Yön muistan suruista harmaan,
se pirstaksi henkeni löi.
Ma luulin: iloni varmaan
ei enää heilimöi.
Ma muistan elämän vaiheen,
kun hulluna huokaelin,
kun lempi hyljätty aiheen
toi suuriin tuskihin.
Nyt katson tikarin kärkeen —
sen silloin kirkastelin —
nyt jäätä kun tuli järkeen
ja turtui tunnekin.
Mut kaihon hymyily vieno
ja katkera huulille käy,
oi, odota, ase hieno,
ei pelastusta näy!