitiinsä päin otsa rypyssä:
»Koska hän tulee sinun suosituksestasi, tulkoon myös sinun huoneeseesi.»
»Saanko minä — pitääkö minun poistua?» kysyi Florence nopeasti.
Edith nyökkäsi myöntävästi, mutta mennessään ovelle Florence
kohtasi vieraan, joka tuli sisään. Carker puhui hänelle nyt
kaikkein lempeimmällä äänellään, johon oli epämiellyttävästi
sekaantunut tuttavallisuutta ja sääliväisyyttä, niinkuin heidän ensi
kohtauksessaankin — toivoi Florencen voivan hyvin — tarvitsematta
kysyä sitä, koska jo ulkomuoto oli vastauksena — vakuutti eilen tuskin
tunteneensa häntä, sillä hän oli muuttunut niin paljon — ja piti sitten
ovea auki päästääkseen Florencen ohitseen, tuntien salaa nöyryydestään
ja kohteliaisuudestaan huolimatta oman valtansa huomatessaan, kuinka
Florence hätkähti hänet nähdessään.
Sitten hän kumartui hetkiseksi rouva Skewtonin suopean käden puoleen ja
lopuksi taivutti päätänsä Edithin edessä. Tämä vastasi kylmästi hänen
tervehdykseensä katsahtamatta häneen, ei istunut itse eikä kehoittanut
häntä istumaan, vaan odotti, että hän alkaisi puhua.
Seisoessaan siinä ylpeytensä ja valtansa tunnossa, koko mielenlujuus
koottuna, Edithillä oli rinnassaan sittenkin jäljellä vanha
vakaumuksensa, että tuo mies tunsi sekä hänet että hänen äitinsä heidän
tuttavuutensa ensi hetkestä alkaen kaikkein huonoimmalta puolelta;
että jokainen nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt omissa silmissään, oli
yhtä tuttu Carkerille kuin hänelle itselleenkin; että tämä mies luki
hänen elämäänsä kuin huonoa kirjaa ja selaili sen lehtiä halveksivin
katsein ja sanoin, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin Edith itse.
Kaikki tuo teki häneen lamauttavan vaikutuksen. Niin ylpeästi kuin hän
käyttäytyikin Carkeria kohtaan, käskevällä ilmeellään vaati häneltä
alamaisuutta ja suunsa nyrpistyksellä torjui luotansa, niin kovasti
kuin hänen rintansa kohoilikin Carkerin tunkeilevaisuuden vuoksi,
tummien silmäripsien verhotessa hänen silmiään, ettei ainoakaan säde
niistä osuisi Carkeriin — ja niin alamaisena kuin mies seisoikin hänen
edessään pyytävän ja loukkaantuneen näköisenä, mutta täydellisesti
mukautuen hänen tahtoonsa — tiesi hän sisimmässään, että asian laita
oli oikeastaan päinvastoin, että Carker oli voiton puolella ja tiesi
sen hyvin.
»Minä olen rohjennut», virkkoi Carker, »pyytää puheillepääsyä ja
ilmoittaa haluavani keskustella eräästä asiasta, koska —»
»Ehkä herra Dombey on antanut teille tehtäväksi toimittaa perille
jonkin nuhteen», keskeytti Edith. »Te omistatte herra Dombeyn
luottamuksen niin tavattomassa määrässä, hyvä herra, että minua tuskin
hämmästyttäisi, vaikka olisitte saanut sellaisen tehtävän.»
»Minulla ei ole mitään viestiä sille naiselle, joka antaa hänen
nimelleen niin suuren loiston», vastasi Carker. »Mutta pyydän omasta
puolestani olemaan oikeudenmukainen nöyrälle anojalle — joka on
vain herra Dombeyn alamainen — ja samalla ajattelemaan täydellistä
avuttomuuttani eilen illalla, kun minulle oli mahdotonta olla
joutumatta osalliseksi siihen kohtaukseen, johon kiusallinen sattuma
minut johti.»
»Rakkahin Edith», virkkoi Kleopatra matalalla äänellä pitäessään
lornettia helmassaan, »herra — mikä hänen nimensä nyt onkaan —
käyttäytyy suurenmoisesti. Ja niin sydämellisesti!»
»Sillä minä uskallan», sanoi Carker luoden rouva Skewtoniin
kiitollista alamaisuutta ilmaisevan katseen, »minä uskallan nimittää
sitä kiusalliseksi tilanteeksi, vaikkakin yksinomaan minulle, joka
onnettomuudekseni jouduin olemaan läsnä. Niin mitätön mielipiteiden
ero niiden välillä, jotka rakastavat toinen toistaan sydämellisesti ja
ovat valmiit millaisiin uhrauksiin tahansa sellaisissa tapauksissa ei
merkitse mitään. Niinkuin rouva Skewtonkin itse eilen illalla sanoi
niin vakavasti ja tunteellisesti, ei se ole mitään.»
Edith ei voinut katsoa häneen, vaan sanoi hetken kuluttua:
»Ja teidän asianne sitten, hyvä herra —»
»Edith, kultaseni», virkkoi rouva Skewton, »herra Carkerhan seisoo yhä.
Hyvä herra Carker, suvaitkaa istuutua.»
Carker ei vastannut mitään äidille, vaan kiinnitti silmänsä ylpeään
tyttäreen kuin ottaisi vastaan vain hänen taholtaan tulevan tarjouksen.
Vasten tahtoaan Edith istuutui ja viittasi kädellään kuin kehoittaen
vierastaan tekemään samoin. Ei mikään voinut olla kylmempää, ylpeämpää
ja loukkaavampaa mahtavuudessaan ja halveksimisessaan kuin tämä pikku
liike, mutta Edith oli turhaan taistellut tätäkin pientä myönnytystä
vastaan, ja nyt hänet pakotettiin siihen. Se sai riittää. Carker
istuutui.
»Sallitteko minun, arvoisa rouva», sanoi Carker kääntäen rouva
Skewtoniin päin valkeat hampaansa kuin valon, — »nainen, jolla on
teidän erinomainen ymmärryksenne ja hienoaistinne, luottaa minuun
täydellä syyllä, siitä olen varma — sallitteko siis minun kohdistaa
sanottavani rouva Dombeylle ja jättää hänen ilmaistavakseen sen teille,
joka olette hänen paras ja rakkain ystävänne — herra Dombeyn jälkeen?»
Rouva Skewton olisi poistunut, mutta Edith pysähdytti hänet. Edithin
olisi tehnyt mieli vihastuneena käskeä Carker puhua avoimesti tai
kokonaan vaieta, jollei tämä olisi kuiskaamalla lisännyt: »Neiti
Florencen — sen nuoren neidon, joka juuri lähti täältä —»
Edith antoi hänen jatkaa ja katseli häntä nyt. Kun Carker
kumartuen eteenpäin ollakseen lähempänä teeskenteli hyvin suurta
hienotunteisuutta ja kunnioitusta ja hampaitaan näytellen hymyili
anteeksipyytävästi, tuntui Edithistä siltä kuin olisi tehnyt mieli
lyödä hänet kuoliaaksi.
»Neiti Florencen asema», aloitti Carker, »on ollut onneton. Minusta
tuntuu vaikealta viitata siihen seikkaan puhuessani teidän kanssanne,
jonka kiintymys hänen isäänsä luonnollisesti vaikuttaa, että te olette
mustasukkaisen arka jokaisesta herra Dombeyta koskevasta sanasta.»
Hänen puheensa oli aina selvää ja pehmeää, mutta ei mikään kieli
voi kuvailla, kuinka selvästi ja pehmeästi hän lausui nämä sanat.
»Mutta miehenä, joka on myöskin kiintynyt herra Dombeyhin, vaikkakin
toisella tavalla, ja jonka elämä on kulunut herra Dombeyn luonteen
ihailemisessa, sellaisena miehenä voin sanoa loukkaamatta teidän
arkatuntoisuuttanne puolisona, että neiti Florencea on surullisella
tavalla laiminlyönyt — juuri hänen oma isänsä. Saanko sanoa: hänen
isänsä?»