Tänä aamuna olin aikaiseen liikkeellä ja lähestyin juuri herra
T:n huvilaa, kun kuulin kaukaista harpunsoittoa. Oi, koko sieluni
hymyilee ja kuvaamaton autuus täyttää sydämeni vielä muistellessani
noita säveleitä. Soittaja oli Teresa. Oi, taivaallinen impi, sydämeni
murtumatta en koskaan voi eteeni loihtia kuvaasi ja häikäisevää
kauneuttasi. Oi, sinä alat jo tuntea elämän karvaan kalkin esimakua, ja
minä näen omilla silmilläni sinun onnettomuutesi enkä voi sinua auttaa
kuin kyynelilläni; minun, niin, minun itseni täytyy säälistä sinua
kohtaan kehoittaa sinua alistumaan kohtaloosi.
En ole itsekään vielä oikein selvillä siitä, olenko sinuun rakastunut
vai en, mutta Jumala tietää, että sinä olisit ainoa aatokseni, jos
joskus -- --
Jäin paikalleni seisomaan katse kiinnitettynä soittajaan. Silmilläni,
korvillani, kaikilla aisteillani tahdoin antautua tähän jumalalliseen
nautintoon, eikä minun tarvinnut pelätä, että joku asiaankuulumaton
saisi minut punastumaan omaa intoani. Ajattele itseäsi minun tilassani;
kuulin Teresan laulavan muutamia minun parhaan kykyni mukaan
kääntämiäni Sapphon säkeitä, kuten käänsin toisetkin kaksi oodia,
jotka ovat tuon runotarten lailla kuolemattoman immen laulun ainoat
säilyneet jäännökset. Yhdellä hyppäyksellä olin Teresan huoneessa ja
tapasin hänet istumassa samalla tuolilla, jolla hän istui nähdessäni
hänet ensi kerran kuvaansa maalaamassa. Hän oli kevyessä, vaaleassa
puvussa, hänen rikkaat, kultaiset kutrinsa peittivät hartioita ja
rintaa, hänen jumalalliset silmänsä ilmaisivat iloa, hänen kasvoillaan
kuvastui unelmoiva tunnelma, hänen ruusunpunainen käsivartensa, hänen
jalkansa, hänen sormensa, jotka kevyesti koskettelivat harpunkieliä,
kaikki, kaikki yhtyi ihanaksi sopusoinnuksi, ja minä tunsin ennen
aavistamatonta onnea häntä katsellessani. Vaikka Teresa näytti
hämmästyneeltä huomatessaan, että mieshenkilö ihaili häntä kevyessä
kotipuvussaan ja vaikka puolestani aloin syyttää itseäni sopimattomasta
ja halpamaisesta menettelystä, jatkoi hän kuitenkin soittoaan, ja minun
ainoa toivomukseni oli saada häntä palvoa ja häntä kuunnella. Rakas
ystäväni, en kykene sinulle kuvaamaan mielentilaani; tiedän vain, että
olin kuin vapautunut tämän maallisen elämän kahleista.
Viimein hän nousi hymyillen ja jätti minut yksin. Vähitellen aloin
taas olla oma itseni, nojasin päätäni hänen harppuaan vasten, ja
kasvoni täyttyivät kyynelillä, -- oi, kerrankin tunsin itseni kuin
vapautuneeksi.
Padova, 7. XII.
En uskalla sanoa varmaan, mutta pelkään suuresti, että sinä, pitäen
sanastani kiinni, kaikin voimin olet koettanut karkoittaa minut
suloisesta lepopaikastani. Eilen tuli Michele luokseni, ilmoittaen että
äitini oli vuokrannut minulle Padovassa asunnon, jossa joskus, muistan
tuskin enää koska, olin sanonut haluavani asua yliopiston lukuvuoden
alkaessa. Olen tehnyt uhrauksen tulemalla tänne, ja kirjoitin siitä
sinulle, mutta odotin herra T:n kotiintuloa, eikä hän ole vieläkään
palannut. Muuten olen tehnyt oikein noudattaessani kutsumustasi, olen
jättänyt kukkulani sanomatta kenellekään jäähyväisiä. Sillä muussa
tapauksessa lähdöstäni ei olisi tullut mitään kaikista sinun kiihkeistä
kehoituksistasi ja omista päätöksistäni huolimatta. Tunnustan sinulle,
että tunnen jonkunlaista katkeruutta sydämessäni ja että usein
kiihkeästi tahtoisin matkata takaisin. Mutta mitäpä siitä, olenhan nyt
Padovassa, ja piakkoin kai minusta tulee viisas mies, eikä sinun enää
tarvitse ehtimiseen minulle julistaa, että kulutan aikani joutavissa
hullutteluissa. Mutta älä yritäkään minua estää, jos mieleeni
pälkähtäisi mennä matkoihini täältä, sillä sinä tiedät, että muutamat
asiat ovat minulle aivan mahdottomia, varsinkin jos on kysymyksessä
elää säännöllistä elämää, jota järkiperäinen opiskelu edellyttää,
ja luopua omasta mielenrauhastaan ja vapaudestaan tai, kuten sinä
sanoisit -- ja suon sen sinulle anteeksi -- omista oikuistaan. Kiitä
joka tapauksessa äitiäni ja sano hänelle jo etukäteen, ikäänkuin omasta
alotteestasi, että en tule viipyneeksi täällä kuin kuukauden tai hiukan
enemmän.
Padova, 11. XII.
Olen tutustunut patriisi M:n puolisoon, joka hyläten meluisan
Venetsian ja saamattoman miehensä kodin viettää suuren osan vuotta
Padovassa saadakseen vapaasti nauttia elämästään. Vahinko, että hänen
nuorekas kauneutensa jo on kadottanut alkuperäisen puhtautensa, joka
on sulottarille ja todelliselle lemmelle ominainen. Minusta näyttää
siltä kuin hänen ainoa ilonsa nykyään olisi taitavalla naisellisella
kiemailulla kietoa miehiä pauloihinsa. Mutta kukapa sen niin varmaan
tietää! Minun kanssani hän on mielellään, hän kuiskailee korvaani
kaikenlaisia asioita ja hymyilee, kun kiitän hänen kauneuttaan, mutta
oikeastaan hän ei, kuten muut kaltaisensa, rakasta turhanpäiväisiä
sananparsia ja kaksimielisiä sukkeluuksia, jotka aina todistavat
luonteen synnynnäistä halpamaisuutta. Eilen illalla sattui, että hän
asettui istumaan aivan lähelle minua ja alkoi puhua minun runoistani.
Jutellessamme siinä moisista tyhmyyksistä tulin jostakin syystä
maininneeksi erään kirjan ja hän pyysi sitä minulta lainaksi. Lupasin
viedä sen hänelle tänä aamuna. Hyvästi, on aika mennä hänen luokseen.
Kello 2.
Palvelija osoitti minut etuhuoneeseen, jossa heti tuli vastaani noin 35
vuoden ikäinen, kevyesti puettu nainen. En olisi voinut kuvitellakaan
häntä kamarineitsyeksi, ellei hän olisi ilmaissut itseänsä sanomalla:
"Rouvani on vielä vuoteessa, mutta hän nousee heti." Samassa
seinäkello kutsui häntä jumalattaren lepokammioon, joka oli aivan
etuhuoneen vieressä. Jäin odottamaan lämmitellen itseäni uunin ääressä
ja tarkastellen milloin Danaeta esittävää kattomaalausta, milloin
seinäkoristuksia, milloin ranskalaisia romaaneja, joita oli sinne tänne
siroiteltu. Samassa avautui ovi ja koko huone täyttyi äkkiä tuhansien
hajuvesien lemulla. Sisään astui upeavartaloinen, juuri vuoteelta
noussut rouva, kamarineiti ojensi hänelle nojatuolin, ja hän heittäytyi
kylmästä värjöttäen istumaan mukavaan asentoon lähelle uunia. Hän
tervehti minua enemmän silmäyksillään kuin kumartaen ja kysyi minulta
hymyillen, olinko muistanut lupaukseni. Ojensin hänelle kirjan ja
huomasin ihmeekseni, ettei hänellä ollut päällään muuta kuin pitkä ja
ohut paita, joka vielä lisäksi oli niin avoin, että povi ja hartiat
olisivat kokonaan paljastuneet, ellei hän hekumallisesti hymyillen
olisi heittänyt ylleen kevyttä aamukaapua. Hänen vain muodon vuoksi
hiukan kammatut, hajalle valahtaneet hiuksensakin ilmaisivat, että hän
oli juuri noussut makuulta; osa niistä lepäsi epäjärjestyksessä ympäri
kaulan, osa peitti otsaa ja silmäluomia, osa taasen tunkeutui aina
poveen asti, ikäänkuin noiden pienten, mustain suortuvain tehtävänä
olisi ollut toimia oppaana tottumattomalle silmälle.
Toisinaan hän kohotti kätensä muka järjestääkseen paremmin tukkaansa,
mutta hänen todellinen tarkoituksensa oli varmaankin täten näyttää
minulle hohtavan valkoinen, pyöreä käsivartensa, joka paidanhihan
alaspudotessa paljastui aina kyynärpäätä myöten. Leväten pienellä,
pehmeistä patjoista muodostetulla valtaistuimellaan hän sievästi
leikitteli sylikoiransa kanssa, joka juoksenteli hänen ympärillään
kyyristäen selkäänsä ja pudistellen korviaan ja harjaansa. Asetuin
istumaan pienelle tuolille, jonka kamarineitsyt ennen poistumistaan oli
minulle tuonut. Liehakoiva pikku peto hypiskeli emäntänsä kintereillä
hampailla ja tassuilla tempoen ikäänkuin tarkoituksella hänen paitansa
liepeitä. Näin tuli ensin näkyviin hieno, ruusunpunainen silkkitohveli
ja vähitellen pienoinen jalka, ihan samanlainen, Lorenzo, kuin kylvystä
nousevilla sulottarilla on Albanon maalauksissa. Oi, minä olin nähnyt
Teresan samantapaisessa tilanteessa, juuri vuoteeltaan nousseena
aamupuvussa istuvan uunin ääressä. Johtaessani mieleeni tuon autuaan
aamun muistan, että tuskin uskalsin hengittää häntä ympäröivää ilmaa,
että kaikki, kaikki ajatukseni arkoina ja kunnioittavina yhtyivät häntä
palvomaan. Varmaankin joku hyvä henki tällä hetkellä loihti eteeni
Teresan kuvan, ja se antoi minulle voimaa katsella koiraa ja kaunotarta
ja taas koiraa ja mattoa, jolla tuo sievä jalka lepäsi, pidättyvästi
hymyillen. Mutta sillä välin kaunis jalka hävisikin. Nousin pyytäen
anteeksi, että olin tullut sopimattomaan aikaan. Lähtiessäni jätin
hänet jonkunlaisen katumuksen valtaan; ainakin minusta tuntui siltä
kuin hän iloisesta ja kohteliaasta olisi muuttunut hiukan jäykäksi --
en muuten voi sanoa asiassa olleen sen enempää. Jäätyäni yksin sanoi
minulle järkeni, joka on ainaisessa ristiriidassa sydämeni kanssa:
"Onneton! Pelkää ainoastaan sellaista kauneutta, joka on melkein
taivaallinen; ole rohkea äläkä epäile kostuttaa huuliasi vastamyrkyllä,
jota onnetar sinulle ojentaa!" Ylistin järjen neuvoa, mutta sydän
oli siis jo menetellyt omalla tavallaan. Huomaat, että tämä kirje on
puhtaaksikirjoitettu, sillä olen tahtonut loistella "komealla tyylillä".
Oi, noita Sapphon säkeitä hyräilen itsekseni kirjoittaessani,
kävellessäni, lukiessani. Oi Teresa, en ollut näin mieletön, niin
kauvan kuin sain katsella ja kuunnella sinua. Kärsivällisyyttä!
Yksitoista peninkulmaa, niin olen kotona, ja sitten vielä kaksi
peninkulmaa lisäksi, ja --. Kuinka usein olisinkaan jo paennut koko
Italiasta, ellei minusta olisi parempi elää täällä ainaisessa vaarassa
kuin nääntyä kaipauksesta kaukana sinun luotasi. Olemmehan täällä
sentään saman taivaan alla.
J. K. Tällä hetkellä saapuvat sinun kirjeesi. Jo viidennen kerran sinä
syytät minua rakastuneeksi, entä sitten? Olen nähnyt monien rakastuvan
mediciläiseen Venukseen ja Psykeen, vieläpä kuuhun tai lempitähteensä.
Ja etkö sinä itse ollut niin ihastunut Sapphoon, että olit löytävinäsi
hänen kuvansa kauneimmassa tuntemassasi naisessa ja sanoit tyhmiksi ja
ilkeiksi niitä, jotka väittivät hänen olleen pieni, ruskeaihoinen ja
rumanpuoleinen?
Mutta leikki sikseen! Myönnän olevani omituinen, ehkä hiukan yltiöpänen
olento, mutta pitäisikö minun hävetä sitä? Miksi? Jo jonkun aikaa
olet koettanut ajaa päähäni, että minun olisi punasteltava, mutta
suo anteeksi, missään Teresaa koskevassa en voi, en tahdo eikä minun
tarvitse punastua tai katua tai surra. Elä onnellisena!