1.
Alppikukka jyrkänteellä,
ahmaa alla rotko muste.
Urho, joka uskaltaa
nousta vuorta korkeaa,
poimia sen kukkasen,
saapi onnen, autuuden.
Huumetta se kukka henkii,
niinpä kertoo vanha taru.
Nuoret juoksee, vanhakin
vielä raskain askelin
vaappuu, tahtoo tavoittaa
vuoren-kukkaa kuuluisaa.
Sinne siintää kaukomaita,
toteutuvi unten usko,
sielun valtaa vavistus,
usvat haipuu, kirkkaus
tulvii syämen syvyyksiin,
johtaa suuriin unelmiin.
Mutta alla vuoren peikko
nauraa hiiden nauruaan.
Ampuu nuolen, rotkohon
vaipuu miesi onneton,
rinta rikki, öiden yö
mustaksi se silmät lyö.
2.
Sinä alpin harjanteella
olit vuorenkukka,
sua tahdoin tavoittaa
ma polo poikarukka.
Luulin lemmen löytäväni,
tuoksun tuntehelle,
auvon, riemun rintahan
ja lohdun sydämelle.
Mutta musta epätoivo
juoksi mua vastaan,
peittyi päivä kultainen,
ei valaise se lasiaan.