(Tästä kirjeestä puuttuu kaksi arkkia, joissa Jacopo kertoo
ikävyyksistä, mihin hän joutui kiivautensa ja suorasukaisuutensa
vuoksi. Julkaisija, tahtoen tarkalleen painattaa kaiken, mitä Jacopon
kirjeistä on säilynyt, katsoo velvollisuudekseen liittää niihin
tämänkin katkelman, varsinkin kun sen pohjalla voi saada jonkunlaisen
käsityksen siitä, mikä puuttuu.)
(Tästä puuttuu ensimäinen arkki.)
... ... ... ... ...
... .. ... minä en unohda hyviä tekoja, vielä vähemmän osakseni
tulleita loukkauksia, ja kuitenkin tiedät, että monta kertaa olen
antanut anteeksi, olen siunannut sitä, joka on menetellyt väärin minua
kohtaan ja osoittanut sääliä pettäjälleni. Mutta jos minun kunniaani
loukataan, Lorenzo, silloin täytyy minun kostaa. En tiedä, mitä sinulle
on kirjoitettu, enkä siitä välitä. Mutta vaikka en kolmeen vuoteen
ole nähnyt tuota kurjaa olentoa, tunsin kuitenkin sanomatonta raivoa
tavatessani hänet uudelleen. Hillitsin sentään itseni. Mutta miksi piti
hänen uusilla pistopuheilla herättää henkiin vanha vihani? Sinä päivänä
minä riehuin kuin jalopeura ja olisin voinut murskata hänet vieläpä
pyhätössäkin.
Kahta päivää myöhemmin tuo roisto hylkäsi rehellisen
sovinnontarjoukseni, ja koko maailma huusi ristiretkeä minua vastaan,
ikäänkuin minun rauhallisesti olisi pitänyt niellä uusi loukkaus
henkilön puolelta, joka muinoin oli syönyt toisen puolen sydäntäni.
Nuo hienon maailman heittiöt teeskentelevät jalomielisyyttä, sillä he
eivät uskalla ryhtyä avoimeen taisteluun, vaan rakastavat salakavalia
pistoksia, parjauksia ja juonia. -- Toiselta puolen en minäkään ollut
häntä etevämpi. Sanoin hänelle: "Teillä on rinta ja käsivarret, kuten
minullakin, ja Te olette kuolevainen, niinkuin minä." Hän itki ja
ulvoi, ja silloin alkoi hillitön vihani ja raivoni lauhtua, sillä
hänen halpamaisesta pelostaan huomasin, että rohkeus ei oikeuta
sortamaan heikkoa raukkaa. Mutta saako heikko sen vuoksi kiihoittaa
väkevämmän kostonhimoa? Usko minua, ainoastaan typerä ja halpamainen,
tai yliluonnollisen viisas ihminen nöyrtyy vihollisen edessä, jolla on
hävyttömät kasvot, musta sielu ja vapiseva käsi.
Muuten sattuma paljasti minulle kaikki ne arvon herrat, jotka olivat
minulle vannoneet vilpitöntä ystävyyttä, kuunnelleet puheitani
kuin jotakin ihmettä ja tarjonneet sekä kukkaronsa että sydämensä
käytettäväkseni. He ovat kuin hautakammioita, joita komeat, pöyhkeillä
ylistyslauselmilla kirjaillut marmoripatsaat koristavat, mutta jos
avaat kammion oven, näet vain matoja ja vastaasi lemahtaa tukehduttava
löyhkä. Luuletko, Lorenzo, että kukaan heistä muistaisi lupauksiaan,
jos kurjuus pakoittaisi meidät kerjäämään leipää? Korkeintaan tekisi
sen joku viekkaudesta saadakseen iloita meidän alennuksestamme omilla
hyvillätöillään. Ne, jotka ovat ystäviäsi myötätuulessa, heittävät
sinut myrskyn puhjetessa mereen. Laskelmaa ja keinottelua on koko
heidän elämänsä, Jos jonkun harvan sydämessä asuu yleviä intohimoja,
täytyy hänen joko tukehduttaa ne tai kotkien ja jalojen metsäneläinten
lailla paeta luoksepääsemättömille vuorille ja korpien yksinäisyyteen
välttääkseen ihmisten kateutta ja kostoa. Ylevät sielut harhailevat
suuren joukon yläpuolella, joka, suuttuneena niiden suuruudesta,
koettaa kahlehtia niitä tai pilkkaa niitä ja pitää hulluutena jaloja
tekoja, joita se itse, omaan lokaansa vajonneena, ei voi ymmärtää,
vielä vähemmän ihailla. -- En puhu itsestäni, mutta kun muistelen
esteitä, joita yhteiskunta asettaa nerokkaan ja lämminsydämisen
ihmisen tielle, kun ajattelen, miten vapaissa kuten tyrannillisissakin
valtioissa kaikki perustuu juonitteluun, keinotteluun ja
halpamaisuuteen, kiitän hartaasti kohtaloa, joka on minulle antanut
voimaa kohottautua onnen oikkujen ja oman kasvatukseni yläpuolelle ja
tehnyt minut kaiken orjamaisuuden leppymättömäksi viholliseksi. Tiedän,
että ensimäinen ja ainoa todellinen viisaus perustuu ihmistuntemukseen,
mutta sitä ei voi oppia yksinäisyydessä eikä kirjoista; jokaisen
tulee omien ja muitten kokemuksista oppia sellaista elämisen taitoa,
että kykenee karttamaan olemassaolon ammottavia kuiluja. Olkoon niin,
mutta omasta puolestani pelkään, että ne, jotka olisivat voineet minua
neuvoa, ovat minut pettäneet, että kohtalo, vaikka se olisi voinut
minua kohottaa, on syössyt minut kuiluun ja että voimakkaat kädet,
joiden olisi pitänyt minua tukea, ovat minut murskanneet.
... ... ... ... ...
(Taas puuttuu arkki.)
... ... ... jos olisinkin kokematon, mutta niin ei ole asian laita.
Päinvastoin olen itsessäni tuntenut kaikkien intohimojen rajusti
riehuvan, enkä voi kerskata olevani kaikista paheista vapaa. Tosin
ei mikään pahe ole päässyt minua hallitsemaan, vaan olen tämän
maallisen vaellukseni aikana äkkiä joutunut kukoistavista puutarhoista
lohduttomiin erämaihin, mutta tunnustan samalla, että katumukseni aina
on johtunut omituisesta ylpeästä suuttumuksesta ja epäluottamuksesta
kunniaan ja onneen, joista nuoruudessani uneksin. Etkö usko, että
eläisin kunnioitetumpana ja turvallisempana, jos olisin myynyt
lahjani ja rehellisyyteni ja heittänyt mereen totuudenrakkauteni?
Mutta kannattaako kuntonsa kustannuksella ostaa tämän turmeltuneen
vuosisadan suosionosoituksia ja nautintoja? Ehkäpä pikemmin pelko
esiintyä alentuneesti kuin ylevä kunniantunto toisinaan on estänyt
minua synneistä, jotka mahtimiehille ovat ainakin sallittuja,
ellei suorastaan kunniaa tuottavia, mutta joista halpasäätyisiä
rangaistaan, jotta oikeuden epäjumalankuva saisi edes jonkun uhrin.
Ei, ei inhimillinen voima eikä jumalallinen kaikkivalta voi saada
minua näyttelemään pikkulurjuksen osaa elämän teatterissa. Tiedän
hyvin, että vain aika lailla kevytmielinen ihminen voi valvoa yönsä
suosituinten kaunotarten huoneessa, sillä hävyntuntonsa säilyttänyt
tahtoo vielä varjella mainettaan. Muuan tuollainen nainen kyllä opetti
kerran minulle viettelemisen ja pettämisen taitoa, ja ehkä olisinkin
esiintynyt sekä viettelijänä että pettäjänä, ellei nautinto, jota
siitä odotin, olisi tuntunut vastenmieliseltä sydämestäni, joka aina
on ristiriidassa tilanteen ja järjen kanssa. Senvuoksi olet usein
kuullut minun sanovan, että kaikki riippuu sydämestä, sydämestä, jonka
tunteiden laatua ei taivas, ei ihmiset eikä edes meidän oma etumme voi
muuttaa.
Italian sivistyneimmissä piireissä ja muutamissa ranskalaisissa
kaupungeissa olen innolla etsinyt n.s. hienoa maailmaa, jota olin
kuullut niin suuresti ylistettävän, mutta kaikkialla olen havainnut,
että kuuluisimmatkin ylimykset, oppineet ja kaunottaret ovat yhtä
jokapäiväisiä, tyhmiä, alhaisia ja ilkeitä! Niitä harvoja en tullut
tavanneeksi, jotka eläen melua herättämättä muiden joukossa tai
viettäen aikansa yksinäisessä mietiskelyssä säilyttävät alkuperäisen
kuntonsa turmeltumattomana. Minä juoksentelin sinne tänne,
edestakaisin, kuten toimettomien sielut Danten helvetin portilla, joita
runoilija ei pidä kelvollisina pääsemään edes tuomittujen joukkoon.
Näin olin yhden vuoden aikana nähnyt riittävästi narrimaisuutta ja
kaikenkaltaista kehnoutta ja tuntenut kuolettavaa kyllästymistä elämään.
Ja nyt, kun kauhulla ajattelen menneisyyttä ja jo toivon päässeeni
rauhan satamaan, syöksee paha henkeni minut uusiin onnettomuuksiin.
Huomaat, että minun täytyy kääntää katseeni kohti sitä pelastuksen
valoa, jonka taivas minulle tarjoaa. Mutta rukoilen, ettet aina hokisi
minulle tuota vanhaa virttäsi: "Jacopo, Jacopo, sinun itsepäisyytesi
tekee sinusta ihmisvihaajan". Luuletko, että minä surisin ihmisten
paheita, jos heitä vihaisin? Mutta kun en voi niille nauraakaan enkä
myöskään tahdo heitä häiritä, katson viisaimmaksi pysyä syrjässä. Sillä
kukapa minua suojelee ihmisten vihalta, jotka ovat niin erilaisia kuin
minä? Tiedän, että ei kannata väitellä siitä, kellä tässä asiassa
on oikein, enkä myöskään itse väitä olevani kokonaan oikeassa.
Pääasia on -- ja sen sinäkin myönnät -- että tämä minun ylevä, eheä
ja oikeudentuntoinen, tai ehkä pikemmin kasvattamaton, jäykkä ja
varomaton luonteeni ei sovellu yhteen sen tekopyhyyden kanssa, joka
verhoo noitten mainitsemieni ihmisten olemusta, ja minä puolestani
en ole halukas luopumaan omasta itsestäni. Minuun nähden siis on
välirauhakin tarpeeton, rakastan enemmän ilmisotaa, ja tappio on
lähellä, sillä minä en voi turvautua edes teeskentelyn naamioon, joka
on mitä arvokkain ja hyödyllisin ase. Sepä juuri on hullua, että pidän
itseäni muita vähemmän inhoittavana enkä sen vuoksi halua teeskennellä;
olenpa niin suorasukainen tai niin röyhkeä, että, katsomatta kuntooni
tai kehnouteeni, rohkenen esiintyä alastomana ja ikäänkuin suoraan
luontoäidin kädestä lähteneenä. Sanon joskus itselleni: "Luuletko, että
totuus sinun suussasi on vähemmän huimaava kuin muiden?" Tästä kaikesta
minä teen sen johtopäätöksen, että olisin hullu, jos minä, löydettyäni
yksinäisyydessäni korkeimman hyvän tarkasteluun kokonaan uponneitten
autuaitten levon, välttääkseni sinun ehtimiseen toitottamaasi
rakastumisen vaaraa, heittäytyisin tuon muodollisuuksiin kietoutuneen
ja pahanilkisen orjalauman syliin.
Padova, jouluk.
Tämä inhoittava paikkakunta lamaa kokonaan mieleni, joka muutenkin on
väsynyt elämään. Missä muualla tahansa voisin parantua, mutta täällä
Padovassa en tiedä mitä tehdä. Näkisitpä kuinka kurjan näköisenä ja
millä tuskalla ja vaivalla yritän alottaa tätä viheliäistä kirjettä!
Teresan isä on palannut vuoristoon ja kirjoittanut minulle. Olen
vastannut hänelle luvaten pian itsekin tulla sinne, mutta siihen tuntuu
minusta vielä olevan tuhat vuotta.
Tässä yliopistossa -- kuten valitettavasti lienee kaikissa
korkeakouluissa -- on pääosana ylpeitä ja toisilleen vihamielisiä
professoreja sekä erittäin kevytmielisiä ylioppilaita. Tiedätkö,
miksi oppineitten ihmisten suuressa paljoudessa niin harvoin tapaa
jaloja luonteita? Nerous, tuo korkeuden ylevä lahja, ei voi kehittyä
vapaasti muualla kuin yksinäisessä riippumattomuudessa, jossa sen,
vailla ulkonaisen toiminnan mahdollisuuksia, on syvennyttävä kokonaan
kirjalliseen työhön. Keskellä yhteiskunnallisen elämän pyörteitä
luetaan ja kopioidaan paljon, mutta ei ajatella itsenäisesti:
siellä, missä aina puhutaan, häviää tuo jalo into, joka saa ihmisen
tuntemaan, ajattelemaan ja kirjoittamaan uljaasti. Monien vieraitten
kielten lörpöttelijä on pärpättäjä myöskin omallaan, tullen siten
naurettavaksi sekä omissa että vieraiden silmissä. Ihmiset, jotka
ovat riippuvaisia lähimmäistensä itsekkäistä harrastuksista,
ennakkoluuloistaan ja vioista, ja joita monenmoisten velvollisuuksien
ja tarpeiden ketju kahlehtii, uskovat kunniansa ja onnensa lauman
huostaan. He imartelevat rikkautta ja valtaa ja pelkäävät koitumista
suuriksi, koska maine synnyttää kateutta ja hengen ylevyys herättää
vallassaolijain epäluuloa: ruhtinaat eivät tahdo alamaistensa joukossa
nähdä sen paremmin sankareita kuin kuuluisia rikoksentekijöitä. Sen
vuoksi se, joka orjallisissa oloissa toimii palkattuna opettajana,
harvoin, jos koskaan, voi täyttää kutsumuksensa ja esiintyä totuuden
ylevänä julistajana, ja siksi meidän viralliset yliopistoluentomme vain
pimittävät järkeä ja saavat meidät epäilemään totuuden olemassaoloa.
En tosin usko, että kaikki ihmiset vaeltavat pimeydessä, mutta luulen,
että useimmat vain kuvittelevat päässeensä valkeuteen, vaikka öiset
usvat vielä sokaisevat heidän katseensa. Mutta tämä asia jääköön jo
sikseen. On olemassa kysymyksiä, joista voi keskustella vain niitten
ihmisten kanssa, jotka hymyilevät tieteelle, niinkuin Homeros hymyili
sammakoille ja hiirille. [Viittaus Homeroksen nimellä kulkevaan
leikilliseen runoelmaan, joka esittää sammakkojen ja hiirten kesken
syttynyttä sotaa.]
Tästä johtuukin mieleeni toinen asia. Täytä kerrankin toivomukseni
ja myy koko kirjastoni ruumiineen ja sieluineen, koska Jumala on
lähettänyt ostajan. Sillä mitäpä minä tekisin 4000:llä niteellä,
joita en voi enkä viitsi lukea. Säilytä vain ne muutamat, joihin olen
tehnyt reunamuistutuksia. Kuinka uuttera olinkaan siihen aikaan, kun
tuhlasin melkein koko omaisuuteni kirjojen ostoon! Vaikka -- kenties
olen vapautunut tästä hulluudestani vain joutuakseni jonkun uuden
järjettömyyden riivaamaksi. Anna rahat äidilleni. Tahtoisin jotenkin
korvata hänen suuret menonsa, tahtoisin antaa hänelle kokonaisen
aarreaitan, mutta milläpä voisin tulla sellaisen omistajaksi? Tämä
on nyt ainoa keino, johon voin turvautua. Ajat huononevat yhä, ja
on verinen vääryys, että äiti raukkani minun tähteni täytyy elää
puutteessa ne harvat vuodet, jotka hänellä vielä on jälellä. Hyvästi.
Euganian kukkuloilla, 3. I. 1798.
Suo anteeksi, mutta luulin sinua viisaammaksi. Ihmissuku on kuin lauma
sokeita, jotka riehuen ja tuuppien toisiaan ja taistellen keskenään
milloin seisovat välttämättömän kohtalonsa edessä, milloin laahaavat
sitä perässään. Minkävuoksi siis juosta sen jälessä tai pelätä sitä,
minkä kuitenkin täytyy olla saapumassa?
Vai erehdynkö ehkä? Voiko inhimillinen äly murtaa tuota näkymätöntä
tapahtumien ja lukemattomien, pienten satunnaisuuksien ketjua, jota
sanomme kohtaloksi, ja vaikka se voisikin, uskallammeko sittenkään
turvallisella mielellä katsella tulevaisuuden himmeitä varjoja? Oi,
uudelleen sinä vaadit minua karttamaan Teresaa, ikäänkuin tahtoisit
sanoa: "Luovu siitä, mikä tekee elämän sinulle rakkaaksi, väistä
ajoissa onnettomuutta ja heittäydy siis mielenkarvauteen." Mutta jos
minä vaaraa peläten viisaana miehenä sulkisin sydämeni viimeiseltäkin
onnen säteeltä, silloin koko elämäni muistuttaisi tämän sumuisen
vuodenajan surkeita päiviä, joina haluaisimme lakata elämästä niin
kauvan kuin ne luontoa painostavat. Myönnä totuus: eikö ole parempi,
että auringon säteet kirkastavat edes muutamia aamuhetkiä, vaikkapa
sitten yö riistäisikin meiltä koko loppupuolen päivästä? Jos minun
alinomaa täytyisi vartioida tätä kaikkivaltiasta sydäntäni, joutuisin
ainaiseen ja hyödyttömään sotaan itseni kanssa. Aion purjehtia samalla
mielellä kuin haaksirikkoon tuomittu, käyköön kuinka käy. -- Mutta nyt
minä
"jo tunnen tuulenhengen entisen,
edessäin armaat rinteet aukeaa!" [Petrarca.]