Minä kiitän Sinua, iankaikkinen jumala, kiitän Sinua! Olet siis
kutsunut takaisin lahjoittamasi elämän, Lauretta on vapautunut
maallisista kärsimyksistään. Sinä kuulet sydämen pohjasta lähteneet
rukoukset ja lähetät kuoleman katkaisemaan kahleet nääntyneiltä ja
murtuneilta lapsiltasi. Rakas ystävättäreni, kuumilla kyynelillä
olen kostuttava hautaasi, sillä muuta rakkauden osoitusta en enää
voi sinulle tarjota. Turvetta, jonka alla uinut, on nuori nurmikko
peittävä. Eläessäsi odotit minulta lohdutusta, mutta minulla ei ole
ollut tilaisuutta täyttää edes viimeistä velvollisuutta sinua kohtaan,
-- haudata sinua. Mutta me näemme toisemme jälleen!
Kun viimeksi ajattelin tuota tyttö raukkaa, aavistin että hän oli
kuollut. Mutta tuskin olisin saanut asiasta varmuutta, ellet sinä olisi
minulle kirjoittanut, sillä jaloimmankaan ihmisen kuolemasta ei paljoa
puhuta, jos hän on köyhä. Usein aioin kirjoittaa hänelle. Mutta kynä
putosi kädestäni ja kyyneleet valuivat paperille. Pelkäsin, että hän
kertoisi minulle uusista kärsimyksistä ja murtaisi sydämeni. Emme halua
tietää ystäviemme tuskia, sillä vaikka osanottomme onkin vilpitön,
estää ylpeytemme meitä pukemasta sitä sanojen muotoon, ellemme voi
heille tehokkaampaa ja todellisempaa lohdutusta tarjota. Ja kuitenkin
ovat hellät sanatkin onnettomille rakkaita. Ehkä nyt hän ja hänen
äitinsä lukevat minut niiden joukkoon, jotka oman onnensa huumaamina
unohtavat onnettomat. Taivas tietää, että he erehtyvät. Jumala näki,
että hän ei voinut kestää enempää; Hän lieventää tuulia vastakerityn
karitsan hyväksi -- elävänä kerityn!
Muistat kai, kuinka hän kerran tuli kotiaan kantaen laukussaan
pääkalloa, joka oli kokonaan ruusujen peittämä. Hän näytti sitä meille
ja sanoi: "Näitä ruusuja on niin paljon, niin paljon, ja olen ottanut
kaikki okaat niistä pois. Huomenna ne kuihtuvat, mutta minä ostan
uusia, sillä joka päivä, joka kuukausi puhkeaa kuolleitten tilalle
uusia ruusuja." "Mutta mitä teet niillä, Lauretta?" kysyin häneltä.
"Joka päivä kaunistan tätä pääkalloa uusilla, tuoreilla ruusuilla",
vastasi hän viehkeästi nauraen. Hänen sanansa, hänen naurunsa, mieletön
ilme hänen kasvoillaan, hänen katseensa, joka oli kokonaan kiinnitetty
pääkalloon, vapisevat sormet, joilla hän kosketteli ruusuja -- kaikki
tämä saattoi johtaa mieleen, kuinka suloinen ja välttämätön tuon
järkkyneen tytön olemuksesta kuvastuva kuolemankaipuu toisinaan voi
olla. --
Nyt minun täytyy mennä ulos, Lorenzo, mutta jatkan myöhemmin. Sydämeni
on niin raskas ja painostunut, ettei se tahdo pysyä paikallaan. Ulkona
vuoren harjanteella tunnen itseni hiukan vapaammaksi, mutta sisällä
huoneessani olen kuin hautaan kätketty.
Kiipesin vuoren huipulle; myrsky ulvoi, rautatammet huojuivat jalkaini
alla, metsä riehui kuin raivoisa valtameri, ja kaiku vastasi laaksosta.
Korkeimmat jyrkänteet olivat mustien pilvien peitossa. Luonnon valtava
suurenmoisuus sai kauhistuneen ja särkyneen sieluni unohtamaan
tuskansa, rauha palasi hetkellisesti sydämeeni.
Suuret ajatukset ja asiat liikkuivat mielessäni, täyttivät sydämeni ja
hämmensivät sieluani. Tahtoisin puhua niistä sinulle, mutta en tiedä
mistä alottaa, sillä äkkiä ne taas häviävät, ja alan katkerasti itkeä.
Kuin mieletön juoksen ympäri tietämättä miksi ja minne. Äkkiä seison
kuilun partaalla. Jalkaini alla lepäävät laaksot ja kentät; näköala on
suurenmoinen ja rajaton. Katseeni ja ajatukseni häipyvät taivaanrannan
etäisyyteen. Taas luon katseeni alaspäin, kuilu kammoittaa
minua, kiipeän nopeasti alas ja kätkeydyn laakson pimentoihin.
Rautatammi-metsikkö suojaa minua auringolta ja tuulilta, sieltä täältä
kuuluu vuoripurojen hiljainen sorina, oksat huojuvat, satakieli
laulaa. Toruin paimenta, joka aikoi ryöstää sen poikaset pesästä
ja noitten viattomien raukkojen itkulla, epätoivolla ja kuolemalla
ansaita muutamia kuparirahoja. Annoin hänelle korvaukseksi vastaavan
summan, ja hän lupasi tästälähin muka jättää linnut rauhaan. -- Vaivuin
mietteisiin. Oi, entinen onnen aika, mihin olet hävinnyt? -- Sieluni
sairastaa, vain unesta se löytää lohtua. Onneksi se ei vielä itse
tunne koko heikkouttaan. Oi, Lauretta poloinen, ehkä sinä kutsut minua
luoksesi!
Kaikki, kaikki, mikä on olemassa, on olemassa vain meidän
mielikuvituksessamme. Rakas ystäväni, tuolla kallioilla kuolema minua
kauhistutti, mutta metsikön varjoisissa pimennoissa olisin kernaasti
sulkenut silmäni ikuiseen lepoon. Jokainen näkee maailman omilla
silmillään, monenlaiset toivomukset värittävät meidän mielipiteitämme,
me ahkeroimme päämäärän hyväksi, joka hiukan toisessa muodossa
esitettynä meitä innoittaisi, meidän intohimommekin ovat loppujen
lopuksi vain harhakuvien synnyttämiä. Kaikki johtaa täällä mieleeni
lapsuuden suloiset unelmat. Oi, kuinka me yhdessä juoksentelimme
pitkin näitä kenttiä ja kiipesimme milloin yhden, milloin toisen
hedelmäpuun oksille. Emme muistelleet menneisyyttä, emme huolehtineet
tulevaisuudesta, mielikuvitus suurenteli jättiläismäisesti
mitättömimmätkin asiat, toivomukset eivät ulottuneet lähestyvän juhlan
leikkejä kauemmaksi. Tuo uni on haihtunut, mutta kuka takaa, etten
tälläkin hetkellä uneksisi? Oi Jumalani, joka loit sydän parkani, Sinä
tiedät, kuinka kamala tämä uni on. Sinä tiedät, että vain itku ja
kuolema on minulla jälellä.
Näin hourailen, ja toiveeni ja ajatukseni vaihtelevat alinomaa, ja
kun luonto on kauneimmillaan, tahtoisinkin nähdä sen surupuvussa.
Tänään se tosiaankin näyttää täyttävän toivomukseni. Viime talvena
olin onnellinen; kun luonto nukkui kuolinuntaan, oli minunkin mieleni
rauhallinen. Mutta nyt?
Mutta minua lohduttaa usko siihen, että minua tullaan kaipaamaan.
Elämäni aamunkoitossa ajattelen ehkä turhaan sen keskipäivää, sillä
sen tulevat intohimot ja onnettomuudet minulta riistämään, mutta sinun
kyyneleesi ja tuon taivaallisen immen kyyneleet tulevat hautaani
kostuttamaan. Onko ketään, jonka rakas ja vaivaloinen elämä kokonaan
peittyy unhoituksen mereen? Onko ketään, joka viimeisen kerran
katseli auringon valoa ja lausui jäähyväiset luonnolle, joka vapautui
iloistaan, toiveistaan, pettymyksistään ja tuskistaan jättämättä
jälkeensä kaipausta, huokausta, katsetta. Rakkaat henkilöt, jotka
jäävät elämään meidän jälkeemme, ovat osa meistä. Sammuva katseemme
etsii kyynelhelmeä heidän silmistään, sydämemme toivoo, että ruumiimme
jää hellien käsien hoitoon ja että saamme heittää henkemme rakastetun
ystävän povella. Luontokin huokaa hautamme partaalla, ja sen huokaus
voittaa kuoleman hiljaisuuden ja kauhut.
Menen parvekkeelle juuri kun auringon ääretön valo alkaa sammua ja
pimeys sulkee syliinsä sen viimeiset kalpeat säteet taivaanrannalla.
Alakuloisesti vaikenevan luonnon himmeydessä näen kaikkien olioitten
ikuisen hävityksen enteen. Sitten luon katseeni tuohon isäni kummun
rinteelle pappilan portin lähelle istuttamaan pinjametsikköön ja
olen huomaavinani oman valkoisen hautakiveni tuulen huojuttamien
puitten välissä. Näen äitini ja sinun tulevan, ja te rukoilette
rauhaa onnettoman tomulle. Silloin sanon itsekseni: "Ehkäpä Teresakin
aamunkoitossa tulee haudalleni vaipuen vienon kaihoisiin muisteloihin
ja sanoen vielä kerran minulle jäähyväiset." Oi, kuolema ei olekaan
tuskallinen. Ja jos joku panisi kätensä hautaani ja tahtoisi vapauttaa
viimeiset jäännökseni yön syleilystä ja herättää henkiin hehkuvat
intohimoni, ja aatteeni ja rikokseni, älä silloin minua puolusta,
Lorenzo. Sano ainoastaan: "Hän oli ihminen ja oli onneton".