»— on käyttänyt juuri samoja sanoja, jotka olivat minunkin mielessäni.
Olen vain odottanut sopivaa tilaisuutta puhuakseni. Pieni ja
vähäpätöinen! Edith kulta ja rakas Dombey, emmekö tiedä, että kaikki
mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne — — Ei, Flowers, ei
vielä.»
Flowers oli kamarineito, joka peräytyi kiireesti huomatessaan herroja
olevan läsnä.
»Että kaikki mielipiteiden eroavaisuudet teidän välillänne», toisti
rouva Skewton, »teidän tulvillaan olevien sydäntenne ja tunteittenne
ylenmäärin hellän siteen ohella, eivät voi olla muuta kuin pieniä
ja vähäpätöisiä? Mitkä muut sanat voisivat paremmin määritellä tätä
tosiasiaa? Eivät mitkään. Senvuoksi olen iloinen voidessani käyttää
tätä vähäpätöistä tapausta — tätä kerrassaan mitätöntä tapausta, joka
johtuu luonnon yltäkylläisyydestä ja teidän yksilöllisyydestänne
ja kaikesta tuollaisesta — ja joka on niin kerrassaan omansa
nostamaan kyyneleet vanhemman silmiin — sanoakseni, etten anna sille
minkäänlaista arvoa, se kun ei kelpaa mihinkään muuhun kuin korkeintaan
kehittämään sielun pienempiä kykyjä, ja että mieleeni ei ole koskaan
juolahtanut — niinkuin muille anopeille (mikä inhoittava sana, rakas
Dombey!), semmoisiksi kuin heitä on minulle kuvailtu tässä, kuten
pelkään, liian mutkikkaassa maailmassa — koettaa sekaantua teidän
väliinne sellaisina hetkinä ja etten kaikesta huolimatta voi paljon
pahoitellakaan tuollaisia leimahduksia — ei Kupidon, vaan toisen
suloisen olennon soihdusta.»
Se silmäys, jonka kelpo äiti puhuessaan loi molempiin lapsiinsa,
oli terävä ja ilmaisi hajanaisten sanojen taakse kätkettyä
määrättyä ja hyvin harkittua aikomusta pysyä alusta asti erossa
heidän kahleittensa kilinästä, joka ei suinkaan loppuisi tähän, ja
varustautua sen viattoman uskonsa turviin, että hän muka luotti heidän
molemminpuoliseen rakkauteensa, koska he olivat kuin luodut toisilleen.
»Olen ilmaissut rouva Dombeylle», virkkoi Dombey kaikkein
juhlallisimmalla tavallaan, »mikä hänen käytöksessään näin jo
avioliittomme alussa ei miellytä minua ja mistä toivoisin hänen
luopuvan. Hyvästi, Carker», jatkoi hän nyökäten jäähyväisiksi, »hyvää
yötä».
Carker kumarsi syvään nuoren rouvan majesteetillisen olemuksen edessä,
jonka säkenöivät silmät olivat suuntautuneet hänen mieheensä. Sitten
hän pysähtyi ovelle astuessaan Kleopatran leposohvan kohdalle, nosti
huulilleen käden, joka armollisesti ojennettiin hänelle, ja osoitti
siten nöyrää ja ihailevaa kunnioitustaan.
Dombey olisi varmasti voinut puolustaa mielipidettään kaunista vaimoaan
vastaan, jos tämä olisi moittinut häntä tai edes muuttanut ilmettään
tai katkaissut sen hiljaisuuden, joka nyt vallitsi heidän kahden
välillä (sillä Kleopatra poistui mahdollisimman nopeasti). Mutta se
syvä, sanaton, murhaava ylenkatse, joka Edithissä ilmeni, kun hän
hetken katseltuaan häntä loi silmänsä alas, ikäänkuin mies olisi liian
arvoton ja yhdentekevä, jotta kannattaisi hänelle tuhlata tavuakaan —
se sanomaton halveksiminen ja ylpeys, joka kuvastui Edithistä hänen
istuessaan miehensä edessä — kylmä, taipumaton päättäväisyys, jolla
hänen kasvojensa joka piirre näytti painavan Dombeyta alas ja työntävän
häntä syrjään — kaikki nujersi Dombeyn vastarinnan. Hän lähti ja jätti
Edithin halveksimaan voittoisan kauneutensa koko vallalla.
Oliko Dombey kyllin raukkamainen pitääkseen Edithiä salaisesti silmällä
tuntia myöhemmin vanhoilla tutuilla portailla, missä kerran oli nähnyt
Florencen kuutamossa kantavan Paulia yläkertaan? Vai oliko hän vain
sattumalta pimennossa katselemassa ylöspäin, kun näki Edithin tulevan
Florencen makuuhuoneesta kädessään palava kynttilä ja huomasi hänen
kasvoissaan sellaisen muutoksen, ettei hän itse koskaan voinut saada
sitä toimeen?
Kuitenkaan eivät nuo kasvot olleet niin muuttuneet kuin hänen oma
ilmeensä. Äärimmäisessä ylpeydessä ja kiihkeydessä eivät Edithin kasvot
tietäneet mitään siitä varjosta, joka oli levinnyt Dombeyn kasvoille
pimeässä nurkassa samana iltana, jolloin he olivat palanneet kotiin, ja
usein sen jälkeen ja yhä synkkeni hänen nyt katsellessaan ylöspäin.