Uskonto kodissamme.
Olipa sunnuntai-ilta, ja pieni piirimme oli keräytynyt takan ympärille,
jossa räiskyvä pähkinäpuu ilmoitti vuoden loppua ja kylmän sään
lähestymistä. Sunnuntai-iltasin naimisissa olevat lapseni mielellään
kokoontuivat vanhan kotilieden ääreen ja "leikkivät" olevansa lapsia.
Vanhat nuottivihot otettiin esiin, lauloimme vanhoja virsiä perin
vanhanaikaisella nuotilla. Laulujen välillä vaimoni ja naimisissa
olevat tyttäreni puhelivat pienoisista. Keskustelimme päivän saarnasta,
kirkkoveisuusta ja muista sunnuntai-elämään kuuluvista aineista.
"Isä", sanoi Maria, "sinä olet jo lopettanut pikku haltijasi, etkö
ole?"
"Olen kyllä, -- olen lopettanut ainakin täksi vuodeksi."
"Kultaseni", sanoi vaimoni, "yhden aineen olet vielä jättänyt
koskettamatta, ellös lopeta vuottasi puhumatta siitäkin pari sanaa.
Ilman Jumalanpelkoa ei koti eikä talo ole täydellinen, kirjoitappas
kodin uskonnosta."
Vaimoni, kuten ehkä jo näistä kirjoituksistani olet huomannut, on
vanhanajan naisia, vieläpä entisellään olijakin. Minä taas olen
edistyksen mies ja olen taipuvainen mietiskelyihin, mutta minusta
tuntuu aina kuin olisi vyötäisilleni kiedottu nuora, josta vaimoni
vakavasti palauttaa minut vanhalle uralle. Vaimoni on vakava, raamattua
lukeva nainen, joka pitää sabbattia pyhänä; hän säilyttää vanhempiaan
uskollisessa muistissa ja koettaa vaeltaa heidän jälkiään -- sillä hän
uskoo turvallisemmaksi astua vanhurskasten polkemia jälkiä, joskin
ruoho ja kukkaset jo ovat niistä kuluneet.
Kuitenkin kallistaa hän mielellään korvansa kaikkeen, joka hänestä on
parannukseksi, ja siksipä hän ei ankarasti tuomitsekkaan niitä uusia
suuntia, jotka meidän eteenpäin pyrkivänä aikakautenamme kokevat
täydellisentää vanhoja, hyviä aineksia.
"Kodissa täytyy vallita Jumalanpelko", sanoi vaimoni.
"Kunnioitan uskontoa", sanoi Rob Steffens, "mutta en rakasta ulkonaisia
menoja. Paras uskonto on se, mikä piilee ihmissydämmessä, vaikuttaen
sieltä hiljaisesti kaikkiin hänen tekoihinsa, eikä se, joka ilmenee
ulkonaisissa muodoissa ja juhlamenoissa. Luuletko että ruokarukous ja
muut hartaushetket perheessä parantavat ihmisiä?"
"Ole varma siitä, Robert", sanoi vaimoni -- hän kutsui vävyään aina
sunnuntaisin Robertiksi -- "ole varma siitä. Emme ole niin paljon
viisaammat vanhempiamme, että meidän tarvitsee poiketa heidän tieltään.
Tietysti pitää uskonnon asua sydämmessä ja tunkeutua koko elämäämme,
mutta estääkö tämä uskonnon ulkonaista jokapäiväistä kunnioitusta ja
palvelemista, jota meidän tulee osoittaa kaiken Luojalle. Meidän
aikanamme on tullut tavaksi moittia kaikkia muotoja ja kohottaa hengen
täydellisyyttä vastapainoksi. Mutta sanoppas minulle, tyydyttääkö sinua
ystävyys, jolla ei ole mitään ulkonaisia muotoja, tai rakkaus, joka ei
tunteitaan osoita? Tyydyttääkö sinua vain pelkkä tunteen olemus, jolla
ei ole mitään ulkonaista ilmettä. Vanhoilla pakanoillakin oli
hartausmenonsa, he aloittivat aina juhlansa uhraamalla jumalilleen, ja
jokaisessa järjestetyssä talossa löytyi pyhäkkö kotijumalia varten."
"Vika on vain siinä", sanoi Rob, "että uskonnollisuus kutistuu pelkkiin
menoihin. Ainakin useimmissa perheissä on laita niin."
"Kaikkein hyvien tunteitten ulkonainen ilme on taipuvainen hupenemaan
ainoastaan pelkäksi muodoksi", muistutin minä. "Niinpä käy
seurustelussa tuttaviemmekin kanssa. Mutta onko meidän siitä syystä
kohteleminen toisiamme härkien tavalla sanomatta 'hyvää päivää, tai
hyvää iltaa tai hauska tavata teitä?' Onko meidän osoittaminen
keskinäistä hyväntahtoisuutta ainoastaan todellisen liikutuksen
vallassa ollessamme. Minkälaiseksi seuraelämämme silloin muodostuisi?
Muoto on, niin sanoakseni, paenneen hyvän tunteen kuva ja sen tarkoitus
on säilyttää tunteen vaikutusta vielä jälestäpäinkin. Parhaimmat ja
hartaimmat tunteemme tuodaan niissä näkösälle, ja kun henki, joka ne
loi, katoaa, auttavat ne sitä palaamaan.
"Täytyyhän jokaisen myöntää, että ystävyyden osoitukset seuraelämässä
niitäkin kohtaan, jotka ovat meistä persoonallisesti epämiellyttäviä,
lauhduttavat ennakkoluulojemme voimaa.
"Väsyttävän ikävä ihminen tulee luoksemme vieraisille, me kohtelemme
häntä seuraelämän vaatimusten mukaisella kohteliaisuudella, ja
tunteemme käyvät paljon lämpimämmiksi häntä kohtaan, kuin jos
sulkisimme ovemme häneltä sanoen:
"'Mene tiehesi, ikävä ihminen!'
"Miksi ei tätä yksinkertaista elämänviisautta voisi sovittaa
korkeimpiin ja ylevimpiin tunteisiinkin? Uskonnon ulkonaiset muodot
ovat samassa määrässä tärkeämmät kohteliaisuuden ja seuraelämän
muotoja, kuin uskonto itse on yläpuolella kaikkia muita asioita maan
päällä!"
"Sitäpaitsi", sanoi vaimoni, "kun Jumalanpalvelusta vuosi vuodelta
harjoitetaan perheessä, kun vanhemmat ja lapset kokoontuvat, joka päivä
lyhyelle hartaushetkelle -- vaikkapa se usein rajoittuukin pelkäksi
muodollisuudeksi -- on se usein murheen hetkellä ja elämän
käännekohdissa, jotka järkähyttävät meidän sisimpäämme, meille pyhänä
tukena ja turvana. Sairaudessa, surussa ja eron hetkellä on
kotirukouksella virkistävä ja lohduttava voima. Silloin muistelemme
erossa olevia, kaukana harhailevia rakkaitamme, ja he ajattelevat
liikutuksella sitä hetkeä päivässä, jolloin tietävät olevansa
muistissamme.
"Nuorena tyttönä otin usein huolettomasti ja keveästi osaa yhteisiin
rukouksiin, mutta nyt kun vanhemmat ovat ainiaaksi poissa, muistuvat ne
mieleeni useammin kuin muut kotitunnelmat. Muistelen vanhaa
perheraamattua, virsikirjaa ja isän rakasta tuolia. Raamatun yli
nojautuneena näen hänet elävämmin kuin missään muussa asennossa.
Lauseita ja kohtia hänen rukouksissaan, jotka silloin menivät
huomaamatta ohitseni on sittemmin palannut mieleeni kuin lohdun
enkelit. Emme huomaa niitten tuottamaa vaikutusta, ennenkuin olemme
jättäneet ne kauas taaksemme. Säilytettyämme niitä sisässämme
vuosikausia ja sitten silmäillessämme niihin näin toisissa oloissa,
havaitsemme niitten huomaamattamme painaneen merkkinsä meihin."
"Olen usein matkoillani Englannissa ihaellut", puutuin minä taas
puheisiin, "kotihartauden arvokkaisuutta ja säännöllisyyttä vanhoissa
kunnioitetuissa perheissä siellä. Palvelijat, vieraat, lapset ja kaikki
kokoontuvat, talon isäntä tai emäntä lukee luvun raamatusta, ynnä
tavanmukaiset rukoukset, lopuksi kaikki yhteisesti lukevat ääneen Isä
meidän rukouksen."
"Sellaiset hartaushetket eivät meillä käy päinsä", sanoi Rob.
"Palvelijamme ovat miltei kaikki roomalaiskatolilaisia, ja siis kieltää
heidän uskontonsa heitä yhtymästä meidän rukouksiimme."
"Perin surullista on", sanoin minä, "etteivät kaikki kristityt, jotka
kumminkin vakuutuksestaan saattavat yhdessä lausua uskonkappaleet ja
Herran rukouksen, sitä saa tehdä. Se kasvattaisi sopusointua perheessä
ja kehittäisi enemmän hyvää suhdetta isäntäväen ja palvelijain välillä
kuin oivallisimmat saarnat keskinäisistä velvollisuuksista."
"Mutta asiain näin ollessa emme sille mitään mahda", sanoi Maria.
"Palvelijamme eivät voi yhtyä hartaushetkiimme, joskin tahtoisivat. Se
on heiltä kielletty."
"Meidän maassamme ei kotihartaudella ole samaa juhlallista leimaa, kuin
niissä maissa, missä uskonto on valtion uskontoa ja kaikki kuuluvat
samaan kirkkoon. Rukouksemme tulisi olla kuin läheinen keskustelu isän
kanssa eikä kuin juhlallinen kunnioituksen osoitus kuninkaalle. Sen
tulee olla paljon tuttavallisempaa. Kotihartaushetkemme olkoot lasten
juhlahetkiä -- kalliita hetkiä, jolloin heidän ahkera isänsä jättää
työnsä ja toimensa ja ottaa heidät, kuten Jeesus muinoin, polvelleen
siunatakseen heitä. Ja isän kuva painuisi tällaisina hetkinä lapsen
mieleen niin valoisana ja hellänä.
"Uuden Englannin kotihartaudelta puuttui ennen aikaan tämä
tuttavallinen ja läheinen luonne, -- se oli arvokas ja muodollinen,
kylmä ja juhlallinen; mutta mitä vikoja sillä lienee ollutkaan, en
sittenkään puolusta sen hylkäämistä, kuten monet kunnon ihmiset meidän
aikoinamme tekevät. Elämässä ilmaantuvaa uskontoa saattaa kyllä löytyä
ilman jokapäiväisiä ulkonaisia menoja, sitä en kiellä, mutta se ei
näitten menojen laiminlyömisestä suinkaan käy hartaammaksi. Ei kukaan
rakasta _vähemmän_ Jumalaa ja lähimmäistään, tai ole vähemmän
kunniallinen ja hyvä sen vuoksi, että hän pitää hartaushetkiä kotonaan.
Jos rakkauden henki on läsnä näissä kokouksissa, niistä varmaankin
muodostuu perheen rauhan ja siunauksen lähde. Onhan vanhempien
velvollisuus saattaa näkymätöntä Isää täten olevaiseksi lapsille, jotka
voivat tämän käsityksen vastaanottaa ainoastaan ulkonaisten muotojen ja
menojen kautta. Siten oppivat pienoiset ymmärtämään, että heidän
isälläänkin on taivaassa isä ja että tämä maallinen elämä on vain
vertauskuva ijankaikkisesta elämästä, joka ympäröi sitä.
"Pidettäköön rukouksia perheissämme joko lahkolaisten hiljaisella
tavalla tai kirkollisessa hengessä -- joka perheessä minun
mielestäni tulee jäsenten kokoontua harjoittamaan näkyväistäkin
jumalanpalvelusta."
"Olkoon niin", sanoi Rob, "tässä sunnuntain viettämisessä olemme Marian
kanssa hyvin erimieltä. Minä aina satun tekemään jotain, joka ei ole
hänestä sopivaa."
"Niin, näetkös, isä", sanoi Maria, "Rob aina ahdistaa vanhoja
puritaani-isiämme ja sanoo niistä kaikenmoisia ilkeyksiä. Kaikki heidän
toimensa olivat hänestä järjettömiä ja naurettavia. Minusta liika
ankaruus ei meitä lainkaan haita. Minusta tuntuu, kuin täällä meidän
maassamme oltaisiin hyvin taipuvaisia heittämään kaikki vanhat muodot
virtaan, mutta ei kukaan ole selvillä siitä, mitä sijaan asettaa."
"Asian laita on se", sanoin, "että näemme hyvin puutteet ja viat siinä
elämän järjestelmässä, jota jo olemme koittaneet, mutta sen toisen
järjestelmän vaikeudet, jota aiomme koettaa, eivät vielä ole tulleet
päivän valoon. Puritaanien tavassa viettää sunnuntaita on monta
varjopuolta. Väsyttävä pakko ja liiallinen ankaruus teki uskonnon
synkäksi ja vastenmieliseksi ja manasi siten esiin ne ennakkoluulot
itse sunnuntaita vastaan, jotka nyt uhkaavat poistaa koko pyhäpäivän.
"Mutta toiselta puolen oli sillä monta ansiotakin, ja sen vaikutukset
yhteiskuntaan olivat hyvin suuret. Jo yksin sekin, että koko päivänä
kiellettiin kaikki työt ja huvitukset, käänsi ihmisten ajatukset
vakavimpiin asioihin, ja ellei kansa ole vakava, ei kansanvaltainen
tasavaltakaan pysy pystyssä.
"Maissa, joissa pyhäpäiviä vietetään yksinomaan huvituksilla, kohoavat
ja kaatuvat tasavallat kuin lapsen korttitalo, sillä perustajain
valtiollinen ja uskonnollinen kasvatus ei ollut vakava eikä miehekäs,
vaan lapsellinen ja huoleton. Euroopan hallitsijat valmistavat
kansalleen kiihkoisasti huvituksia estääkseen sitä sekaantumasta
vakaviin asioihin, heidän uskontonsa on tunteellinen ja aistillinen, ja
heidän sunnuntainsa huolettomia vapaapäiviä.
"Uuden Englannin väestö taas on kasvatettu itse ajattelemaan,
punnitsemaan ja tutkimaan kaikkia sekä valtiollisia että uskonnollisia
kysymyksiä. Päivä, joka varta vasten omistetaan ajatuksille ja
mietiskelyille, vahvistaa ja kehittää heidän sielunvoimiaan. Jos minun
tulisi valita Ranskan iloisen ja meluavan sunnuntain ja vanhain
puritaanien sabbatin välillä, ojentaisin kumpaisenkin käteni
jälkimäistä kohti, kaikista sen puutteista ja vastenmielisistä puolista
huolimatta."
"Emmekö voisi", sanoi vaimoni, "emmekö voisi käydä keskitietä
koettamalla säilyttää kaikkea, mikä sunnuntain viettämisessä on
todellakin arvokasta ja parantamalla sekä pois pyyhkäisemällä, mitä
epämiellyttävää on?"
"Siinä onkin meidän aikamme pulma", minä sanoin. "Meidän ei tule matkia
Euroopan sunnuntain viettoa, sillä se ei soveltuisi kansanvaltaiselle
laitokselle. Ilman aseilla varustettua poliisia ei siellä
sunnuntaipäivät pääty rauhassa eikä häiriöttä. Jos sunnuntai kehittyy
meillä kuten ulkomaisten kansojen elämässä pelkäksi vetelehtimiseksi,
huvittelemiseksi ja juhlimiseksi, tarvitsemme kuten Euroopassakin
poliisia joka nurkkaan suojelemaan hedelmäpuitamme ja meloonejamme.
"Meidän hallitusjärjestelmämme tulee toimia siveellisten vaikutusten
pakosta, samoin kuin myllyn käyntikin riippuu veden voimasta, ja
sunnuntai oli se suuri päivä, joka yhdisti nämä voimat ja saattoi ne
hedelmiä kantamaan.
"Yhtä suurella syyllä voisi aukaista kaikki myllynsulut ja kumminkin
otaksua myllyn yhä pyörivän, kuin olettaa meidän lakiemme ja
valtiolaitoksemme toimivan Euroopassa voimassa olevain uskonnollisten
käsitysten mukaan.
"Kyllähän puritaanein sabbatissa on tympäisevät puolensa, mutta ompa
niitä itse luonnon laatimissa laeissakin. Ne ovat epämiellyttävän
ankarat, jäykät ja taipumattomat, mutta emme kumminkaan tahtoisi niitä
lakkauttaa tai saattaa niitä häilyviksi ja inhimillisestä mielivallasta
riippuvaisiksi. Voimme alistua niihin monella tavalla, elää hyvin, ja
viettää tyytyväistä elämää niitten vaikutusten alaisina."
"Mutta", Rob puuttui puheeseen, "sabbatin pyhittäminen muodostuu
rautaiseksi valtikaksi, jota tekopyhät käyttävät hyväkseen. Se
rajoittaa lopulta kaiken persoonallisen vapauden. Toinen väittää
synniksi kirjeen kirjoittamista sunnuntaina, toinen ei salli sinun
lukea muuta kirjaa kuin raamattua, ja kolmas on kauhuissaan pienestä
kävelyretkestä, jonka teet kedoilla. Pistoksia vain satelee.
Nuppineulalla sallitaan meidän kyllä kiinnittää jotain, joka on
epäkunnossa, mutta varjele, jos tartut neulaan ja lankaan j.n.e.
"Jokainen pitää omaa sunnuntainviettoaan ainoana oikeana ja tuomitsee
ankarasti lähimmäistään, jonka käsitys ja menettely on erilainen."
"Ja kuitenkin", sanoin minä, "mainitsee pyhä Paavali erittäin, että
sunnuntain vieton suhteen ei ihmisten tule toisiaan tuomita. Minun
mielestäni hairahtuivat puritaanit sabbatin suhteen siinä, että eivät
käsittäneet sitä Jumalan lahjana ihmisille, vaan ihmisten uhrina
Jumalalle. Siitä koituivat kaikki nuo ikävät vaatimukset ja järjettömät
määräykset. Pyhä päivä punnittiin ja jaettiin tarkasti. Se alkoi
täsmälleen kello kaksitoista edellisenä yönä ja loppui samaan aikaan
seuraavana yönä, ja alusta loppuun oli mieli pidettävä kovassa
jännityksessä, etteivät ajatukset pääsisi pujahtamaan jokapäiväisiin
asioihin ja töihin.
"Niinpä turhantarkkuus ja saivartaminen täällä meillä kohdistui tähän
ainoaan kirkonmenopäivään, joka meille on jäänyt vanhan kirkon kaikista
juhlista ja paastopäivistä, ja muodosti sen niin ankaraksi, etteivät
vanhat juutalaisetkaan olleet moista uneksineet.
"Vanhan juutalaisen sabbatin määräykset ulettuivat ainoastaan elämän
aineelliselle alalle, kieltäen kaiken ruumiillisen raatamisen.
"'Silloin ei sinun pidä mitään _työtä_ tekemän.' Muuten vietettiin
juutalaisten sabbattia iloisena juhlana, kuten meidän jouluamme. Se oli
yleinen ilopäivä, ja juutalaisten laki kielsi jyrkästi kaikki surun ja
murheen osoitukset juhlan aikana. Kansan käskettiin iloita ja riemuita
kaikesta voimastaan Herran Jumalansa edessä. Emme otaksu, että pienet
juutalaislapset pelkäsivät nauraa tai että iloiset äänet tukahutettiin
pelosta herättää kiivaan Jumalan vihaa. Siihen aikaan, jolloin ei
kirjoja painettu, oli juutalaisilla suuri tehtävä sabbattina pyhän
kirjansa säilyttämisessä. Sabbattina, jolloin he olivat vapaat kaikista
muista toimista, oli heillä tilaisuutta kanssakäymiseen ja seurusteluun
-- ja silloin perheen päät ja kansan vanhimmat opettivat nuorukaisille
niitä uskonnollisia perintömuistoja, jotka ovat säilyneet meidän
päiviimme asti.
"Kristittyjen sunnuntain tehtävä on täyttää samaa siveellisiä tarvetta
kristinuskon kehittämässä parannetussa ja korkeammassa yhteiskunnan
tilassa. Niinpä ei sitä enää vietetä luomisen muistoksi, vaan päivän
muistoksi, jolloin hän, joka tuli kaikkia uudistamaan, nousi
kuolleista. Juutalaisten sabbatti haudattiin Kristuksen kanssa, ja
nousi jälleen hänen kanssaan kuolleista, mutta ei juutalaisena, vaan
kristittynä juhlana, säilyttäen kaikki ne vanhan asetuksen määräykset,
jotka olivat ihmisille tarpeelliset, laajempaa ja jalompaa vapautta
suoden. Sunnuntai oli kristitylle maailmalle levon-, virkistyksen-,
toivon-, riemun- ja hartaudenpäivä. Mutta sunnuntain tarkoituksen sai
itsekukin vapaasti toteuttaa olojensa ja luonteensa mukaan."
"Niinpä kyllä", virkkoi Rob, "mutta eikö sinusta sunnuntain vietossa
ole paljon joutavaakin."
"Mutta kuinka saamme selville, mikä on joutavaa ja mikä ei?" kysäsi
Maria.
"Käsittämällä päivän merkitystä", sanoin. "Minä käsitän sunnuntaita
hyväksi, isälliseksi lahjaksi ihmisille, päiväksi, joka on erityisesti
määrätty hänen siveellisen luontonsa kehittämiseksi. Sen tarkoituksena
ei ole yksin ruumiillinen lepo, mutta myöskin siveellinen
jalostuttaminen. Ruumiillinen lepo on juuri tämän tehtävän täyttäminen.
Koko ihmissuku tuntee kipeätä parantumisen tarvetta, puhdistumisen ja
henkisemmäksi tulemisen tarvetta, koko ihmiskuntaa uhkaa vaara vaipua
ainoastaan eläimelliseen elämään aineellisten ponnistusten ja
kevytmielisten huvitusten sortamana. Sananparren, 'asioita, jota voi
toimittaa milloin tahansa, ei toimiteta koskaan', voi hyvällä syyllä
sovittaa koko ihmiskuntaan. Siksipä taivaallinen isämme määräsikin
yhden päivän korkeampien sielunvoimiemme kehitykseksi. Siksipä
pitäisikin meidän sunnuntaina välttää kaikkia toimia, jotka ovat
ristiriidassa Jumalanpalvelukselle ja sielunkehitykselle pyhitetyn
päivän kanssa. Kaikissa perhetoimissa pitäisi tätä ottaa huomioon."
"Ja tarjota esim. kylmää päivällistä sunnuntaina", Rob virkkoi. "Se on
ensimmäinen pykälä Marian uskonkappaleissa."
"On epäilemättä hyvin laupias ja hyvä työ vapauttaa keittäjäkin
päiväksi kyökin kuumuudesta antamalla hänelle lepopäivän. Samasta
syystä minua haluttaisi, mikäli mahdollista, supistaa sunnuntaina
matkustamiset ja julkiset työt. Kuuluvathan näissä töissä tarvittavat
lukuisat kädet ihmisolennoille, joiden oikeus sunnuntain laupiaasen
lepoon on yhtä selvä kuin heidän ihmisyytensäkin. Olkoon heilläkin oma
päivänsä, jolloin saattavat luoda silmänsä taivasta kohti."
Nyt puuttui vanhin naimisissa oleva tyttäreni, joka tähän asti oli
ollut vaiti, puheesen.
"Mutta entäs pienokaisemme, niissähän se vastus on. Mikä työ pitää
niitä alallaan sunnuntaisin! Jos siihen rupean, ei minulla itselläni
ole mitään pyhärauhaa. Jos minun pitää puhella heidän kanssaan tai
pidättää heitä leikkimästä, on sunnuntai pahin työpäiväni."
"Anteeksi, missä kohdassa raamattua kielletään lapsia sunnuntaisin
leikkimästä?" sanoin. "Meitä kielletään työtä tekemästä, ja tiedämme
syyn siihen, mutta hyppiväthän karitsat ja laulavathan leivosetkin
sunnuntaina; niinpä ei lapsiltakaan, jotka vielä ovat puoleksi
pikkueläimiä, voi vaatia että he viettävät sunnuntaita samoin kuin me
kehittyneimmillä sielunvoimillamme. Opettakaamme heille uskontoa
miellyttävässä, iloisessa muodossa, niin paljon kuin he väsymättä
jaksavat sulattaa, ja pidättäkäämme heitä sitten muita häiritsemästä.
Sanottakoon heille näin: 'Tänäpäivänä on meillä isoilla ajateltavana
paljon kaunista ja ylevää, joka on meille hyvin tärkeätä, mutta te
olette lapsia, te ette osaa lukea, ajatella, ettekä nauttia sellaisista
asioista vielä, leikkikää sievästi ja somasti, älkää meitä häiritkö'.
"Se ei estä meitä ottamasta lapsia mukaamme kirkkoon, sillä se on hyvä
tapa. Ja jos saarna on pitkä ja heidän käsitykselleen vaikea, saatamme
pistää heidän käsiinsä pieniä sunnuntaikouluvihkosia. Onhan
kohtuullista, että aikuisten tyydyttäessä sielunsa tarvetta, lapsetkin
tekevät sitä omalla tavallaan, elleivät he ketään häiritse.
"Pyhäkoulu on lasten kirkko, ja onneksi näkyy se vuosi vuodelta
kehittyvän hauskemmaksi. Minua suuresti miellyttää viime aikoina
käytäntöön tullut tapa kaunistaa kouluhuonetta kasveilla, kukkasilla ja
tauluilla lasten silmien viehätykseksi. Mitä enemmän tätä tapaa
harjoitetaan, sitä miellyttävämmäksi tulee vuosien kuluessa
sunnuntaipäivän muisto.
"Toivottavaa olisi, että sunnuntai olisi lapsille ilonpäivä. Uudet
vaatteet, päähineet ja jalkineetkin, jotka lapsia niin ilahuttavat
sunnuntaisin, tekevät hyvän vaikutuksen. Ne merkitsevät päivän
juhlaksi, ja parempi on, että lapsi odottaa sunnuntaita pienten uusien
kenkiensä vuoksi, kuin että hän vihaisi ja pelkäisi sitä sen väsyttävän
pakon tähden. Antakaamme heille suurinta vapautta, samalla istuttaen
heidän mieliinsä käsitystä päivän pyhyydestä. Tahtoisin että sunnuntai
olisi lapsille kiitosjuhlana, eikä päivä, jolloin ovat kieltäymykseen
ja jäykkään pakkoon tuomitut."
"Niinpä niin, tietysti", Rob sanoi, "mutta minä muserran aina Marian
sydämmen, lukemalla sunnuntaina mitä mieleeni juolahtaa. Minun
käsitykseni mukaan se, mikä on vahingoksi sunnuntaina, ei
maanantainakaan ole hyväksi ja päinvastoin."
"Emme saa sitoa toisten ihmisten vapautta", minä virkoin, "kristinuskon
jalo henki ei velvoita meitä mihinkään rajoituksiin sunnuntain suhteen.
Tämä päivä on annettu käytettäväksemme samoin kuin raha, jonka hyvä isä
antaa lapselleen sanoen:
"'Tässä saat, ota tämä, ja käytä se hyvin.' Poika, joka tuntee isänsä,
tietää mitä isä tarkoittaa tällä sanalla, mutta rahan käyttäminen on
hänen oman arvostelunsa alainen.
"Jos ihminen luulee että se tai tämä kertomus on hänelle kehittävää,
lukekoon sen ja elköön häntä siitä moitittako. Vaikea on ihmisten eri
luonteisiin nähden päättää, mikä on heille uskonnollista lukemista,
mikä ei. Muutamiin vaikuttaa historian ja tähtitieteen tutkiminen
enemmän uskonnollisesti kuin saarnan lukeminen. Väliin ovat aivot ja
hermot sellaisessa väsymyksen ja rasituksen tilassa, että ne
tarvitsevat keveämmän kirjallisuuden suomaa lepoa ja vaihtelua. Asiain
näin ollen seuratkaamme tätä tarvetta. Tarvitseehan sielu kuten
ruumiskin virkistystä."
Vanhin tyttäreni virkkoi tähän: "antaisitko lasten ja nuorison lukea
romaaneja sunnuntaisin?"
"Yhtä hyvällä syyllä voisit kysyä: sallitteko heidän puhella muitten
ihmisten kanssa sunnuntaisin? Mutta koska nyt ihmiset ovatkin sangen
erilaisia, riippuu tämä siis siitä, minkälaisia he ovat. Toiset ovat
kevytmielisiä ja pintapuolisia, toisilla on huonot periaatteet ja
toisten vaikutus nuorisoon taas on kauttaaltaan hyvä. Niinpä
romaanikirjatkin. Toiset ovat tyhjiä, toiset suorastaan vahingollisia
ja vaarallisia, toiset taas siveelliseen ja uskonnolliseen henkeen
kirjoitetut. Kun aine niissä on usein vilkkaasti ja hauskasti esitetty,
tekevät ne lapsiin paljon syvemmän uskonnollisen vaikutuksen kuin
pitkäveteiset saarnat ja esitelmät konsanaan. Kristuksen vertaukset
ovat riittävänä todistuksena siitä, että runollisuus on usein
paikallaan uskonnollisessa opetuksessa. Hyvä, uskonnolliseen henkeen
kirjoitettu romaani tai runo, jonka miettimällä luemme, tuottaa aivan
yhtä suurta hyötyä meille kuin mikään muu uskonnollinen kirja tahansa."
"Mutta" sanoi Maria, "etkö luule, isä, että liiallinen romaanin
lukeminen saattaa olla vahingoksi?"
"Luulen kyllä", minä sanoin, "mutta kaiken tällaisen lukemisen suurin
vaara on siinä, että se on niin pintapuolista, joten sielu tottuu
huolettomuuteen ja laiskuuteen. Nuorisomme, lukee eniten vain
huvikseen, ilman minkäänlaista todellista tarkoitusta silmämääränään.
He antavat huolettomina virran huuhtoa ajatuksiaan, virran, joka ei
jätä jälkeensä mitään hedelmiä tuottavaa ainetta, mutta alituisessa
kuluttamisessa vie mukanaan ajatusten hyvän maaperän.
"Tällaisen lukemisen harjoittamista tekisi minun mieleni kieltää, eikä
ainoastaan sunnuntaisin, vaan myös maanantaisin, tiistaisin ja kaikkina
päivinä. Vastustamatta mitään erityistä kirjallisuutta sunnuntain
luvuksi, esittäisin yleensä sääntönä että kaikki vain ajanvietoksi
tapahtuva lukeminen, ilman minkäänlaista jalostuttavaa tarkoitusta,
olisi vältettävä. Lukemista vastaan, joka ei synnytä mitään vakavia
ajatuksia, mutta joka kuluttaa voimaamme ja intoamme, saattaen meidät
pyhäpäivänämme turhia haaveilemaan, sitä lukemista vastaan tekisi minun
mieleni sotia.
"Niinpä musiikissakin. En ymmärrä, miksi meidän sunnuntaina pitäisi
rajoittua vain hengelliseen musiikkiin. Vakava, juhlallinen, syvä tai
pateetillinen musiikki on yhteydessä ylevämmän henkisen luontomme
kanssa, olkoon sitten hengellistä tai maallista musiikkia. Minuun esim.
tekevät Beethovenin sonaatit paljon syvemmän uskonnollisen vaikutuksen
kuin moni sävelteos, joka sanainsa ja nimensä mukaan on uskonnollista.
Musiikkia tulee arvostella sen vaikutuksien mukaan."
"Jos sunnuntain tarkoituksena on meidän persoonallinen kehityksemme ja
parannuksemme, en mene koskaan kirkkoon. Paljon mieluummin jään kotiin
lukemaan."
"Kirkonkäymisessä on kaksi asiaa otettava huomioon", virkoin. "Ensin
velvollisuutemme yhteiskunnan jäsenenä edistää sunnuntain tarkoitusta
ja saattaa se kunnioitetuksi, toiseksi aikamme oikein käyttäminen
omaksi siveelliseksi vaurastumiseksemme.
"Yhteiskunnan jäseninä tulisi meidän käydä kirkossa ja voimaimme takaa
koettaa tukea uskonnon ulkonaisia muotoja ja menoja.
"Vaikka ihminen tuntisi itsensä sekä henkisesti että siveellisesti niin
kehittyneeksi, että hänellä yksinäisyydestä olisi paljon enemmän hyötyä
kuin seurakunnan yhteydestä, on hän kumminkin velvollinen vaikuttamaan
seurakuntaan läsnäolollaan ja myötävaikutuksellaan. Mutta en luule
kenenkään, kuinka rikaslahjainen hän lieneekin siveellisesti sekä
henkisesti, ajan pitkään voittavan mitään laiminlyömällä julkista
jumalanpalvelusta. Olen nähnyt monen, joka ylpeydessään on vetäytynyt
pois kanssaveljistään ja heidän harrastuksistaan, heikontuvan
siveellisesti ja silminnähtävästi taantuvan.
"Ne ihmiset taas, -- ja niitä on paljon, -- jotka pitävät sunnuntaita
tavallisena työpäivänä sanoen että 'työ on rukous', ovat minusta
harhatiellä. Ensinnäkin ei työskenteleminen ole rukousta. Se saattaa
usein olla yhtä hyvä, välistä parempikin, mutta se ei ole kumminkaan
sama. Samoin voisi matkalla oleva mies olla kirjoittamatta vaimolleen
ja puolustautua sillä, että työskennellessään vaimonsa puolesta
kirjoittaa hän hänelle. Työskenteleminen hänen puolestaan saattaa tosin
olla yhtä suuri rakkauden osoitus kuin kirjoittaminen, mutta useimmat
vaimot pitäisivät näitä kumpaakin seikkaa parempina kuin vain yhtä.
Sitäpaitsi on varmaa että hyvin käytetty lepopäivä virkistää ruumista
sekä sielua ja karkaisee koko ihmisen luontoa. Joka suo itselleen tämän
lepopäivän kerran viikossa, työskentelee elämänsä aikana enemmän, kuin
jos hän olisi sitä ilman.
"Muuan oppilas eräässä Ranskan opistossa, jossa tutkinnot ovat perin
ankarat, oli kokemuksesta tullut siihen huomioon, että hän käyttämällä
edellistä päivää täydelliseen lepoon, läpäisi paremmin tutkintonsa.
Hänen aivonsa ja hermonsa jaksoivat täten piristyneinä toimia
virkeämmin, kuin jos hän olisi viime hetkeen niitä jännittänyt.
Ihmiset, jotka toimittavat laajoja monimutkaisia töitä, saattavat
samoin todistaa sunnuntailevon vaikuttavan virkistävästi heihin.
"Luulen ihan varmaan, että ne kristityt, jotka tunnollisuudesta ja
periaatteesta kääntävät ajatuksensa sunnuntaina pois maallisista
huolista, seuraavat siten tietämättään terveyden tärkeimpiä ohjeita.
Sillä vaikkei heidän siveellinen luontonsa siitä kehittyisikään,
työskentelevät heidän aivonsa kumminkin virkeämmästi ja voimakkaammasti
kaikilla eri aloilla. Sen vuoksi onkin määräys pyhäpäivän
pyhittämisestä sovitettu käskysanoihin, jotka kaikki edustavat
ihmiskunnan muuttumattomia tarpeita."
"Onpa vieläkin olemassa kohta uskonnossa, joka sietää miettimistä",
sanoi vaimoni. "Tarkoitan vainajien suremista. Kristittyjen ja pakanain
välillä olevan eron pitäisi, jos jossain, olla tuntuva näitten
välttämättömien tapahtumain sattuessa, jotka aika ajoin katkaisevat
perherenkaan. Minusta olisi kristinuskon erityinen tehtävä vuodattaa
toivoa tällaisten tapahtumien aikana. Ja kuitenkin tuntuu minusta
ikäänkuin monet voimassaolevat tavat, kuten suruharsoon verhoutuminen,
huoneitten synkistyttäminen, ihmisseurasta luopuminen ja antautuminen
katkeriin ajatuksiin ja valituksiin enentäisivät vain kymmenkertaisesti
kuoleman synkkyyttä ja kauhua. Mitenkä saattavat pienet lapset tätä
nähdessään uskoa hitustakaan totuutta löytyvän niissä lohduttavissa ja
iloisissa sanoissa, jotka raamatussa puhuvat kuolemasta."
"Tämä aine ei ole helposti ratkaistu", vastasin. "Luonto näyttää
hyväksyvän ulkonaisen surun ilmaisua kadottaessamme ystävämme. Kaikki
kansat yhtyvät näissä osoituksissa, sillä ne huojentavat jossain määrin
surua, ulkonainen elämämme puhuu sisällisen elämämme kieltä.
Surupuvulla on omat etunsa. Se suojelee kantajansa tunteita ja
aikaansaa osanottavaisuutta ja sääliväisyyttä häntä kohtaan; se
säilyttää häntä monesta loukkauksesta ja tuskallisesta selityksestä ja
antaa anteeksi monen semmoisen tavan laiminlyömisen, joka ei sovellu
surun kanssa. Sen vuoksi en yhdykkään siihen ristiretkeen surupukuja
vastaan, jota monet käyvät. Eihän sitä tarvitse vuosikausia kantaa.
Ensimmäisinä murhekuukausina on sen käyttäminen paikallaan, sillä se
säästää surevaa tungettelevaisuudelta, suoden hänelle rauhaa ja lepoa.
Mutta pitemmän aikaa surupuvussa käyminen ja toisten ihmisten seurasta
luopuminen kalliinkin ystävän vuoksi, on minusta vain sairaloista
surulle antautumista, joka ei sovellu kristitylle."
"Tämä tapa saattaa mennä äärimmäisiin liiallisuuksiin", lausui vaimoni
nyt. "Olen tuntenut nuoria tyttöjä, jotka koko ikänsä ovat käyttäneet
surupukua, eivätkä koskaan ole ottaneet osaa seuraelämään koko
tyttö-ikänsä kuluessa. Ensinnä pakoitti isän kuolema heitä käymään
kolme vuotta surupuvussa ja karttamaan seuraelämää, sitten lisäsi
veljen kuolema vielä kaksi vuotta heidän suruaikaansa, ja ennenkuin
tämä murhekausi oli loppunut, vaipui joku kolmas heidän laajassa
suvussaan kuolemaan, ja näin pitkitettiin tavanmukaista erakkoelämää.
Mitähän se lapsi, joka on nähnyt elämää vain mustan suruharson lävitse,
miettii kristittyjen opista elämän ja kuoleman suhteen. Sanomme
uskovamme parempaan elämään, jonnekka rakkaat vainajamme kutsuttiin --
sanomme uskovamme eroa lyhyeksi, jälleennäkemisen varmaksi, ja että
ääretön rakkaus, joka on pannut meille tämän kuorman kannettavaksi, ei
voi erehtyä. Mutta kristityt maahanpaniaiset tekevät usein sen
vaikutuksen, ettei tämä koettelemus tulekkaan ylhäältä, vaan 'maan
tomusta'."
"Mutta asia on nyt kerran niin", sanoi Rob, "että kuolema on jotain
kamalaa, eikä se muuksi muutu. Sitä ei voi kiertää eikä kukkiin pukea,
koko luonto sitä kammoo."
"Siksipä juuri", arvelin minä, "pitäisi kristittyjen välttää näitä
liiallisia surun osoituksia, jotka vain enentävät ja syventävät tätä
luonnollisen kauhun tunnetta. Miksi täytämme sielumme tuskallisilla ja
synkillä kuolemankuvilla juuri sinä koettelemuksen hetkenä, jolloin
sielu tarvitsee kaikki voimansa kohotakseen maan varjoista taivasta
kohti ja vastaanottaakseen uskon taivaallisia sanomia. Miksi suljemme
ystävällisen päivänpaisteen surevan huoneesta? Miksi verhoomme
valkoisella harsolla jokaisen taulun, joka muistuttaa iloisia, kotoisia
tunteitamme? Miksi annamme kodillemme jäykän, aavemaisen leiman ja
teemme sen kylmäksi kuin ruumiin? Muutamissa suurissa kaupungeissamme
on tapana, kuoleman vieraillessa talossa, sulkea kaikki ikkunat kadulle
päin. Niihin solmitaan mustaa suruharsoa, ja ne jätetään sitten
kuukausmääriksi tähän tilaan. Kuinka painostavalta mahtaakaan semmoinen
talo tuntua, jossa kuoleman varjot noin yhäti liikkuvat! Se on hermojen
ja aistimien kiihoittaminen uskontoa vastaan. Se tekee elämään ja sen
velvollisuuksiin palaamisen vaikeaksi.
"Minä tahtoisin päivänpaistetta ja kukkia suruhuoneisiin, jotta ne
olisivat vertauskuvina taivaallisista asunnoistamme, jonnekka rakkaamme
ovat menneet. Olkoon kotimme iloinen ja uskonnollinen, olkoon se
rakkauden, toivon ja kristillisen elämän elähyttämä, jotta tuleva elämä
sen kautta jo täälläkin jossain määrin toteutuisi. Olkoon kotielämämme
esikuva korkeammasta elämästä. Olkoon kotimme meille niin pyhä ja sen
ilot ja surut meille niin pyhitetyt, että pyhyyden loukkauksetta
saatamme kuvailla taivasta tämän saman kodin ylevämmäksi muodoksi --
isän huoneeksi paremmassa maassa, jossa asuntoja on monta, jossa
rakkaus on täydellinen ja ilo ijankaikkinen."