Monta seuraavaa päivää kului samalla lailla, paitsi että talossa oli
paljon vierailuja, joihin myös vastattiin, ja että rouva Skewton
piti omissa huoneissaan aamupäiväkutsuja, joissa majuri Bagstock oli
tavallisesti läsnä. Florence ei näinä aikoina kohdannut kertaakaan
isänsä katsetta, vaikka näki hänet joka päivä, eikä myöskään joutunut
paljon puheisiin uuden äitinsä kanssa, joka esiintyi vallanhimoisena
ja ylpeänä kaikille muille kuin hänelle — Florence ei voinut olla sitä
huomaamatta — ja vietti usein hyvän aikaa hänen seurassaan äänettömänä
ja miettiväisenä, vaikka lähetti aina hakemaan häntä tai tuli hänen
luokseen saavuttuaan kotiin vierailulta ja käväisi hänen huoneessaan
ennen nukkumaan menemistä kuinka myöhään tahansa eikä koskaan
laiminlyönyt tilaisuutta häntä tavata.
Florence, joka oli toivonut niin paljon tästä avioliitosta, ei voinut
olla välillä vertaamatta komeaa taloa entiseen ummehtuneeseen, synkkään
kotiin ja ihmettelemättä, milloin siitä tosiaankin tulisi oikea koti,
sillä hänellä oli sisäinen epäilys, ettei se ollut koti kenellekään,
vaikka kaikki sujui niin ylellisesti ja säännöllisesti. Monta
surullisen mietiskelyn hetkeä yöllä ja päivällä ja monta pettyneen
toivon nostattamaa kyyneltä tuotti Florencelle se vakuutus, jonka hänen
uusi äitinsä oli lausunut niin jyrkästi, ettei näet maailmassa ollut
ainoatakaan ihmistä, joka olisi kykenemättömämpi opettamaan häntä
saavuttamaan isänsä rakkautta. Ja pian Florence alkoi uskoa — _päätti_
uskoa, lienee oikeammin sanottava — että Edith, joka paraiten tiesi,
kuinka toivotonta oli koettaa voittaa tai muuttaa isän kylmyyttä häntä
kohtaan, oli varoittanut häntä ja säälistä kieltänyt enää puhumasta
mitään koko asiasta. Epäitsekkäänä tässä niinkuin kaikissa muissakin
toimissaan ja mielikuvitelmissaan Florence mieluummin kärsi tämän uuden
haavan tuottamaa tuskaa kuin olisi tarttunut pienimpäänkään totuuden
enteeseen, mitä hänen isäänsä tuli. Levottomissa ajatuksissaankin hän
tunsi vain hellyyttä isäänsä kohtaan. Muuten hän toivoi kodin muuttuvan
onnellisemmaksi niin pian kuin uutuuden ja outouden aika päättyisi.
Itseään hän ajatteli hyvin vähän ja valitteli vielä vähemmän.
Joskaan ei uuden perheen kukaan jäsen erikoisesti tuntenut
kotiutuneensa, päätettiin, että ainakin rouva Dombeyn piti viipymättä
julkisesti esiintyä kotona. Dombey ja rouva Skewton järjestivät
sarjan juhlia äsken solmitun avioliiton kunniaksi ja tyydyttääkseen
seurustelutarvetta. Ohjelma aloitettiin sillä, että rouva Dombeyn tuli
olla kotona määrättynä iltana ja että herra ja rouva Dombey samaksi
illaksi kutsuivat suuren joukon yhteen soveltumattomia ihmisiä luokseen
päivälliselle.
Dombey esitti siis luettelon useista Lontoon itäosan suurliikemiehistä,
jotka hän puolestaan halusi saada kutsutuiksi juhlaan. Rouva
Skewton edusti rakasta lastaan, joka oli ylpeän välinpitämätön koko
asiasta, ja lisäsi vävynsä listaan toisen. Siinä oli länsiosassa
asuvien nimiä, m.m. Feenix-serkun, joka ei ollut vielä palannut
Baden-Badeniin suureksi vahingoksi omalle itselleen, ynnä kirjava
joukko erisäätyisiä ja -ikäisiä koita, jotka olivat aikansa liehuneet
hänen kauniin tyttärensä tai hänen oman liekkinsä ympärillä saamatta
mitään pysyväistä vahinkoa siivilleen. Edithin määräyksestä merkittiin
Florencekin päivällisvieraitten joukkoon, vaikka rouva Skewton ensin
olikin esittänyt epäilyksiään ja vastaväitteitään. Florence otti
ihmeissään ja äänettömänä osaa päivän tapauksiin, tajuten vaistollaan
nopeasti, mikä vähänkään saattaisi olla epämieluista hänen isälleen.
Nämä tapaukset alkoivat siten, että Dombey, harvinaisen korkea ja
jäykkä kaulaliina kaulassaan, käveli rauhattomasti edestakaisin
vierashuoneessa päivällisajaksi määrättyyn hetkeen asti. Silloin saapui
täsmälleen erään itäintialaisen, suunnattoman rikkaan liikkeen johtaja,
jonka liivit näyttivät olevan vaatimattoman puusepän valmistamat
käyttökelpoisesta laudasta, vaikka itse asiassa olivat räätälitaidon
työtä ja valmistetut nankininimisestä kankaasta. Tämän vieraan otti
Dombey yksin vastaan. Seuraava vaihe oli se, että Dombey lähetti
terveisiä rouva Dombeylle ja täsmällisen ilmoituksen ajasta. Senjälkeen
itäintialaisen liikkeen johtaja menetti keskustelukykynsä, ja koska
Dombey ei mitenkään ryhtynyt häntä auttamaan, jäi hän tuijottamaan
tuleen. Silloin ilmestyi apu rouva Skewtonin hahmossa, jota johtaja
mieluisana alkuna illan seuraaviin vaiheisiin erehtyi pitämään rouva
Dombeyna ja tervehti innostuneena.
Sitten, saapui pankinjohtaja, jonka huhu kertoi voivan ostaa kaikkea
— myöskin ihmisluonteita, jos hänen päähänsä vain olisi juolahtanut
vaikuttaa rahamarkkinoilla tähän suuntaan — mutta joka oli ihmeteltävän
vaatimaton mies, melkeinpä kerskaili mitättömyydellään ja puhuessaan
Thamesin varrella Kingstonissa sijaitsevasta »pikku tilastaan» sanoi
sen juuri voivan tarjota herra Dombeylle vuoteen ja lampaankyljyksen,
jos hän suvaitsisi siellä käydä. Naisia, virkkoi hän, saattoi niin
syrjässä oleva mies tuskin kutsua luokseen — mutta jos rouva Skewton
ja hänen tyttärensä, rouva Dombey, joskus sattuisivat niille tienoin
ja soisivat hänelle sen kunnian, että tulisivat katsomaan pientä
pensastarhaa, joka hänellä siellä oli, ja yksinkertaista pikku
kukkatarhaa ynnä muuta tai vaatimatonta yritystä ananasviljelykseksi
ja paria kolmea samantapaista laitosta, pitäisi hän sitä erinomaisena
suosionosoituksena. Luonteensa mukaan tämä herra oli puettu hyvin
yksinkertaisesti. Kaulaliinana hänellä oli kapea palttinakaistale,
kengät olivat isot, takki oli hänelle liian väljä, housut taas liian
ahtaat. Kun rouva Skewton sattumalta mainitsi oopperan, virkkoi tämä
vieras, että hän kävi siellä hyvin harvoin, koska hänen varansa eivät
sitä sietäneet. Hänelle näytti tuottavan suurta nautintoa sanoa näin,
sillä tästä hetkestä alkaen säteilivät hänen kasvonsa, ja hänen
silmistään loisti tyytyväisyys hänen katsellessaan seuruetta kädet
housuntaskuissa.
Sitten ilmestyi rouva Dombey kauniina ja ylpeänä, täynnä ylenkatsetta
ja uhmaa heitä kaikkia kohtaan ikäänkuin hänen päähänsä painettu
morsiusseppele olisi teräsnauhainen kiehkura, pantu kiristämään häneltä
suosiollisuutta, jota hän ei henkensä uhallakaan antaisi. Hänen
mukanaan tuli Florence. Heidän astuessaan yhdessä huoneeseen synkisti
Dombeyn kasvoja sama varjo, joka oli levinnyt niille kotiinpaluun
päivänä. Mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä Florence ei uskaltanut
luoda katsettaan isänsä silmiin, ja Edithin välinpitämättömyys oli niin
valtava, ettei hän kiinnittänyt pienintäkään huomiota mieheensä.
Nyt alkoi vieraita saapua yhä useampia. Lisää johtajia, yhdistysten
puheenjohtajia, vanhahkoja naisia, joiden juhlapukuihin kuului oikeita
kuormia päälaella, Feenix-serkku, majuri Bagstock, rouva Skewtonin
ystävättäriä, joilla oli poskillaan sama terve väri ja kuihtuneella
kaulallaan hyvin kallisarvoisia kaulakoristeita. Näiden joukossa
oli eräs nuori, viidenseitsemättä ikäinen nainen, joka oli puettu
tavattoman viileästi, mitä selkään ja hartioihin tuli, ja puhui
viehättävästi sammaltaen. Hänen silmäluomensa pysyivät vain suurilla
ponnistuksilla auki, ja hänen käytöksessään oli sitä nuoruuden
huolettomuuteen niin usein liittyvää suloa, jota ei voi määritellä. Kun
suurin osa Dombeyn listaan merkittyjä vieraita oli vaiteliasta väkeä
ja rouva Dombeyn listaan merkityt enimmäkseen olivat puheliaita eikä
kummankaan luettelon välillä ollut myötätuntoa, teki rouva Dombeyn
luettelo salaisesta sopimuksesta liiton toista luetteloa vastaan, jonka
henkilöt kuljeskelivat huoneissa hylättyinä tai etsivät itselleen
turvapaikkaa nurkissa, törmäsivät uusia vieraita vastaan, joutuivat
tungetuiksi sohvien taakse, saivat aikamoisia tärähdyksiä päähänsä
ulkoapäin avatuista ovista ja kokivat kaikenlaista vastoinkäymistä.
Kun ilmoitettiin päivällisen olevan pöydässä, tarjosi Dombey
käsivartensa vanhalle naiselle, joka oli kuin karmosiininpunaisesta
sametista tehty, seteleillä täytetty neulatyyny ja olisi tosiaankin
voinut olla itse Threadneedle-kadun eukko, sillä niin rikas hän oli
ja näytti yhtä taipumattomalta. Feenix-serkku vei pöytään rouva
Dombeyn ja majuri Bagstock rouva Skewtonin, ja paljashartiainen
nuori nainen työnnettiin itäintialaisen liikkeen johtajan viereen
kuin sammuttajaksi. Muut naiset jätettiin jäljellä olevien herrojen
nähtäviksi vierashuoneeseen, kunnes osa herroista teki rohkean
päätöksen ja tarjoutui viemään heidät alakertaan, jossa nämä rohkeat
tukkivat ruokasalin oven, sulkien seitsemän vähemmän rohkeaa miestä
kivilattiaiseen eteiseen. Kun kaikki muut olivat tulleet sisään ja
istuutuneet paikoilleen, ilmestyi vielä yksi noista vähemmän rohkeista
hymyillen hämillään, hylättynä ja oman onnensa nojaan jätettynä. Hänen
täytyi ylihovimestarin kanssa kiertää pöydän ympäri kahteen kertaan,
ennenkuin löysi paikan itselleen, jolloin hänet lopulta sijoitettiin
rouva Dombeyn vasemmalle puolelle. Siitä hetkestä alkaen tämä ujo mies
ei enää kertaakaan nostanut päätänsä.
Tilavaa ruokasalia, jossa seurue istui välkkyvän pöydän ääressä,
askaroiden säkenöivinä lusikkoineen, veitsineen, haarukkoineen
ja lautasineen, olisi voinut pitää jäljennöksenä Tom Tiddlerin
puutarhasta, jossa lapset poimivat kultaa ja hopeaa, Dombey oli
Tiddlerinä ihailtavasti osansa mukainen, ja kallisarvoisesta harmaasta
metallista valmistettu pitkä malja, joka erotti hänet rouva Dombeysta
ja jonka reunoilla harmaat lemmenjumalat tarjosivat tuoksuttomia
kukkiaan kaikille, oli kerrassaan vertauskuvallinen.
Feenix-serkku oli oikealla alallaan ja näytti hämmästyttävän nuorelta.
Mutta hän oli välistä hajamielinen hyvällä tuulellaan — hänen muistinsa
harhaili toisinaan kuten hänen säärensä — ja tällä kertaa hän tuotti
koko seurueelle oikean väristyksen. Se tapahtui näin. Paljashartiainen
nuori nainen, joka katseli Feenix-serkkua hellän tunteellisesti,
oli viekkaasti saanut itäintialaisen liikkeen johtajan viemään
hänet Feenix-serkun viereiselle tuolille. Palkinnoksi tästä hyvästä
hän hylkäsi heti johtajan, joka kävi hyvin alakuloiseksi ja vaipui
omiin ajatuksiinsa, kun häntä vielä lisäksi toiselta puolen varjosti
synkkä musta samettihattu, joka oli luisevan ja puhumattoman, viuhkaa
käyttelevän naisen päässä. Feenix-serkku ja nuori nainen puhelivat
hyvin vilkkaasti ja hyväntuulisesti, ja jälkimäinen nauroi jollekin
jutulle niin kovaa, että majuri Bagstock pyysi lupaa kysyä rouva
Skewtonin nimessä (he istuivat näet vastapäätä, lähellä), eikö tuota
juttua saisi pitää yhteisenä omaisuutena.
»Vakuutan teille kunniasanalla, ettei se ole minkään arvoinen»,
virkkoi Feenix-serkku, »eikä sitä tosiaankaan kannata toistaa. Se on
suoraan sanoen vain Jack Adamsin kertoma juttu. Tahtoisin väittää,
että ystäväni Dombey» — yleinen huomio oli nyt kohdistunut yksinomaan
Feenix-serkkuun — »muistaa Jack Adamsin, Jackin; en tarkoita Joea, joka
oli hänen veljensä. Niin, Jack, pikku Jack, jonka toinen silmä oli
kierossa ja jonka puheessa oli vähän vikaa, istui parlamentissa jonkin
pikku kaupungin edustajana. Meillä oli tapana valtiopäiväaikanani
sanoa häntä V.L. Adamsiksi, koska hän oli erään alaikäisen nuorukaisen
vuoteenlämmittäjä. Ehkä ystäväni Dombey on tuntenut sen miehen?»
Dombey, joka olisi yhtä hyvin voinut tuntea Guy Fawkesin, vastasi
kieltävästi. Mutta silloin esiintyi odottamatta yksi seitsemästä
ujosta miehestä, sanoi tunteneensa hänet ja lisäsi: »Hänellä oli aina
paulakengät!»
»Juuri niin», sanoi Feenix-serkku, kumartuen eteenpäin nähdäkseen ujon
miehen, ja hymyili hänelle rohkaisevasti pöydän alapäähän: »Se oli
Jack. Joella oli —»
»Kaulussaappaat!» huudahti ujo mies nousten yhä vain yleisen
mielipiteen silmissä.
»Tiettävästi», myönsi Feenix-serkku. »Olitte siis heidän läheinen
tuttavansa?»
»Tunsin heidät molemmat», vastasi ujo mies. Dombey joi heti maljan
hänen kanssaan.
»Lemmon hyvä mies, se Jack!» sanoi Feenix-serkku kumartuen taas
eteenpäin ja hymyillen.
»Erinomainen», vastasi ujo mies rohkaistuen menestyksestään.
»Parhaimpia miehiä, mitä koskaan olen tuntenut.»
»Olette epäilemättä kuullut tuon jutun?» sanoi Feenix-serkku.
»Tunnen sen varmasti», virkkoi rohkea ujo mies, »kun vain arvoisa herra
on kertonut sen». Näin sanoen hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja
hymyili katolle kuin osaisi jutun ulkoa ja iloitsisi siitä jo etukäteen.
»Oikeastaan se ei sinänsä ole mikään juttu», sanoi Feenix-serkku
kääntyen hymyillen pöytäseurueen puoleen ja pudistaen iloisesti
päätänsä. »Senvuoksi se ei ansaitse edes alkulausetta. Mutta se kuvaa
Jackin sukkeluutta. Kävi näet niin, että Jack kutsuttiin häihin — jotka
muistaakseni vietettiin Barkshiressä?»
»Shropshiressä», huomautti rohkea ujo mies, joka luuli, että vedottiin
häneen.
»Niinkö? No olkoon niin. Oikeastaan ne olisivat voineet olla
missä _shiressä_ tahansa», sanoi Feenix-serkku. »Ystäväni siis
kutsuttiin häihin Johonkinshireen», jatkoi hän, tyytyväisenä omaan
sanavalmiuteensa, »ja hän lähti sinne. Juuri niinkuin meistä kuka
tahansa, joka olisi kutsuttu rakastettavan ja lahjakkaan sukulaiseni
ja herra Dombeyn häihin, ei suinkaan olisi odottanut toista käskyä,
vaan ollut lemmon iloinen saadessaan olla läsnä niin hauskassa
tilaisuudessa. Jack siis lähti. Noissa häissä vihittiin harvinaisen
kaunis tyttö mieheen, josta hän ei välittänyt rahtuakaan, mutta jonka
hän otti suunnattoman rikkauden takia. Kun Jack palasi häiden jälkeen
Lontooseen, tapasi hän Alahuoneen lämpiössä erään miehen, joka kysyi:
'No, Jack, miltä tuo yhteensopimaton pari näyttää?' 'Yhteensopimaton?'
toisti Jack. 'Se oli täysin rehellinen kauppa kummaltakin puolen.
Tyttö on säällisesti ostettu, ja voitte luottaa siihen, että mies on
säällisesti myyty!'»
Kesken Feenix-serkun sydämellistä iloa tämän kertomuksen huippukohdasta
kohtasi hänet äkkiä se väristys, joka oli kiertänyt pöydän ympäri kuin
sähkökipinä, ja hän vaikeni. Ei yksillekään kasvoille ilmestynyt hymyä
tämän päivällisten aikana löydetyn ainoan yleisen keskusteluaiheen
johdosta. Syvä hiljaisuus seurasi ja ujo miesparka, joka oli ollut
yhtä viaton tämän jutun ennakolta tietämiseen kuin vastasyntynyt
lapsi, joutui siihen kurjaan asemaan, että sai lukea jokaisen silmistä
olevansa seuran mielestä ikävän tilanteen aiheuttaja.
Dombeyn kasvot eivät suinkaan olleet taipuvaiset muuttamaan ilmettään,
ja koska ne tänään olivat valautuneet juhlamuotoonsa, ei tuo juttu
näyttänyt tekevän häneen muuta vaikutusta, kuin että hän keskellä
hiljaisuutta vakuutti juhlallisesti, että se oli kerrassaan hyvä. Edith
vilkaisi nopeasti Florenceen, mutta muuten hän pysyi ulkonaisesti
tyynenä ja kylmäkiskoisena.
Päivällinen sujui hitaasti eri vaiheittensa läpi runsaine ruokineen ja
viineineen, vieraitten saadessa nauttia kullan ja hopean näkemisestä,
maan, ilman, tulen ja veden herkuista, hedelmäkasoista ja Dombeyn
juhlissa käytetystä ylimääräisestä tavarasta — jäästä. Aterian viime
hetkillä kuului yhtä mittaa koputuksia ovelle, ilmoittaen uusia
vieraita saapuvan, joiden osuus juhlaan rajoittui sen haistamiseen.
Kun rouva Dombey nousi, kannatti nähdä hänen miehensä, joka niska
jäykkänä ja pää pystyssä piti ovea avoinna naisten vetäytyessä toiseen
huoneeseen ja panna merkille, kuinka Edith pyyhälsi hänen ohitseen
taluttaen Florencea.
Dombey oli vakava näky viinikarahvin takana istuessaan 'jäykän
arvokkaana. Itäintialaisen liikkeen johtaja näytti avuttomalta
yksinäisyydessään tyhjän pöydän päässä. Majuri oli sotilaallinen
kertoessaan juttuja Yorkin herttuasta kuudelle seitsemästä ujosta
miehestä (kunnianhimoinen ujo mies oli kokonaan syrjäytetty).
Pankinjohtaja oli mitättömän näköinen tehdessään ihailijajoukolle
jälkiruokaveitsellään pohjapiirustusta vähäpätöisestä ananastarhastaan.
Feenix-serkku näytti miettivältä silitellessään pitkiä kalvosimiaan
ja salavihkaa korjaillessaan tekotukkaansa. Mutta kaikki nämä näyt
kestivät vain vähän aikaa, koska ne pian keskeytti kahvinjuonti ja
siirtyminen ruokasalista.
Yläkerran loistohuoneissa oli tungos, joka lisääntyi joka hetki,
mutta yhä näytti Dombeyn luetteloon merkittyjen olevan luontaisen
mahdotonta sulautua yhteen rouva Dombeyn kutsumien kanssa eikä kukaan
voinut hetkeksikään joutua epävarmuuteen siitä, kummassa luettelossa
kunkin vieraan nimi oli. Ehkä ainoa poikkeus koko tästä säännöstä
oli Carker, joka nyt hymyili seurueen keskellä ja seisoessaan rouva
Dombeyn ympärille kokoontuneessa piirissä — katsellen valppaasti häntä,
heitä kaikkia, isäntäänsä, Kleopatraa, majuria, Florencea ja kaikkea
ympärillä olevaa — näytti tulevan hyvästi toimeen vieraiden molempien
ryhmien kanssa eikä tuntunut nimenomaan kuuluvan kumpaankaan.
Florence pelkäsi häntä niin, että hänen läsnäolonsa tuntui suorastaan
painajaiselta eikä voinut olla sitä ajattelematta, sillä hänen silmänsä
suuntautuivat tuon tuostakin Carkeriin ehdottoman vastenmielisyyden
ja epäluulon pakottamina. Mutta hänen ajatuksensa askartelivat
muussakin, sillä istuessaan syrjässä — ei senvuoksi, ettei häntä olisi
ihailtu ja etsitty, vaan rauhallisen luonteensa vaatimattomuudessa
— hän tajusi, kuinka pieni osa hänen isällään oli kaikessa tässä,
ja huomasi mielipahakseen kuinka vaivaantunut hän oli ja kuinka
vähän huomiota häneen kohdistettiin. Dombey seisoskeli oven lähellä
odottaen sellaisia vieraita, joita sopi kunnioittaa erikoisella
huomaavaisuudella ja jotka hän senvuoksi johti esitettäviksi vaimonsa
luo. Tämä vastaanotti heidät ylpeän kylmästi, mutta ei osoittanut
minkäänlaista harrastusta tai halua miellyttää eikä ainoaakaan kertaa
pelkän tervehtimismuodollisuuden jälkeen avannut suutaan tyydyttääkseen
miehensä toiveita ja lausuakseen hänen vieraansa tervetulleiksi.
Sitä oudommalta ja tuskallisemmalta se tuntui Florencesta, kun Edith
käyttäytyi näin, vaikka kohteli häntä itseään niin ystävällisesti ja
osoitti rakastavaa huolenpitoa, ja hänestä oli melkein kiittämätöntä
omasta puolestaan edes panna merkille, mitä hänen nähtensä tapahtui.
Florence olisi ollut onnellinen, jos olisi uskaltanut olla isänsä
seurassa, vaikka vain yhdellä katseella, ja onnellinen hän olikin,
koska hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta isänsä kiusaantumisen
pääsyystä. Mutta hän pelkäsi osoittaa huomaavansa isän epäedullista
asemaa, jottei isä vihastuisi siitä, ja kun häntä näin veti eri
tahoille halu liittyä isään ja kiitollinen kiintymys Edithiin,
uskalsi hän tuskin nostaa silmiään kumpaankaan heistä. Huolestuneena
ja onnettomana heidän kummankin puolesta hän sai ihmisten vilinässä
mieleensä sen ajatuksen, että heille ehkä olisi ollut parempi, jollei
tätä puheensorinaa ja jalkojen kopinaa olisi koskaan kuulunutkaan
kotona, — jollei vanhaa autiutta ja rappeutumista olisi korvattu
uutuudella ja loistolla, — jollei yksinäinen ja hyljätty lapsi
olisikaan saanut itselleen ystävää Edithistä, vaan jatkanut hiljaista
elämäänsä kenenkään säälimättä ja unohdettuna.
Rouva Chickinkin mielessä risteili samantapaisia ajatuksia, mutta ne
eivät olleet yhtä rauhallisesti kehittyneet. Tämä kelpo rouva oli jo
ensiksi loukkaantunut siitä, ettei häntä ollut kutsuttu päivälliselle.
Kun hän oli osittain toipunut tästä iskusta, oli hän uhrannut paljon
rahaa näyttäytyäkseen rouva Dombeyn ensimmäisenä vastaanottoiltana
sellaisella tavalla, että uusi emäntä häikäistyisi täydellisesti ja
että hän saisi perinpohjin nöyryytetyksi rouva Skewtonin.
»Mutta eihän minusta välitetä enempää kuin Florencestakaan!» sanoi
rouva Chick miehelleen. »Kuka kiinnittää minuun pienintäkään huomiota?
Ei kukaan!»
»Ei kukaan, kultaseni», myönsi Chick, joka istui puolisonsa rinnalla
seinustalla ja lohdutteli itseään sielläkin hiljaa viheltelemällä.
»Näyttääkö ollenkaan siltä kuin minä olisin täällä tarpeellinen?»
huudahti rouva Chick leimuavin silmin.
»Ei, kultaseni, ei minun mielestäni», vastasi Chick.
»Paul on mieletön!» sanoi rouva Chick.
Chick vihelteli.
»Jollet ole hirviö, kuten joskus epäilen sinun olevan», jatkoi
rouva Chick avomielisesti, »niin älä istu siinä viheltelemässä
lauluja. Kuinka kukaan, jolla on vähänkään inhimillisiä tunteita,
ilkeää katsella tuota Paulin anoppia noin puettuna ja tuolla lailla
käyttäytyen majuri Bagstockin kanssa, josta muiden mieluisten asioiden
ohella olemme kiitollisuudenvelassa sinun Lucretia Toxillesi —»
»_Minun_ Lucretia Toxilleni, rakkaani!» virkkoi Chick ällistyneenä.
»Niin», vastasi rouva Chick hyvin vakavasti, »_sinun_ Lucretia
Toxillesi — sanonpa vain, etten ymmärrä, kuinka kukaan kehtaa katsella
Paulin anoppia ja ylpeää rouvaa ja noita sopimattomasti käyttäytyviä
vanhoja linnunpelättimiä paljaine hartioineen ja selkineen ja
ylimalkaan tätä kotia, ja _viheltää_ —» jolle sanalle hän pani niin
halveksivan painon, että Chick hätkähti. »Se on, taivaan kiitos,
käsittämätöntä minusta!»
Chick kiristi suunsa sellaiseen muotoon, että sitä oli mahdoton käyttää
hyräilemiseen tai viheltämiseen, ja näytti hyvin miettivältä.
»Mutta toivottavasti minä kuitenkin tiedän, mitä olen velkaa
itselleni», jatkoi rouva Chick, joka oli pakahtumaisillaan kiukusta,
»vaikka Paul onkin unohtanut, mitä minulla on oikeus vaatia. En aio
istua täällä tämän perheen jäsenenä, kun ei kukaan piittaa minusta
vähääkään. Vielä en ole roskaa rouva Dombeyn jalkojen alla — en ihan
vielä», toisti rouva Chick kuin odottaisi kerran joutuvansa siksi,
ehkä jo päivän tai parin kuluttua. »Ja minä lähden. Minä en nimenomaan
sano (vaikka ajatukseni ovat vapaat), että koko tämän seuranpidon
tarkoituksena on vain halventaa ja loukata minua. Mutta minä lähden.
Minua ei kukaan kaipaa.»
Samassa rouva Chick nousi pystyyn ja tarttui miehensä käsivarteen, joka
ohjasi hänet pois, heidän oleskeltuaan siellä puolisen tuntia ikävällä
tuulella. Hänen terävänäköisyytensä ansioksi sopii huomauttaa, ettei
häntä tosiaankaan kaivattu.
Mutta hän ei ollut ainoa suuttunut vieras, sillä Dombeyn luettelo
(jonka asema yhä edelleenkin oli vaikea) oli yksimielisesti vihoissaan
rouva Dombeyn luettelolle, joka tarkasteli sitä lornettinsa läpi ja
ihmetteli ääneensä keitä nuo kaikki ihmiset olivat. Rouva Dombeyn
lista valitti omasta puolestaan väsymystä, ja paljashartiainen nuori
nainen, jonka täytyi olla ilman iloisen nuorukaisen, Feenix-serkun,
huomaavaisuutta (tämä kun oli lähtenyt pois heti päivällisen jälkeen),
vakuutti yksityisesti kolmelle- tai neljällekymmenelle tuttavalleen,
että hän oli ihan nääntyä ikävästä. Kaikilla vanhoilla naisilla, joiden
päässä oli kosolta tavaraa, oli enemmän tai vähemmän syytä valittaa
rouva Dombeyn käytöstä. Johtajat ja puheenjohtajat olivat yksimielisiä
siitä, että jos Dombeyn kerran piti naida, olisi hänen ollut parempi
naida joku lähemmin yhdenikäinen, joka ei olisi ollut juuri niin
kaunis, mutta vähän varakkaampi. Näiden herrojen kesken oltiin sitä
mieltä, että Dombey oli tehnyt itsensä syypääksi heikkouteen ja että
hän saisi sitä katua. Tuskin kukaan kesken lähteneistä tai loppuun
asti läsnäolleista vieraista — mainittuja ujoja miehiä lukuunottamatta
— oli tuntematta itseään herra tai rouva Dombeyn laiminlyömäksi tai
loukkaavasti kohtelemaksi, ja äänettömänä istuva rouva, jolla oli
päässään musta samettihattu, oli käynyt kerrassaan mykäksi senvuoksi,
että tulipunaiseen samettiin puettu rouva oli viety pöytään ennen
häntä. Ujojen herrojenkin luonne turmeltui joko liian paljosta
limonaadista tai siitä syystä, että heihin muuten oli tarttunut yleinen
mieliala, sillä he laskivat purevaa pilaa keskenään ja kuiskailivat
toisilleen portailla ja käytävissä halveksivia huomautuksia. Yleinen
tyytymättömyys ja epämieluisuuden tunne levisi niin, että eteiseen
kokoontuneet palvelijat olivat siitä selvillä yhtä hyvin kuin vieraat
yläkerrassa. Saivatpa kadulla odottavat soihdunkantajatkin siitä vihiä
ja vertasivat juhlaa hautajaissaattoon, jonka ainoatakaan osanottajaa
ei ollut muistettu testamentissa.
Lopulta olivat kaikki vieraat poistuneet, samoin soihdunkantajat.
Katu, joka oli ollut ahdinkoon asti täynnä ajoneuvoja, oli tyhjä.
Huoneissa palavat raukeat valot loivat enää loistettaan vain Dombeyhin
ja Carkeriin, jotka puhelivat erikseen, ynnä rouva Dombeyhin ja hänen
äitiinsä. Edellinen näistä istui leposohvalla, jälkimäinen lepäsi
Kleopatra-asennossa odottaen kamarineitonsa saapumista. Kun Dombey oli
lopettanut puhelunsa Carkerin kanssa, astui tämä liehittelevästi esiin
lausuakseen jäähyväisensä.
»Toivon», virkkoi hän, »ettei tämän hauskan illan tuottama rasitus
kovin vaivaisi rouva Dombeyta huomenna».
»Rouva Dombey», virkkoi Dombey tullen lähemmäksi, »on riittävästi
säästänyt itseään rasitukselta, joten teidän ei tarvitse olla
laisinkaan huolissanne hänen tähtensä. Ikäväkseni täytyy minun sanoa,
rouva Dombey, että olisin toivonut teidän vaivaavan itseänne vähän
enemmän tässä tilaisuudessa.»
Edith katsahti häneen ylpeästi, niinkuin ei hänestä olisi kannattanut
puhua tästä asiasta sen enempää. Sitten hän loi silmänsä toisaalle
mitään sanomatta.
»Olen pahoillani», virkkoi Dombey, »ettette pitänyt velvollisuutenanne
—»
Edith vilkaisi taas häneen.
»Velvollisuutenanne», jatkoi Dombey, »ottaa ystäviäni vastaan vähän
kunnioittavammin. Muutamat niistä, joita olette suvainnut tänä iltana
kohdella ilmeisesti halveksien, osoittavat — minun on ikäväkseni
sanottava se teille, rouva Dombey — teille erikoisen kunnian joka
ainoalla vierailullaan.»
»Tiedättekö, että täällä on muitakin läsnä?» vastasi Edith tuijottaen
häneen jäykästi.
»En! Carker, älkää lähtekö. Vaadin teitä jäämään tänne», huudahti
Dombey pysähdyttäen äänettömän herrasmiehen, joka aikoi vetäytyä
pois. »Herra Carkeriin, nähkääs, luotan täydellisesti, rouva Dombey.
Hän tuntee asian, josta puhun, yhtä hyvin kuin minäkin. Pyydän saada
ilmoittaa teille, rouva Dombey, että käymällä meidän luonamme nuo
varakkaat ja vaikutusvaltaiset henkilöt osoittavat kunniaa minulle. Nyt
Dombey suoristautui kuin olisi näillä sanoillaan esittänyt nuo henkilöt
mahdollisimman arvokkaiksi.
»Kysyn teiltä uudestaan», sanoi Edith luoden häneen taas halveksivan ja
jäykän katseensa, »tiedättekö, että täällä on muitakin ihmisiä?»
»Minun täytyy pyytää», virkkoi Carker astuen lähemmäksi, »hartaasti
pyytää, että saan lähteä pois. Niin pieni ja vähäpätöinen kuin tämä
mielipiteiden eroavaisuus onkin —»
Rouva Skewton, joka oli pitänyt silmällä tyttärensä kasvoja, sekaantui
nyt keskusteluun.
»Suloinen Edithini», sanoi hän, »ja rakas Dombey, meidän oivallinen
ystävämme herra Carker, sillä niin varmaankin saan nimittää häntä —»