selvittää, puhumatta samalla kertaa sivistyksestä, johon se
luonnollisesti juottuu yhteen. Kirjallishistorian ei pidä muka olla
kuivan luettelon kirjallisuuden tuotteista, ynnä lyhykäisen otteen
kanssa niiden sisällyksestä; sen tieteellinen luonto vaatii sen myös
katsomaan ja näyttämään kirjallisen sivistyksen tilaa, kuntoa ja
kasvantoa siinä maassa ja kansassa, jonka kirjallisuus on sen
pää-aineena, ja niinmuodoin pää-sisältönäkin. Sivistyksen ohessa on
tarvis puhua myös niistä kielistä, jotka ovat olleet sen välikappaleina
maassamme.
Mitä nyt sivistykseen yleensä tulee, niin muistutettava on, ettei se ole
kenenkään erityisen ihmisen eikä kansan tekemä. Perijuurtansa on kaikki
sivistys Jumalasta; siitä on selvä, ettei totista sivistystä löydy
uskonnotta. Mutta ihmisillä ja kansoilla on, niinkuin vapailla
olennoilla, tämän suhteen myös suuri osansa; monet monituiset suvut ovat
töillänsä ja toimillansa ei ainoastaan ylläpitäneet, vaan myös
kartuttaneet sivistyksen yleistä, rikasta aarretta. Vastaansanomatoin on
siis se, että niinkuin taivaankappalten lukemattomilla joukoilla on
itsekullaki tähti kunnalla aurinkonsa, josta saavat valonsa, samoin on
sivistyski kaikkein kansain yhteinen omaisuus, josta jokaisella on
oikeus ottaa niin paljon kuin tahtoo ja jaksaa. Tästä oikeudesta ei
kukaan kansa tarvitse kantaa kiitoksia muille kuolevaisille, olkoot
kutka tahansa. Kuki maa ja kuki kansa on saanut sivistyksensä siemenen
muualta. Mutta jokaisen kansan velvollisuus on hoitaa ja kartuttaa tätä
siementä.
Sivistyksen yhteinen ja yleinen luonto ilmoittaa sen sisällön
äärettömäksi. Jos niin ei olisi, ei se voisi olla niin hedelmäisestä
väkevyydestä kuin ihmiskunnan historia todistaa sen olevan. Sivistyksen
tavara-aitat ovat tyhjentymättömät; ne riittyvät kaikkein ihmisten ja
kansain hengellisiä tarpeita täyttämään, samalla tavalla kun maa ja sen
epälukuiset olennot ja kasvut saavat puuttumattoman eineensä ja
elatuksensa valon, ilman, lämpimän ja kasteen yhdistyvästä
vaikutuksesta. Mutta sivistys ei ainoastaan riity kaikille; se myös
sovittaikse vapaasti jokaisen vapaan olennon sekä hengellisiä että
luonnollisia avuja myöten, *joiden ylläpito ja kasvanto suurimpaan
kukoistukseen ja hedelmäisyyteen sen päätarkoitus on*. Sivistys ei siis
tahdo sortaa eikä kuolettaa kansain ominaisuuksia, eli niinkuin näitä
voidaan yhdellä sanalla nimittää: *kansallisuutta*; päin vastoin tähtää
se tämän eläväksi saattamista ja tekemistä jokaisessa kansassa. Mutta
monenkaltaiset vastukset ovat estäneet ja estävät tätä sivistyksen
vaikutusta, niin ettei se aina ja joka paikassa ole voinut vapaasti
täyttää korkiaa tarkoitustansa.
Kaiken ihmisellisen sivistyksen ja kasvatuksen suurimmat ja
ihmeellisimmät välikappaleet ovat kielet. Näihin katsoen on jokaisen
kansan oma kieli kalliimmasta arvosta ja painavimmasta merkityksestä,
sivistyksen oikian menestyksen ja kukoistuksen vuoksi kussaki maassa.
Kansa ja sen kieli ovat niinkuin sielu ja ruumis yhdistettyinä; ainoasti
kuolema voi ne eroittaa toisistansa. Kieli on kulleki kansalle samasta
arvosta sivistyksen suhteen, kun työ-aseet peltomiehelle maaviljellyksen
puolesta. Tästä ymmärretään, ettei kukaan kansa voi hankkia eikä omistaa
itsellensä yleisempää sivistystä muulla keinolla kun omalla kielellänsä.
Nämät kolme: *kansa*, sen *kieli* ja *sivistys* ovat siis myöskin
eroittumattomassa yhdistyksessä kussaki maassa. Tästä käy selväksi se
totuus, ettei kukaan kansa saata täyttää kutsumustansa
maailmanhistoriassa, ellei nämät kolme saa vapaasti vaikuttaa, ylläpitää
ja avittaa toisiansa.
Mutta maailmanhistoriassa ovat kunakin aikana jotkut kansat olleet muita
edellä ja ylempänä sivistyksessä. Juuri niiden kautta on se myös
siirtynyt muille, ja silloin on tavallisesti niiden kieliki tullut
vieraasen maahan. On sattunut niinkin, että pienempien kansain kielet
ovat tämän kautta lakastuneet ja se kansa sillä tavoin kadottanut
ainijäksi oman kansallisuutensa ja itsellisyytensä, samoin kun pienet
purot, laskettua vetensä suurempiin jokihin, kuivavat ja katoovat
näkymättömiin. Kielet eivät kuitenkaan aina ole tehneet tämmöisiä
murhatöitä toisillensa; ovat tavallisimmasti vaan auttaneet sivistyksen
pysymistä vieraassa maassa, ja sen tehtyänsä antaneet vallan kansan
omalle kielelle.
Tässä sopii nyt jatkaa mitä tämän johdannon ensimäisessä jaksossa
mainittiin (8 sivulla) muukalaiskielistä Suomessa. Näiden kutsumuksen
seloksi maassamme, muistutettakoon ensin muinasajan sivistyneimmistä
kielistä Europassa -- latinasta ja kreikasta. Tunnettu on näistä
jälkimäisen suuresti vaikuttaneen edellisen kasvantoon, varsinki
tieteellisessä katsannossa, vaikka latina sitte sai vallan kreikan yli,
Romalaisten päästyä ylimäiseksi herraksi senaikaisessa sivistyneessä
maailmassa. Mutta sitteki kun tämä heidän herrautensa lakastui, ja kun
koko vanha romalainen valtakunta kaatui, vallitsi heidän kielensä
Europan nuoremmissa kansoissa kaikkia, korkiampaan sivistykseen kuuluvia
asioita. Epäilemättä oli tämä tarpeellinen alussa. Nämät nuoremmat
kansat eivät voineet omilla hengellisillä varoillansa ja voimillansa
vaikuttavasti ja edistävästi iskeä maailmanhistoriaan kiini. Heidän piti
siihen suureen työhön saada tarpeellisen kasvatuksen ja opin.
Kristillisyyden olivat saaneet, ja heidän piti myös omistaa itsillensä
muinasajan sivistyksen. Tämä kaikki antoi Europan kansoille taitoa ja
voimaa ei ainoastaan omaksi ylläpidännöksi, vaan myös yleisen
sivistyksen vaurastumiseksi. Latina oli tämän sivistyksen välikappaleena
kaiken keski-ajan, ja se oli tämän kielen suuri tarkoitus ihmiskunnassa.
Vanhan tavan vuoksi pidettiin sitä kauvan aikaa jälkeenkipäin
yleisemmässä kunnossa, vaikka niin ei olisi ollut välttämätöin tehdä.
Tämä sama maailmankieli, joksi latinaa saattaa kunnian vuoksi sanoa,
tuli kristillisyyden seurassa Suomeenki, ja sen lisäksi vielä ruotsi;
valloittava ruotsalainen kansa toi maahamme ei ainoastaan mitä itse oli
muilta kansoilta lahjaksi saanut, vaan myös oman kielensäki ja valtansa
lait ja asetukset. Ihmeteltävä on se, ettei kaiken tämän muukalaisuuden
seuraus ole ollut sortavampi -- kun sitä muka tuli yhtaikaa niin paljo.
Pää-asiallinen eroitus, muukalaiskielien suhteen, suomalaisen kansan ja
usiampien muiden kansain välillä Europassa on se, että maassamme on
saatu latinan rinnalla vielä suuremmassa määrässä suositella ja pitää
ruotsia. Vaan kun nämät kielet eivät yleisemmästi sointuneet Suomessa
kristillisyyden ylevän tarkoituksen kanssa yhteen, täytyi niiden kääntyä
syrjään uskon käytöllisissä asioissa. Uskonpuhdistus korotti niissä
maissa, joissa se pääsi voitolle, kansain kielet kirkon kieleksi. Niin
tapahtui Suomessaki. Mutta useimmissa muissa maissa ovat omat kielet jo
vallalla kaikissa valtakunnallisissa ja tieteellisissäkin asioissa. Niin
onnellinen ja oikia ei ole suomen kielen laita vielä nytkään.
Mutta kun jonkun kansan elämän vaiheita tutkitaan ja tarkastetaan, ovat
ne kokonaisessa järjestyksessänsä katsottavat ja tuomittavat. Mitä
historiassa on tapahtunut, sitä ei voida peruuttaa; sitä vastaan
saatetaan vanhat vahingoittavat seikat muuttaa ja parantaa, ja tämä on
Suomen kansan ainoa turva ja lohdutus kielensä ja sivistyksensä asiassa.
Historia sovittaa kansain kärsimykset; muisto ja toivo antavat
toisillensa sovinnollisen käden. Suomen kansan elämän kohtaukset,
semmoisina kun ne, ylimalkaan katsottuina, nyky-aikaan asti ovat olleet,
saavat sovintonsa sen historian juoksusta.
Edellisissä lauseissa on sanottu, ettei sivistyksen tarkoitus ole
kenenkään kansan kuolettaminen, vaan eläväksi tekeminen. Kysytäänkö
siis: *onko sivistys kuolettanut suomalaista kansaa, onko hävittänyt sen
kansallisuutta?* niin siihen on vastaus: *Ei ole*. Vaikka tämän
sivistyksen vaikuttavimpina välikappaleina ovat olleet vieraat kielet,
on se kuitenki Suomalaisissa itsetietoon herättänyt ja saattanut heidän
kansallistuntonsa. Suomen kansalla ei sentähden ole syytä vihata näitä
muukalaiskieliä -- latinaa ja ruotsia; ne ovat palvelleet sen kalliinta
asiaa: *sivistystä* ja *valistusta* Suomessa. Epäilemättä on näiden --
sivistyksen ja valistuksen -- tarkoitus edespäinki sama kun tähän asti,
sitteki kun oma kielemme astuu laillisen oikeutensa ja luonnollisen
perintönsä omistukseen. Mikä tämä tarkoitus on, se on jo selitetty.
Kuinka pian taas suomen kieli pääsee valtakieleksi maassamme, se riippuu
paraasta päästä siinä, miten palava ja innollinen rakkaus meillä
Suomalaisilla on tulla omituisemmiksi ja vapaammiksi jäseniksi kun tähän
asti olemme olleet, muiden kansain joukossa sivistyksen puolesta.
Kysyttäköön vielä: *ovatko Suomalaiset osanneet tiedolla ja taidolla
käyttää latinaa ja ruotsia sivistyksen hyväksi Suomessa?* Tähän on
totuuden mukaan kerskaamatta vastattava: *Ovat*. Ruotsalaisia on tosin
löytynyt maamme oppineitten joukossa, mutta Suomalaisten ansio on se,
että europalainen tiede ja taide on pysynyt ja juurtunut siinä osassa
Pohjaa, jonka Luoja on antanut Suomen kansalle sivistyksen ja
valistuksen kodiksi maanpiirillä. Suomen kansa on verellänsä ja
hengellänsä puolustanut tätä kallista maatansa ja omaa itseänsä; se on
myös sen kautta ollut lujana muurina Ruotsalaisille ja heidän
kansallisuudellensa. Tämä sama vähäinen kansa on, kaikissa
kärsimyksissänsä, tähän asti miehuullisesti sotinut sanalla, auralla ja
miekalla, ja sillä tavoin voimiansa ja taitoansa myöten täyttänyt
kutsumustansa ihmiskunnassa. Kun sivistys sulkee sisäänsä kaikki, mitä
suurta, hyvää ja kaunista löytyy, niin tämä Suomen kansan kutsumus ei
ole ollut eikä saata olla muu kun sivistyksen juurittaminen,
suojeleminen ja levittäminen Pohjan kylmillä perillä; viime mainittu
velvollisuus on likimäisesti käännettävä heimokansaimme hyväksi. Min
pimeä ja hirvittävä ei myöskään nykyisyyden eikä tulevaisuuden otsa ole,
että Suomalaiset tahtoisivat, kykenemättömien pelkurien tavoin, erota
edeskäänpäin velvollisuuksiensa täytännöstä -- sekä kansallisessa että
ihmiskunnallisessa suhteessa -- tahtoisivat vaihtaa suomalaista
kansaallisuuttansa ruotsalaiseen, niinkuin Ruotsissa nämäkin aikoina
vielä näytään haluavan ja toivovan. Ymmärrettävä on, että jos Suomen
kansa semmoiseen itsessään jo mahdottomaan vaihtoon rupeisi, sen
omituinen tila, kohta ja riento kansain joukossa sen kautta olisi
keskeytetty. Ennenkun Suomalaiset siis sen tekevät, tahtovat he
miekallansa puolustaa omaa elämätänsä viimeiseen veren pisaraan asti, ja
sillä tavoin omistaa itsellensä edes kunniallisen kuoleman. Oma henki on
rakkain ja kalliin kaikille; sitä puolustaa jokainen ketä vastaan
tahansa kuolemaan saakka.
Mutta Suomen kansan elämän säilytykseksi ja kutsumuksen täytännöksi
omituisemmasti kun tähän asti on tapahtunut, on yksi ainoa ehto
toteutettava: *suomen kieli on korotettava valtakieleksi*. Se ei ole
mahdotoin; siihen on askelma askelman perään vähitellen otettu ennen, ja
nyky-aikanaki. Latina on astunut alas tieteiden istuimelta Suomessa.
Totta ruotsinki vuoro tulee antaa suomelle täyden vallan. Ja jos latina
ei osaa näyttää esm. runollisuudessa Suomessa minkäänlaista Wäinämöistä,
niin sitä ei voi sanoa ruotsista, jolla kielellä meillä on ensimäisen
luokan runoilijoita. Tarvitseeko tämän todistukseksi mainita nimiä:
*Franzén* ja *Runeberg*? Kun siis näiden vierasten kielien laita on
tämmöinen maassamme, kun Suomalaiset ovat tiedollisesti ja taidollisesti
osanneet käyttää niitä sivistyksen välikappaleina, niin aivan
kummallinen ja käsittämätöin epätoivo hallitsisi sitä eli niitä, jotka
uskoisivat, ettei oma äitimme kieli, voimaan ja valtaan päästyänsä,
kelpaisi ja voisi menestyksellä ja hedelmäisyydellä, yleisemmästi kun
tähän asti, palvella sivistystä ja valistusta Suomessa.
Latina ja ruotsi ovat olleet Suomen kansalle ikäänkun ottopoikina. Niitä
ruokkiessa ja verhoittaessa ei se ole unohtanut velvollisuuksiansa
omaakaan kieltänsä kohtaan; on vaan liiemmaisesta kohteliaisuuden
tunnosta pitänyt liian kauvan vieraita lapsia pöydän päässä ja omaa
lastansa pankolla. Mutta kaikki, mitä nämät kolme lasta, (latinaa
saatetaan kuitenki sanoa ukoksi, ruotsia ja suomea sen rinnalla
nuorukaisiksi), ovat puheella ja kirjoituksilla julkisuuteen tuottaneet,
kaikki se kuuluu Suomen kirjallishistoriaan.
Suomen kirjallishistoria tulee siis sisältämään suomalaisen, latinaisen
ja ruotsalaisen kirjallisuuden vaiheita maassamme. Mutta siihen kuuluu
myös kaikki, mitä suomalaisesta ajatuksesta ja kynästä on lähtenyt
muillaki, paitse mainituilla, kielillä. Se aikaa tulee ehkä pianki, jona
muukalaiskieliset kirjoitukset voidaan Suomen kirjastoissa ja
kirjallishistoriassa verrata vanhoihin sota-aseisin, joita muiston ja
kunnian vuoksi säilytetään tulevain sukuin nähtäviksi, niitä varten
erityisesti tehdyissä rakennuksissa. Mehiläisen tavoin ottakoot
suomenkieliset kirjoittajat niiden sisällyksestä paraimmat osat ja
kääntäkööt ne suomeksi, niin että koko suomalainen kansa saa tilaisuuden
tietää, mitä hyvää sen tiede- ja kirjoitusmiehet ovat vierailla kielillä
ilmituoneet.
Mutta kun kirjallisuus kaikissa järjestetyissä valtakunnissa on
läheisessä yhteydessä monenlaisten laitosten ja sääntöjen kanssa, niin
Suomen kirjallishistoria ei voi olla koskematta näihinkin omassa
maassamme. Se tulee siis lyhykäisesti katsomaan myös Yliopiston,
kouluin, kirjallisseurain, kirjakauppain, kirjapainoin, paino-asetusten
j. n. e. seikkoja Suomessa. Erittäin ovat suomen kielen vaiheet myöskin
lyhyesti esitettävät. Ja kun kuki kansa, päästyänsä yleisen sivistyksen
osallisuuteen, on omituisella tavallansa vaikuttavaisena jäsenenä
ihmiskunnan suuressa pereessä, ja niinmuodoin enemmin eli vähemmin
toisten kansain yhteydessä, niin Suomen kirjallishistorioitsijan ei
pidä, esittäessänsä oman maan kirjallisuutta, välttää siihen kuuluvain
seikkoin yleistä silmäilöä valistuneessa maailmassa. Etenkin ovat
kirjallisuuden ja kielen asiat Ruotsissa tämän suhteen valaisevat niinä
aikakausina, joina Suomi oli sen kanssa yhtenä valtakuntana, ja sitteki
kun 1809 vuoden sota ja rauha eroittivat Suomalaiset ja Ruotsalaiset
toisistansa.
Seuraa vihdoin puhua Suomen kirjallishistorian aikakausista, ja määrätä
niiden järjestyksen. Näiden suhteen on mainittava joka hetken ja
silmänräpäyksen kansain elämässä olevan painavasta arvosta. Mutta jotkut
vuodet ja ajat ovat sivistyksen kasvannossa verrallisesti muita
merkillisempiä kussaki maassa. Historia valitsee ne ikäänkun
pysähdyspaikkoiksi sisältönsä esityksessä; ne ovat sen kirjoittajalle ja
myöski lukijalle samasta merkityksestä kun peninkulman tolpat ja
lepopaikat matkustajalle. Niiden väliä sanotaan historiassa
aikakausiksi.
Suomen kirjallisuudella ei ole monta merkillisempää vuosilukua.
Suorastaan siitä on sentähden melkein mahdotoin saada sen historialle
sopivia aikakausia. Näin ollessa on paras ottaa ja järjestää ne niistä
ulkonaisista seikoista, jotka ovat vaikuttaneet muutoksia ja parannuksia
maamme sivistyksessä, ja siis kirjallisuutemmeki asioissa; nämät seikat
ovat sillä tavoin katsottavat sisällisiksi ja Suomen kirjallisuuden
piiriin kuuluviksi.
Näin saadaan Suomen kirjallishistorialle 6 aikakautta. Ne ovat:
1:n aikakausi v:sta O[1] ... v:teen 1157, jälk. Krist. synt.
2:n " " 1157 ... " 1543 " " "
3:s " " 1543 ... " 1640 " " "
4:s " " 1640 ... " 1770 " " "
5:s " " 1770 ... " 1831 " " "
6:s " " 1831 ... " -- " " "
[1] Muissa kielissä merkitään tuntemattomia vuosilukuja puustavilla X.
Suomen kielessä on sovelias ottaa niiden merkiksi pulistavia O:ta = Outo
vuosiluku; eli pidettäköön se tyhjän merkkinä. Ylläoleva O merkitsee
tuntematointa vuosilukua Suomen kansan muinasajassa.
Tämä on Suomen kirjallishistorian luuranko. Kirjallishistoriallinen
tutkinto, taito ja esitys on antava tälle luurangolle lihan ja veren.
Näitä aikakausia määrätessä on pidetty silmällä pää-asiallisesti kahta
tärkeää asiaa: *sivistystä* ja *kansallisuutta*, jotka kansain elämässä
käyvät rinnatusten, ylläpitäen ja auttaen toisiansa. Niin on tapahtunut
suomalaiselleki kansalle, vaikka sen on täytynyt sivistyksensä juoksussa
tehdä monia poukamia ja mutkia, jotka eivät aina ole olleet Suomalaisten
omassa tahdossa.
Nämät aikakaudet voidaan sisällyttää kahteen yleisempään jaksoon. Ne
nimitettäkööt: *muinaisen* ja *kristillisen ajan kirjallisuudeksi*.
Viimemainittu jakaikse: *katolisen*, *uskonpuhdistannollisen*,
*tieteellisen* ja *kansallisen* aikakauden kirjallisuuteen.
Jos kielen puolesta silmäillään näiden 6:n aikakauden kirjallisuutta,
niin se on: 1:nä aikakautena *puhdas suomalainen*; se pistää
tuotteillansa muiston voimalla kaikkiin sen jälkeisiinkin aikakausiin.
Suomen kansa on sen kautta muistuttanut kutaki elävää miespolvea, etenki
oppineita kansalaisiansa, ikäänkun sanoen: "*täällä minä olen -- elkäät
unohtako minua, elkäätkä myös omaa itseänne!*" Muisto ja isänmaanrakkaus
ovat valvoneet, niin ettei unohdus ole tässä saanut valtaa; -- 2:na
aikakautena on kirjallisuus paraasta päästä *latinainen*, ja mainitun
muistutuksen kautta myös suomalainen. On vähä ruotsiaki. -- Samoin on
Suomen kirjallisuus sekaisin *suomalainen*, *latinainen* ja
*ruotsalainen* 3:na, 4:nä, 5:nä ja 6:nakin aikakautena. Myös saksaa ja
ranskaa ovat Suomen oppineet tällä vuosisadalla kirjoittaneet, ja ehkä
vähän ennenkin.
Mitä näihin aikakausiin vielä tulee, niin *ensimäinen* päättyy uuden
uskon tultua Suomeen; sen henki vaikutti kirjallisuuden sisältöön.
*Toinen* päättyy uskonpuhdistuksen päästyä vakinaiseksi maassamme. Se
vaikutti hedelmällisesti Suomen kirjallisuuteen, ja korotti suomen
kirjakieleksi. *Kolmas* loppuu Yliopiston perustettua maahamme, ja siitä
ottaa *neljäs* alkunsa. Tämän opetus- ja tiedelaitoksen[1] toimeen pano
vaikutti ja on vaikuttanut suuria parannuksia Suomen sivistyksen, ja
myös kirjallisuuden kasvannolle. *Viides* alkaa kansallisista
harrastamisista tieteissä ja kirjallisuudessa; Yliopisto oli tämän uuden
elämän kehto. *Kuudennen* aikakauden alku on suomalaisen kansallisuuden
aamurusko, jonka selkeys on vuosi vuodelta ollut kirkastumassa
nykyaikaan asti, ehkä paljo on vielä tekemistä ja toivomista, ennenkun
voidaan sanoa sivistyksen Suomessa juoksevan aivan omaa ja omituista
uraansa.
[1] Suomen Yliopisto on niin asetettu, että sen toimella on kaksi
tarkoitusta: tieteiden opetus nuorisolle ja tieteiden viljelys Suomessa.
Sitä voi siis kutsua opetus- ja tiedelaitokseksi.
Pilvi-ajat ja hallavuodet Suomen kirjallisuudessa ovat tässä johdannossa
jääneet erityisesti merkitsemättä; ne nähdään paremmin itsessä
historiassa. Ei myöskään liene tarvis muuta kun lyhyesti muistuttaa
siitä, että Suomen kirjallisuuden tuotteet ovat kunakin aikakautena
järjestettävät eriluokkiinsa, ja esitettävät eriainettensa mukaan. Nämät
luokat ja aineet ovat enimmästi samat kun muidenki kansain
kirjallisuudessa.
* * * * *
Moni tiedoitsija varustaa teoksensa ei juuri lyhyillä eikä vähän
kiittävillä puheilla tieteensä arvosta ja hyödystä. Se ei ole miksikään
viaksi katsottava, kun se tapahtuu ylevällä totuudella ja rakkaalla
mielellä, niinkuin tieteiden korkeus ja suuruus vaatii. Näin olisi ehkä
tässäki johdannossa erityisesti tehtävä Suomen kirjallishistorian
ylistännöksi, paitse mitä siihen kuuluvia yleisiä lauselmia tavataan
siellä täällä melkein kaikissa jaksoissa. Mutta "joka ei puolesta
sanasta ymmärrä, ei se koko sanasta viisaammaksi tule"[1]. Niin paljo
olkoon kuitenki sanottu, että kaikki tieteet koskevat jokaista jäsentä
ja kansalaista kussaki maassa, vaikka sen pahempikin useimmat pitävät
niiden totuudesta, menestyksestä ja kukoistuksesta sangen vähän mahtia;
oma vatsa, sen täyttö, oma voitto ja oman onnen etsintö ovat
tavallisesti tieteitä ja taiteita rakkaampia. Kuitenkin eivät
yksityisten yksityisimmätkään pyrinnöt ja riennot menestyisi, jos ei
tieteitä löytyisi. Erinomattain on historiallinen tiede niin yleisestä
luonnosta, että se koskee likimmäisesti kaikkia ihmisiä; se näyttää,
miten nykyisyys on syntynyt ja kasvanut menneisyydestä. Jos tämä on
yleisesti tosi, niinkuin se epäilemättä on, niin siitä älytään, mistä
arvosta kunki maan ja kansan historia erittäin on. Tämän todistukseksi
löytyisi tukevia ja valaisevia lauseita esille vedettäviksi semmoisten
tiedoitsijain teoksista kun esm. Hegel ja Geijer ovat; vaan ne jääkööt
tähän suomentamatta.
[1] Ks. Suomen kansan sanalaskuja, 177 s.
Kirjallishistoriaa voidaan sanoa kansan historian sisälliseksi puoleksi.
Se näyttää, miten kansa on käyttänyt hengellisiä lahjojansa ja voimiansa
kalliimman asiansa auttamisessa ja kartuttamisessa, se on: *sivistyksen*
ja *valistuksen asiassa*. Kirjallishistoria on ikäänkun kansan valveille
herännyt sisällisin omatunto, jos niin saa sanoa; se sisältää nuhteen ja
rangaistuksen laiminlyödyistä velvollisuuksista, ja voimallisen
kehoituksen parantamaan ja täyttämään, mitä on jäänyt toimittamatta ja
tekemättä. Kirjallishistoria on siis ei vähävaikuttavana ehtona ja
kiihoituksena sivistyksen edistykselle ja kasvannolle kussaki kansassa.
Mutta historia miltä nimeltä hyvänsä Suomessa ei voi kansallisessa
katsannossa herättää eikä vaikuttaa suuria töitä, niin kauvan kuin se ei
puhu kansan omaa kieltä. Suomen historia erityisesti ja Suomen
kirjallishistoria vielä erityisemmästi vaikuttaa sitäki vähemmin, jos ne
kirjoitetaan vieraalla kielellä. Niiden laita on Suomessa sama kun
mykän, ja suurin osa kansaa on niitä kohtaan kuuro. Sentähden on Suomen
historia ja kaikki sen eriosat suomeksi toimitettavat. Mutta tässä ei
ole kyllä, eikä myös siinäkään, että oma kielemme vihdoinki tulee
valtakieleksi hallitus-, laki-, oikeus-, virka- ja ammatti-asioissa;
joka kaikki on kieltämättä yhtä toivottava kun tarpeellinen, ellemme
aina jää häälymään osa ruotsiin, toinen venäjään, kolmas suomeen päin.
Mutta kansallisuutemme ja sivistyksemme vaatimus on myös se, että
tieteitä viljeltäköön Suomessa suomen kielellä. Niin kauvan kuin ne
puhuvat maassamme muukalaiskieliä, täyttää Suomen kansa vaillinaisesti
kutsumustansa maailmanhistoriassa. Teroittakoon etenki tämä Suomen
oppivassa nuorisossa toimellista rakkautta omaan kieleemme, omaan
kirjallisuuteemme, omaan kansaamme, omaan kansallisuuteemme.